Luen jatkuvasti elämäkertoja, ehkä oppiakseni että suurmiehet ja naiset ovat tavallisia tallaajia, joita sattuma vie maineeseen ja välillä tuhoon, minne milloinkin…Stalin ja Putin – uusina elämäkertoina – ovat ehkä sattumanvirrassa uusia esimerkkejä. Siksi tähänkin blogiin nämä epäsuositut itsevaltiaat eli:
Hlevnjuk, Oleg. Stalin. Diktaattorin uusi elämäkerta. Otava 2019, 480 s.
Tuominen, Arvo. Vladimir Putin. Koko tarina. Readme 2019, 240 s.
Kiistanalaisten suurmiesten ja poliitikkojen elämäkerrat ovat suosittuja siinä missä huippu-urheilijoidenkin. Enpä ihmettele, ihmisten uteliaisuus on loputon ja ei todellakaan ole ihme, että myös Stalin ja Putin kiinnostavat myös tänä syksynä lukijoita. Itänaapuri on lähellä ja aina vaikuttanut Suomenkin kohtaloihin. Voihan niitä suositella…siis mieluummin kuin vaikka näitä kovasti myytyjä ja mainostettuja oksasia ja tervoja. Mutta: minkäpä blogisti sille voi, elokuvallisesti sanottuna kirjoitan koska ”The Girl Can´t Help It…”
Stalin
Stalin-elämäkerran klassikkona pidetään yleisesti Isaac Deutscherin jo Josif Stalinin (1878-1953) eläessä vuonna 1947 ilmestynyttä teosta. Puolan juutalainen Deutscher oli näkyvä Venäjä/Neuvostoliitto-asiantuntija joka teki maineikkaan uran paettuaan natseja Englantiin ja Amerkkkaan. Oleg Hlevnjuk (s.1959) on aikaisemmin selvittänyt stalinismia muun muassa vankileirien kautta ja tuo paljon lisää valtaannousuun liittyvässä osiossa. Henkilösuhteet Leninin (1870-1924) kuoleman jälkeen ovat keskiössä ja erilaiset liittoutumat Buharinin, Zinovjevin, Kamenevin sekä Trotskin ja Stalinin välillä osoittavat tulevan diktaattorin häikäilemättömän pelisilmän.
Lenin varoitti vähän ennen kuolemaansa puolueen johtoa juuri Stalinin julmuudesta ja äkkijyrkkyydestä. Hlevnjuk, kuten monet muutkin näkevät Trotskin olevan hyvin vahvoilla Leninin seuraajaksi – varsinkin kun hän onnistui luomaan ammattimaisen puna-armeijan ja pelastamaan bolshevikkijohtoisen vallankumouksen. Stalin itsehän vastusti esimerkiksi valkoisen armeijan upseeriston käyttöä opetustehtävissä ja oli monin paikoin heti vuoden 1917 jälkeen valmis laajamittaisiin porvariston ja upseerien teloituksiin eri puolilla maata, erityisesti kansalaissodassa etelän rintamalla.
Myös GULag-vankileirivaltion rakentaminen ja maailmansota käsitellään monien dokumenttien valossa. Erityisen kiinnostavaa on juuri tuo ”Suuren Isänmaallisen sodan” aikakausi ja se kuinka huonosti neuvostovaltio oli valmistunut Hitlerin hyökkäykseen.
Hlevnjuk limittää kronologisesti etenevään teokseensa väliin kiinnostavia pätkiä myös diktaattorin viimeisistä päivistä datsallaan – kun lähipiiri Berijan johdolla odottaa kärsimättömästi tietoa kuolemasta. Tuosta ajastahan myös elokuvaohjaaja Aleksei German on tehnyt hurjan fiktion nimeltä Hrustaljov, auto! Toisaalta paljon huomiota saa myös Stalinin maaseudun tuhoamisoperaatio, kuuluisa kollektivisointi, joka aiheutti mittavan nälänhädän 1930-luvn alussa. Kremlin yksinäinen ei siitä kärsinyt; hän katseli lähipiirinsä kanssa musikaaleja ja lännenelokuvia, lueskeli omia kirjoituksiaan tai muuten kovin yksipuolista puoluekirjallisuutta. Siinä sivussa johtaja sepusti myös Lyhyen puoluehistorian vuonna 1938, jolloin Suuri Terrori oli huipussaan ja viimeisetkin lähipiirin toisinajattelijat menettivät päänsä.
Lopulta kuolema vapautti niin Neuvostoliiton Stalinista kuin maailman ehkä aikansa suurimmasta dikaattorista – Hitlerin kuoltua. Tämän vaiheen Hlevnjuk kuvaa oikein hyvin – kuten myös sen mikä ”maansuru” koitti Moskovassa kun Stalin kuoli maaliskuun alussa 1953. Sekin on käsittämätön episodi, jota kannattaa miettiä.
Putin
Vladimir Putinin valtaannousuun vuonna 2000 ei liity sellaisia juonitteluja ja liittoumia kuin Stalinin. Mutta hänen vallankäytössään on samoja piirteitä. Hädän, sodan ja kriisien aikana Venäjällä korostuvat niin itsevaltaisuus (samoderzhavije) kuin ortdoksinen uskokin (pravoslavije). Ulkoinen vihollinen on lähimain aina syypää sisäisiin ongelmiin ja sillä verukkeella kansaa kasvatetaan nytkin patriotismiin, yhteisölliseen ajatteluun ja muottiin.
Arvo Tuominen on pätevä venäläisen arjen tuntija, hänen Venäjä/Karjala-dokumenttinsa harvinaisen asiapitoisia ja laadukkaita. Putinin henkilötarinaan tuo lisäväriä vahva konteksti ajan ilmiöihin – siihen miten ryöstökapitalismi vakiintui jo 1990-luvun Venäjällä ja ketkä olivat yksityistämisaallon profeetat, teoreetikot ja hyötyjät. Varsinaisia skandaaleja Tuominen ei käsittele eikä pyri kärjistämäänkään. Se ei ole kuitenkaan puute, vaan hyve, sillä aina ei todellakaan kannata hekumoida skandaaleilla tai juoruilla: suomalainen Venäjä-uutisointi on siinä mielessä aika läntistä, valitettavasti. Nimenomaan kirjan asiallainen vertailu Putinin ja Kekkosen vallankäytön välillä on mielenkiintoinen sivujuonne ja paikallaankin: Putinille Suomi on lähimain mallimaa ja voi olla meille onneksi, että naapurin johtaja on pietarilainen.
Tuominen osaa myös venäjää riittävästi ja vähän ihmetyttää ettei hän käytä enemmän venäläislähteitä, koskapa Putin – “elämäkertoja” nykyisin jo Venäjällä piisaa. Toisaalta Putinin koko tarinassa on kosolti tuntematonta aineistoa vaikkapa miehen lapsuudesta – ja huomioita lähipiiristä, siitä miten lähes tuntematon kirjan päähenkilö rynni julkisuuteen ja valtaan. Vai rynnikö hän? Oliko hän vain sattumalta oikeaan aikaan ja Jeltsinin kainaloon osunut FSB-suosikki, jonka oikeasti pietarilainen liberaali kaupunginjohtaja Sobtshak nosti parrasvaloihin?
Kokonaan toinen asia on Putinin katupoika- ja KGB-menneisyys, mikä ei uusimpienkaan tietojen valossa ole kovin hohdokas vakoilutarina. Putin taisi itäisessä Saksassakin olla lähimain tietoja keräävä byrokraatti eikä mikään erityinen toiminnan 007-mies. Arvoitukseksi jää, miksi Boris Jeltsin aikoinaan nosti juuri Putinin seuraajakseen… Arvo Tuominen antaa tähän muutaman vastauksen. Lukekaapa!
Öisinajattelija