Tämä blogi on kirja-arvio. Dostojevskista on kirjoitettu paljon, mutta useimmiten muilla kielillä kuin suomeksi. Uutuuskirja DOSTOJEVSKI – KIISTATON JA KIISTELTY on harvinaista herkkua klassikkokirjallisuuden ystäville – varsinkin kun toimittajina ovat kiistatta suomalaiset Dostojevski-tuntijat.
Martti Anhava, Tomi Huttunen ja Pekka Pesonen (toim.). Dostojevski – kiistaton ja kiistelty. Kustannusosakeyhtiö Siltala 2017, 255s.
Kolmen venäläisen kirjallisuuden huipputuntijan, Martti Anhavan, Tomi Huttusen ja Pekka Pesosen toimittama Dostojevski-kirja yllättää monipuolisuudellaan. Sen tusina kirjoittajaa edustavat paitsi kirjallisuutta, myös esimerkiksi teatteria ja elokuvaa. Myös toimittajat tuovat omilla artikkeleillaan uutta ja aika lailla ristiriitaistakin näkökulmaa Dostojevskin elämäkertaan, romaaneihin ja ennen kaikkea kieleen.
Dostojevskia kannattaa tietysti lukea alkukielellä – ja samalla kokeilla miten hyvin venäjää taitaa! – mutta tätä venäläisen kirjallisuuden kenties luetuinta klassikkoa on hyvin saatavilla myös suomeksi. Martti Anhavan 975-sivuinen suomennos Karamazovin veljeksistä on tuorein Dostojevski-aiheinen käännöskirjallisuuden järkäle vuodelta 2014.
Dostojevskin kieli
Anhava pistää kahdessakin Dostojevski – kiistaton ja kiistelty -kirjan artikkelissaan ylistetyn kirjailijan kielen ”järjestykseen” riisuen samalla siitä turhan mystiikan. Hän myös osoittaa senkin, ettei Dostojevskin lauseista aina ota pirukaan selvää ja kirjailija saattaa erehtyä vaikkapa siinä, missä kerroksessa milläkin sivulla Rodion Raskolnikovin murhaama koronkiskurieukko asuikaan. Näinhän käy Rikoksessa ja rangaistuksessa. Anhava kirjoittaa myös, että esimerkiksi Dostojevskin viljelemä nimistö ei lainkaan loista värikylläisyydellä, vaikka nimet usein sisältävät taka-ajatuksia: ”Fjodor Dostojevskilla ei ollut kiinnostusta eikä liioin taipumuksia kielelliseen irroitteluun” (s. 36).
Kääntäjän työtä Anhava pohtii toisaalla. Häneltä on taatusti vaatinut uskallusta korjata Suuren Kirjallisuusneron kömmähdyksiä suomennoksissaan. Anhava tuo myös laajalti esiin Vladimir Nabokovin nuivan suhtautumisen kollegaansa: Nabokoville Dostojevski edusti keskinkertaista viihdekirjallisuutta, josta hän teki Venäjällä oman brändinsä.
Toisaalta Dostojevski oli myös oman kielensä, tiettyjen sanojen ja sanontojen vanki. Tästä kirjoittaa oivaltavasti Tomi Huttunen. Huttunen on laskeskellut esimerkiksi sen, montako kertaa sana ”äkkiä” (vdrug) esiintyy venäjänkielisissä alkuteoksissa. Johtopaikalla on Karamazovin veljekset (1165 kertaa!), minkä jälkeen suunnilleen 600-700 kertaa tuo ”äkkiä” toistuu Keskenkasvuisessa, Idiootissa, Riivaajissa ja Rikoksessa ja rangaistuksessa (s.195). Kiistattahan tuossa on kysymys tavattomasta toistosta, jonka voi tietysti selittää myös sanan merkitys välillä ”pikaleikkauksittain” etenevässä kielessä. Tosin, en väittäisi Dostojevskin kieltä sittenkään kovin elokuvalliseksi (?).
”Mahdottoman helteisenä päivänä heinäkuun alussa…”
(Tällä lauseella alkaa Rikos ja rangaistus)
Toimittajakolmikosta Pekka Pesonen pitäytyy asiantuntevasti Dostojevskin Pietarissa, keskeisten romaanien maamerkeissä ja tietenkin Rodion Raskolnikovin jalanjäljillä. Sallittakoon pieni mainospala. Kun olen itsekin asunut Pietari-vuosinani jonkin aikaa Heinätorin kulmilla ja ollut järjestämässä paria Dostojevski-teemamatkaa Pietariin, ei voi kuin ihailla niin Pesosen kuin esimerkiksi Pietarin Dostojevskin kotimuseon henkilökunnan tietomäärää ja taitoa tehdä kirjailija ja hänen kotikulmansa vuosi vuodelta aina yhtä eläviksi! Pesosen johdantoartikkeli on paikallaan myös siksi, että se paikantaa maisemat kaupungin kartalla ja pohjustaa hyvin teoksen tulevat näkökulmat Dostojevskiin.
Pesonen puuttuu myös mielenkiintoisella tavalla Dostojevskin epilepsiakohtauksiin. Hän näkee ne tiivistymänä dostojevskilaisesta ”kaikki tai ei mitään” -maailmasta, jossa kontrolloimaton itseilmaisu poistaa kaikki rationaaliset selitykset ja korostaa paradoksisten kaksijakoisten voimien yhtäaikaista kokemista”. Näin hyvän ja pahan ikiaikainen vastakkaisuus voi olla jopa hedelmällisyyden lähde Dostojevskin tuotannossa (s. 27).
Dostojevski elokuvissa, teatterissa ja maailmalla
Dostojevski-elokuvista kirjoittaa elokuva-arkiston ohjelmistosuunnittelija ja elokuvahistorioitsija Antti Alanen. Artikkeli onkin erinomainen lähde kaikille Dostojevski-sarjoja suunnitteleville filmihulluille. Eräs Alasen mainitsemista ja ilman muuta parhaista venäläisistä Dostojevskin tuotantoon pohjaavista elokuvista on Aleksandr Alovin ja Vladimir Naumovin ohjaama uskomaton ”Inhottava juttu” / tai ”Ilkeä tapaus” (Skvernyi anekdot, 1966 / 1987), joka lähenee tyyliltään suurrealismia hurjine juopottelukohtauksineen. Irstailu ja byrokratian pilkka oli liikaa Moskovan Goskinon johdolle. Mestariteos hyllytettiin 20 vuodeksi.
Teatterimaailmaa edustaa Kalle Holmberg, joka toteutti oman ”vaellusteatteri”-versionsa Dostojevskin tuotannosta 1980-luvun alkupuolella Ateneumissa. Siinä oli mukana suuri joukko keskeisiä suomalaisia näyttelijöitä. Hannu-Pekka Björkman kertaa omassa osuudessaan Dostojevskin tunnettua ja tuntemattomampaa elämäkertaa hyvin persoonallisesti. Tulee mieleen kuinka suuri merkitys Suuren Kirjailijan syntymiselle loppujen lopuksi olikaan seisominen teloittajien edessä, kun armahdus tulee viime hetkellä – tai vaikka Siperiassa vietetyt vuodet, pelihimo, rahapula ja kaatumatauti. Oletan, että ”elämä itse” kaiketi teki Dostojevskista ja hänen teostensa hahmoista niin riivatun värikkäitä ja ristiriitaisia.
Tiina Kartano ja Tommi Uschanov vievät Dostojevskia maailmalle. Kartano esittelee Venäjällä kovasti arvostettua Friedrich Schellingia ja tämän hyvä ja paha -teorioiden mahdollista vaikutusta Dostojevskiin. Uschanov ylistää Dostojevskia kierän koivun kautta eli muistuttaa siitä miten filosofi Ludwig Wittgenstein arvosti kirjailijaa.
Dostojevskin pimeä puoli
Vaikka Dostojevski tuntui teoksissaan ymmärtävän aivan erinomaisesti köyhää väkeä ja Pietarin kellariloukkojen asukkaita, hänellä oli sittenkin – nyttemmin jo yleisesti tunnettu – pimeä puolensa. Se näkyi suhteessa juutalaisiin. Kristina Rotkirch on ottanut aiheellisesti esiin juuri juutalaiskysymyksen kirjailijan tuotannossa.
Dostojevski käsitteli juutalaisia vuonna 1877 julkaistussa kirjoituksessaan ”Juutalaiskysymys”, jonka sisältö on karua tekstiä. Siinä kirjailija ei suinkaan valittele juutalaisten kaltoinkohtelua Venäjän historiassa. Päinvastoin, hän ei pidä juutalaisia edes kansana, vaan pelkkänä heimona ja toteaa, että juutalaiset ovat itse syyllisiä kun ovat niin ylpeitä ja halveksivat venäläisiä.
Dostojevski toistaa vanhaa virttä väittäessään, että maailmassa ei liene toista kansaa, joka jatkuvasti valittaa surkeaa kohtaloaan, vaikka samalla hallitsee pörssin välityksellä koko Eurooppaa – vaikuttaen politiikkaan, kulttuuriin ja arvoihin. Siis sama retoriikka, joka puri myöhemmin myös fasismin kannattajiin Hitlerin Saksassa. Toisaalta, puolidokumentaarisessa teoksessaan Muistelmia kuolleesta talosta Dostojevski kirjoittaa vielä 1860-luvun alussa kovinkin positiivisesti juutalaisesta kultasepästä, Isai Fomitsista, jota hän luonnehtii toki hieman ”huvittavaksi” hahmoksi. Fomitsin esikuvana on Dostojevskin vankitoveri Siperian vuosilta.
Dostojevski – kiistaton ja kiistelty -teos antaa ehkä hieman repaleisen, mutta silti moninaisen kuvan kirjailijasta, jonka monet ovat valmiit listaamaan kirjallisuushistorian ykköseksi. Ehkäpä värikkääseen ja aidon ristiriitaiseen Dostojevskiinkin pätee tuo vanha totuus (jonka lausujan nimen olen autuaasti unohtanut):
”Suurmies tarvitsee aina jonkun, joka siivoaa paskat”.
(Tämä arvio on julkaistu Karjalan Sanomissa 16.8.2017)
Öisinajattelija