Venäjä on maa, joka on vuosisatojen ajan joutunut kokemaan erilaisia järkytyksiä ja murroksia, hirmuhallitsijoita ja äkkinäisiä murroksia. Tavallisille ihmisille se on merkinnyt usein toistuvia kärsimyksiä – äärimmäistä köyhyyttä, nälkää, kylmää ja väkivaltaa. Niissä oloissa inhimillisyyden, solidaarisuuden ja ihmisyyden säilyttäminen ei ole ollut helppoa.
Ajatelkaapa vain vaikka parisataa vuotta kestänyttä mongolivaltaa 1200-1400-luvuilla, Iivana Julman hallituskautta, niin sanotun “smutan” aikoja, valtaisia jatkuvia talonpoikaissotia tyyliin Stenka Razinin kapina, Pietari Suuren jyrkän radikaaleja reformeja, maaorjuutta ja kuolleita sieluja aina vuoteen 1861, Napoleonin hyökkäystä 1812, ensimmäistä ja toista maailmansotaa 1914-18 ja 1941-45, saksalaismiehitystä ja Leningradin saartoa, Lokakuun kapinaa tai vallankumousta 1917 ja sen jälkeistä ulkomaiden interventiota ja 1920-luvun alkuun jatkunutta raakaa viisivuotista sisällissotaa, kulakkien ja koko talonpoikaiston tuhoa ja nälkää kolhoosilaitosta pystyttäessä 1930-luvulle tultaessa, Stalinin terrorin vuosia ja miljoonien syyttömien kuolemia gulag-leireillä, alkaen laajamittaisesti 1935-37 ja jatkuen vuoteen 1953, toisinajattelijoiden ja juutalaisten vainoja, Tsekkoslovakian ja Afganistanin miehityksiä, intelligentsian miljoonaista maastapakoa, perestroikan murrosta, eläkeläisten kurjistumista 1985-91 ja ryöstökapitalismia Neuvostoliiton hajottua 1991, vallankaappausyritystä, Armenian ja Azerbaidzhanin välistä sotaa 1990-luvun alussa, Tsetsenian sotia, maan sisäisiä terrori-iskuja, Keski-Aasian ja lopulta Ukrainan sisällissotia alkaen 1990-luvulta, ainakin kymmenen miljoonan siirtotyöläisen ja sotapakolaisen asemaa ja elinehtoja Venäjän suurkaupunkien slummeissa 2000-luvulla jne jne.
En siis ihmettele, että nyt jo edesmennyt hyvä ystäväni ja opiskelukaverini Valeri Tsernitshka totesi joskus 1994 tavatessamme köyhtyneessä ”yksityistämisaallon” Pietarissa:
“Voi hyvä jumala, jos olet olemassa, etkö voisi varjella meitä jo lopultakin sodilta ja perestroikan kaltaisilta murroksilta”. Muistan opettajana työskennelleen Valerin maininneen tästä kun hänen anoppinsa kuoli sydänkohtaukseen. Ambulanssia soitettaessa puhelimessa kysyttiin ensimmäiseksi: “Onko talossanne hissiä”? “Onko teillä varaa kuljetukseen ja paarinkantajiin, sillä se maksaa niin ja niin paljon ruplia…”. Siinä välissä anoppi ehti kuolla…
Luin pari kirjaa koskien venäläisten arkea – sodassa ja rauhassa. Suosittelen, sillä lukeminen kannattaa aina, Jörn Donnerin kuoleman jälkeenkin…
Leningradin piiritys – silminnäkijöiden kokemana
Jones, Michael. Leningrad. Piirityksen vuodet. Into Kustannus Oy. 2020, 416 s
Sotahistorioitsija Michael Jones on ulkomaalaisena tutkijana päässyt Leningradin piiritystä koskevassa kirjassaan lähelle pietarilaisten, vielä elävienkin, kokemuksia sota-ajan kauheuksista. Hänen tekstinsä perustuu Leningradin saarron kokeneiden haastatteluihin, päiväkirjoihin ja kirjeisiin, vähemmän arkistoihin tai virallisiin neuvostoliittolaisiin lähteisiin.
Piirityksen todellinen arki syksystä 1941 tammikuulle 1944, ihmisten kärsimykset, sotilasjohtajien selkeät virhearvioinnit, kuolleiden määrä ja jopa nälkiintyneiden asukkaiden kannibalismi olivat neuvostohistoriassa kauan vaiettu tabu. Toisaalta se sitkeys, mitä lähes 900 päivää piirityksessä olleet osoittivat, mainittiin aina sankaritekona.
Piirityksestä ja sen vaatimista lähes miljoonasta uhrista on kirjoitetttu paljon (esimerkiksi Ginzburg, Rintala jne), mutta myös Michael Jones tuo hyvin esiin jotakin uutta: sen neuvokkuuden ja ne selviytymiskeinot mitä nälän ja pakkasen kourissa, jatkuvan pommiuhan alla kärsineet asukkaat osoittivat, kuinka solidaarisia he olivat toisilleen ja kuinka vähäiset ruokavarat jaettiin.
Jones tuomitsee piirityksen selkeänä kansanmurhana, johon saksalaiset kenraalit ja Hitlerin läheiset syyllistyivät hyväksyessään kaupunkilaisten nälkäännäännyttämisen. Tämä oli Hitlerin mielestä oiva keino tuhota koko vallankumouksen ja bolshevismin kehto – ja myös välttyä vangittujen venäläissotilaiden, naisten ja lasten huoltamiselta. Tästä suunnitelmallisuudesta kertovat määräykset olla ottamatta vankeja ja se, että saksalaiset pommikoneet tuhosivat täydellisesti muun muassa kaupungin vilja- ja muonavaraston.
Tekijän sotahistorian tuntemus näkyy alkuluvuissa, saksalaisten strategian kuvauksissa ja venäläisen marsalkan Kliment Voroshilovin monissa virheissä puolustustaktiikassa. Pian hänet vaihdettiin, ensin Georgi Zhukoviin ja sitten Andrei Zhdanoviin. Pääosassa eivät silti ole usein omasta hyvinvoinnistaan ja ruoka-annoksistaan ensimmäisinä huolehtineet sotapäälliköt, vaan esimerkiksi piirityspäiväkirjaa pitäneet kansalaiset, muutamat muistelmateokset ja hengissä selvinneiden haastattelut. Näin syntyy elävä, mutta täydellisen kammottava kokonaisuus tilanteesta kaupungin sisällä, kylmissä asunnoissa, leipäannoksen pienentyessä kuukausi kuukaudelta. Eniten nälkä- ja kylmäkuolemia sattui talven 1941-42 välisenä aikana, jolloin pakkasta oli pitkään yli 30 astetta, lämmitys ei enää toiminut ja muonavarastot tuhottu. Kuolleita ei enää ehditty haudata, nälän uuvuttamat ihmiset kuolivat ja jäätyivät paikalleen jalkakäytävillä.
Jones tuo uutta Leningradin piiritystarinaan jopa kuvituksen kautta. Hän on saanut käsiinsä muun muassa Jelena Marttilan, silminnäkijän ja kauheuksien kokijan piirrosvihkon sekä tarinoita ihmissyönnistä, rikosten rehottamista kaupunginosista – ja toisaalta eliitin ruokajuhlista. Silti historioitsija ei unohda hetkeksikään tavallisten kansalaisten sankaruutta ja esimerkiksi kulttuuriharrastuksia pommitusten keskellä. Kun Hitler kuvitteli järjestävänsä 9. elokuuta 1942 voitonjuhlat hotelli Astoriassa, kaupungissa esitettiinkin tuona päivänä Dmitri Shostakovitsin kuuluisa Leningradin kohtalonsinfonia. Filharmonian suuri sali oli täpötäynnä ja hiljeni heti kun miltei luurangoksi laihtunut kapellimestari Karl Eliasbeg nosti ylös tahtipuikkonsa …
Naisten historiaa neuvostovallan viimeisinä vuosikymmeninä
Ulitskaja, Ljudmila. Köyhiä sukulaisia. Siltala 2019, 187 s.
Monet tutkijat ovat olleet sitä mieltä, että Venäjän murroksissa varsinkin naiset ja usein vanhemmat naiset ovat olleet arkielämän ja perinteiden ylläpitäjiä kriisivuosina. Näin kolhooseissa, kommunalkoissa, monissa kansallisissa yhteisöissä, siviilivastarinnassa ja esimerkiksi datsha-taloudessa nälkävuosina. Sota-ajasta, huoltotöistä ja elintarvikejonoista puhumattakaan.
Ljudmila Ulitskaja (s. 1943) kuuluu niihin suosittuihin venäläisiin naiskirjailijoihin, jotka ovat tämän teoksissaan ja arkielämää kuvatessaan huomanneet. Arja Pikkupeura on ollut Ulitskajan loistava suomentaja kaikissa meillä viimeksi julkaistuissa kirjoissa. Niistä novellikokoelma Köyhiä sukulaisia ilmestyi suomeksi viime vuonna. Alun perin se julkaistiin Ranskassa jo vuonna 1993 – se onkin perinnöllisyystutkijana uransa aloittaneen Ulitskajan ensimmäinen kaunokirjallinen tuote!
Ljudmila Ulitskajan naiset ovat tavallisia kansalaisia, usein köyhiä, mutta vahvoja ja vielä useammin vähemmän loogisesti käyttäytyviä, tunteella eläviä. Mutta tuokin vaikutelma voi olla täysin väärä, sillä joku ihmeellinen sisäinen voima näitä naisia vie eteenpäin elämässä, sattui mitä sattui. Naiset ovat niin vahvasti teosten päähenkilöitä, että joskus miehet jäävät pelkiksi statisteiksi tai ohuiksi varjokuviksi. Se ei tunnu silti pahalta, koska kirjailijan suhde kaikkiin päähenkilöihinsä on periaatteessa hyväntahtoinen, joskus ilkikurinen, mutta aina ymmärtävä. Hän on myös ottanut naisten roolin kuvaamisen venäläisyhteiskunnassa erääksi pääteemakseen.
Köyhiä sukulaisia sisältää novellien ohella myös Ulitskajan pienoisromaanin, nimittäin vuonna 1995 ilmestyneen teoksen Sonetshka. Se on verraton tarina kirjallisuuteen uppoutuneen naisen pitkästä elämäntaipaleesta, avioliitosta ja sen kummallisuuksista, mutta myös erilaisesta onnesta, jonka voi kokea vain oman elämänsä harvinaisen onnen muita palvelemalla rakentanut epäitsekäs humaani Ihminen. Kaipa heitä on yhä olemassa kaikkialla, vai onko? Ulitskaja tuntuu monissa novelleissaan huutavan epäitsekkyyden, nöyryyden ja ihmisarvon puolustamisen perään – aikana, jolloin Neuvostoliitto sortui omaan mahdottomuuteensa ja myös valtiolliseen ja yksityiseen skitsofreniaan, näyteltyyn kaksoiselämään.
Ulitskajan esikoisnovellit osoittavat, että hän on ollut alusta pitäen tarinoinnin mestari, äkkikäänteiden osaaja ja ihmissielun insinööri – Tsehovin tai joskus jopa Dostojevskin tapaan! Voisin nostaa kirjasta vaikka novellit “Buharan tytär”, “Ljaljan koti” ja “Gulja”. Niissä poikkeavuus , esimerkiksi kehitysvammaisuus, on mitä tavanomaisinta, rumuus kauneutta ja yli sukupolvien ulottuva himo tai pyyteetön rakkaus täysin hyväksyttävää. Se, mihin arjen uomiin kaikki tämä naishenkilöiden elämässä asettuu, kertoo Ljudmila Ulitskajan valtaisasta ihmistuntemuksesta ja taidosta tuoda näkemyksensä esiin kirjoissaan.
Öisinajattelija