”On lottovoitto syntyä Suomeen”
”Maassa maan tavalla …tai maasta pois”
Ryssä on ryssä… vaikka voissa paistais”
Mielipidekyselyjen perusteella peräti 60 % kansasta on tätä nykyä sitä mieltä, että Suomi ei tarvitse lisää maahanmuuttajia.Iitsehän me elämme lottovoittajien paratiisissa, omasta mielestämme, emmekä siis muukalaisia kaipaa…
Kun oikein kysytään, samalla manipuloidaan
Ulkomaalaisvastainen ilmapiiri on kiistatta kiristynyt, mutta manipuloimalla, pelottelemalla ja ”oikein” kysymällä – ”…pitäisikö Suomen ottaa lisää maahanmuuttajia?…” – saadaan myös tietynlaisia vastauksia. Jos mielipidettä olisi tiedusteltu vielä provokatorisemmin
– ”…keitä ulkomaalaisia Suomen pitäisi ottaa?…” – veikkaan ja pahoin pelkään, että listan loppupäästä löytyisivät somalit ja venäläiset.
On muuten aika outoa kysyä ” …pitäisikö Suomen ottaa lisää maahanmuuttajia?…”,
koska itse asiassa otamme/ valitsemme vain parin kategorian muuttajia (korkeintaan muutaman tuhat vuodessa, huom!!!)
1) kiintiöpakolaisia
2) turvapaikanhakijoita
Muut ulkomaalaiset tulevat tänne ihan omia aikojaan ja omia teitään – kuka töihin tai opiskelemaan, kuka naimakaupan tai muun kiertokulun ja -koulun kautta, EU:ssa kun liikutaan aika lailla vapaasti.
Vieras väärästä maasta
Inna Latiseva tuli Suomeen Pietarista yli 20 vuotta sitten avioiduttuaan suomalaismiehen kanssa. Tätä nykyä hän asuu Espanjassa, jonne muutti muutama vuosi sitten päästäkseen eroon ”toisen luokan kansalainen” -statuksestaan. Inna koki Suomessa ensin köyhyyttä ja ryssävihaa, sitten – menestyttyään liike-elämässä – myös kateutta ja torjuntaa. Ystäviä suomalaisista ei juuri löytynyt ja oma mieskin, Pietarissa niin puhelias ja romanttinen ”Pekka” muuttui mykäksi ja perisuomalaiseksi (huom. ei perussuomalaiseksi!) sohvalla makaajaksi heti kun raja ylitettiin. Inna halusi selvittää ajatuksensa kirjoittamalla. Näin syntyi eräänlainen muistelmateos ”Ryssänä Suomessa. Vieras väärästä maasta” (2010). Se on karu kertomus kylmästä maasta ja sen tunteettomista ja sulkeutuneista kansalaisista.
Suomessa asuu monenlaisia ulkomaalaisia, joista suunnilleen kolmannes, yli 50 000 on venäjänkielisiä. Viimeisin muuttoaalto itänaapurista alkoi Neuvostoliiton hajottua (1991), osin presidentti Mauno Koiviston inkeriläisille julistaman ”paluumuuttaja” -statuksen ansiosta. Sukujuuriltaan inkeriläisten mukana saapuivat myös venäjänkieliset aviopuolisot ja lapset. Mutta jos vähänkin tutkiskelee esimerkiksi Itä-Suomessa asuvaa venäjänkielistä väestönosaa, huomaa heti, että muuttajien koostumus on paljon ”paluumuuttoa” laajempi ja kirjavampi. ”Normaalit” maahanmuuttajat saattavat olla jopa enemmistönä? Suomessa asuu nimittäin tuhansittain suomalaisten miesten venäjänkielisiä vaimoja ja myös tänne opiskelemaan tai työtä tekemään tulleita nuorempia ja vanhempia Venäjän, tai entisen Neuvostoliiton kansalaisia.
Inturistin matkaoppaana Pietarissa työskennellyt Inna Latiseva oli ”normaali” maahanmuuttaja: hän rakastui suomalaiseen. Innan mukana Suomeen muutti myös hänen tyttärensä. Myöhemmin avioparille syntyi poika. Vaikka avio-onni loppui lyhyeen, Inna sinnitteli pitkään – ja jopa elätti perheensä miehen firman tehtyä konkurssin 1990-luvun lamavuosina.
Venäläisnaisen subjektiivinen tilitys?
Ryssänä Suomessa on tervetullutta tekstiä jokaiselle suomalaiselle, vanhemmalle ja nuoremmalle – ja ehkä erityisesti myös vähemmän venäläistä ajattelutapaa tuntevalle yrittäjälle. Innan kokemukset ruotsalais- ja suomalaisyrityksen palveluksessa kirjan loppupuolella ovat nimittäin harvinaista luettavaa liike-elämän koukeroista ja kateudesta. Myös perhe-elämän kuvaus ja koetun ryssävihan muodot, poissulkeminen ystävä-, sukulais- ja naapuripiiristä, pistävät ajattelemaan, millaisia me suomalaiset oikein olemme. Voiko kyseessä olla pelkkä puhumattomuus, sulkeutuneisuus ja ujous vaiko alitajuinen suhtautuminen itänaapurista tulleeseen. Kuinka on mahdollista, että omat lapsetkin häpeävät venäjää puhuvaa äitiään ja kokevat ennakkoluuloja kun heidän syntyperänsä selviää lähiympäristölle?. Inna etsii useamman kerran kirjassaan vastauksia suomalaisten yksinäisyyteen, puhumattomuuteen, masentuneisuuteen – ja tietysti asenteellisuuteen.
Eräs vastaus, joka selkenee vasta Barcelonassa on se, että hän on tullut Suomeen ”väärästä maasta”. Hän on täällä ei-toivottu ulkomaalainen, ja kohtalotovereita löytyy maailmaltakin. Ryssävihan kaltaista ennakkoluuloa tunnetaan Innan mukaan myös Espanjassa, tiettyjen Latinalaisen Amerikan maiden siirtolaisia kohtaan.
Ryssänä Suomessa on hyvin subjektiivinen tilitys, joka vetää mukaansa, vaikka ei ole mikään kielellinen kukkais- tai merkkiteos. Se on käännetty suomeksi englanninkielisestä käsikirjoituksesta. (Inna Latiseva osaa viittä
kieltä, ja juuri englantia erinomaisesti.). Teoksen subjektiivisuus näkyy esimerkiksi siinä, että asioita ei ole yritettykään katsoa ex-aviomiehen näkökulmasta. Mutta harvoinpa muistelmissa, saati avioeroselostuksissa toiselle suunvuoro suodaan! Ristiriitaisia tunteita lukijassa herättää myös kirjoittajan ihannoima taloudellinen menestys ja sen yksityiskohtien kuvaus loppupuolella. Mammonan ylistys tunkee läpi rivien välistä – siitäkin huolimatta, että Inna Latyseva vähän väliä korostaa kuinka vähän raha hänelle merkitsee. Selväksi tulee myös se että päähenkilö on uranainen, jolle työ on ollut kaikki kaikessa – kunnes sairaus pysäyttää ja jysäyttää tajunnan.
Gogolin peili?
Vaikka kirjan sivuilta katkeruus välillä heijastuukin, Ryssänä Suomessa on sensuroimaton ulkopuolisen näkemys meistä suomalaisista. Emmekä me
kummoisina näyttäydy – kun Gogolin peiliin katsomme: ”Ei pidä peiliä syyttää, jos naama on vino”. Suomeen syntyminen tai rantautuminen ei
ole mikään lottovoitto kenellekään, vaikka monen tänne kotoutuneen venäläisen kertomus maastamme olisikin aivan toisenlainen selviytymistarina kuin Inna Latisevan.
(Lyhyempi kirja-arvioni Ryssänä Suomessa-teoksesta on julkaistu – Karjalainen, 24.3.2010)
Joensuun virallinen Öisinajattelija