Kun on seurannut maamme ”sotaista” 100-vuotisjuhlan valmistelua ja viettoa, saa helposti aivan väärän kuvan Suomen itsenäistymisestä. Näin on ikävä kyllä jatkunut jo vuosikausia!

 

Aivan kuin itsenäistymishistoria liittyisi talvi- ja jatkosodan juoksuhautojen ja Karjalan kunnaiden tapahtumiin. Aivan kuin itsenäisyys olisi taisteltu Suomi-konepistooli kädessä, yhdessä Antti Rokan ja muiden tuntemattomien sotilaiden kanssa. Tämä johtunee siitä, että itsenäisyyspäivänä sotaveteraanit, hautausmaat ja sankarimuistomerkit sekä iänikuinen Tuntematon sotilas televisioruudussa kuuluvat niin saumattomasti ”juhlallisuuksiin”.

 

Sotaa yhä leikkivä Suomi ei osaa lainkaan aidosti juhlia itsenäisyyttään, vaan könöttää sohvalla katselemassa pönöttävää jonotusta linnassa. Mikään muu kansa kuin suomalaiset, mikään muu maa kuin Suomi ei ole krapulassa eikä murheen murtama jo juhlapäivänä kuudes joulukuuta. Tuo päivä ei nimittäin sisällä iloa kuin nimeksi, ihmeellistä sotilaallista uhoa sitäkin enemmän. Päivä on pitkä ja synkkä – täynnä murheenmurtamaa krapulaista kärsimystä historiasta, jota ei osata oikein oivaltaa.

 

Jos sittenkin haluttaisiin korostaa itsenäisyytemme saavuttamiseen liittyviä sotaisia puolia, voi vain ihmetellä, että julkisuudessa ei ole lehtijuttuja ja dokumentteja tai keskusteluja vuoden 1917 jälkeisestä, jakautuneesta Suomesta. Itsenäisyysvuotta seurasi talvi ja kevät ja kesä 1918. Kansalaissota ja sen jälkeinen aika oli yksi verisimpiä kausia maamme historiassa. Veli veljeä vastassa, naisiakin aseissa ja ammuttuina, kymmeniä tuhansia kuolleita, vankileireillä nälkään näännytettyjä ja tutkimatta teloitettuja lapsiakin. Juuri kansalaissodan katkerat muistot ja sittemmin sovinnon hakemisen ongelmat kuuluisivat olennaisesti itsenäisyyden saavuttamisen historiaan. Ehkäpä sitten ensi vuonna muistamme nämäkin asiat?

 

100-vuotias Suomi voisi oikeasti juhlistaa myös rauhantekoja, esimerkiksi kansalaisyhteiskunnan ja hyvinvointivaltion rakentamista. Vai onko sekin uudempi historia jo vaipumassa unholaan kun rauhan ajan sivistysvaltion saavutukset uhrataan 2000-luvulla yksityistämisen, soten ja markkinatalouden alttarille?
Mutta palataanpa Suomen itsenäistymisajankohdan oikeaan sotahistoriaan. Olen nimittäin viettänyt viime päivät hieman erilaisen ”sotakirjallisuuden” parissa. Lukemani teokset ovat käsitelleet pääosin vuotta 1918.

 

 

Vankileirihelvetti Dragsvik

 

(Lindholm, Sture: Vankileirihelvetti Dragsvik. Tammisaaren joukkokuolema 1918. Atena Kustannus Oy 2017, 446 s.)

Sture Lindholmin teos on pätevää tutkimusta ja ilmeisesti sen pohjalta ilmestyy myös väitöskirja. Aihetta onkin, sillä Tammisaaren Dragsvikin vankileiri on tarkoituksella ”unohdettua” historiaa. Paikka oli 1918 todellinen kuoleman esikartano ja helvetti. Dragsvikin kasarmeihin oli sullottu 10 000 punavankia, joista kesällä 1918 kuoli päivittäin nälkään ja sairauksiin 30-60 tuomiotaan odottavaa. Pääosin he olivat nuoria miehiä ja naisia, jotka olivat nousseet sortovaltaa vastaan tavalla tai toisella. Moni ei ollut syyllistynyt minkäänlaisiin ”rikoksiin” , ainoastaan oikeuksiensa puolustamiseen.

 

Aikalaiset, ja valkoinen Suomi eivät noteeranneet leirin hirvittäviä olosuhteita ennen kuin sen ylilääkärinä toimineen Robert Tigerstedtin raportti päätyi julkisuuteen. Silloinkin sitä pidettiin liioitteluna! Koko katastrofin mittasuhteet vuotivat lopulta myös ulkomaille, mutta mikään ei enää kuolleita pelastanut.

 

Sture Lindholmin teos kuuluu ilman muuta viime vuosien parhaisiin ja hätkähdyttävimpiin tietokirjoihin, johon vielä myöhemmin palaan. Se tuo monen tarinan kautta esiin Dragsvikin koko kuvan: mukana on vankien kertomuksia, mutta myös leirillä työskennelleiden, esimerkiksi sairaanhoitajien ja lääkärien muisteluja. Teoksen erinomainen lähdeaineisto, arkistoviitteet, kirjeet, päiväkirjat ja kuvitus tukevat tekstiä ja saavat sen elämään. Kaiken kukkuraksi koko hirvittävä leiriorganisaatio tulee kammottavan tutuksi ja iholle – koskettaen kuin läheisen äkkikuolema.

 

 

Kesän 1918 muistot

 

(Kiiskinen, Unto: Kesän 1918 muistot. Omakustanne 2017, 352 s.)

Unto Kiiskisen uusi kirja Kesän 1918 muistot kokoaa yhteen sitä, mitä hän on ennenkin käsitellyt muun muassa teoksissaan Äitiä en jätä, Orpojen vuosi ja Kaksi kansanmurhaa. Viimeksi mainitussa Kiiskinen hätkähdytti lukijaa rinnastamalla Suomen kesän 1918 ja Kamputsean kansanmurhan 1970-luvun loppupuolella. Vaikka kyse on eri mittasuhteista, jotakin samaa Suomesta ja Kamputseastakin voi lukija löytää – ainakin sen, miten julmasti voittajat käyttäytyvät, olivat sitten punaisia tai valkoisia, miten samaan tapaan työorjuus, nälkä ja sairaudet tappavat heikkoon kuntoon jo muutenkin näännytetyt ”kansanviholliset”.

 

Unto Kiiskinen todentaa Kesän 1918 muistot -tarinoilla ja puolifiktioilla hyvin sen kauheuden kautta koko Suomen, minkä Sture Lindholm vyöryttää Tammisaaren Dragsvikin tapaustutkimuksessaan. Kiiskinen on omaperäinen, poukkoileva kirjoittaja, jota on haastava lukea. Kesken tekstin hän saattaa asettaa pohdittavaksi vaikeitakin moraalisia kysymyksiä – tai kertoa omista vaiheistaan, siitä miten hänestä kasvoi maalaisliittolaisessa ympäristössä aito kristitty ja myös puolueeton kansalaissodan analysoija: ”…vuosi vuodelta sydämeni on yhä enemmän köyhien puolella”.
Karmaisevaa luettavaa Kiiskisen kirjassa ovat vaikkapa Varkauden ”Huruslahden arpajaiset” tai ”Humppilan puhdistukset”. Hurjinta tekstiä seuraa forssalaisten, miesten ja naisten, joukkomurhassa Hennalan kasarmilla ja hiukset nousevat pystyyn kun saa tietää, että papitkin jakavat kuolemantuomioita antautuneille punaisille: ”suunsoittajille”, ”eläimille”, ”mielensairaille”, ”yhteiskunnan tarpeettomille” jne jne. Sorakuoppiin päätyi tuhansia nimettömiä, joita omaiset turhaan etsiskelivät:

 

”Minne menee vanha Köpin Kalle?
Askeleensa kulkee tuonne, pappilalle
On käynti raskas, mieli synkkä, musta
Hän hakemaan käy pojan kuolintodistusta”.

 

Niinpä, keväällä ja kesällä 1918, kansalaissodan jo päätyttyä ja punaisten antauduttua, nälkään näännytettiin yhteensä suomalaisilla keskitysleireillä (=ensimmäiset leirit Euroopassa!) tutkija Teemu Keskisarjan mukaan vähintäänkin noin 12 500 vankia. Taisteluissa kuoli paljon vähemmän! Onhan se selvä kansanmurha, josta esimerkiksi Dragsvikin kohdalla haluttiin pitkään vaieta.

 

Unto Kiiskistä lukiessa muistuu väistämättä mieleen muuan toinen, entiseen kotikaupunkiini (2012-2016) Lieksaan liittyvä pieni kirjanen, nimittäin Pielisjärven työläisten Golgata: muistelmia vuodelta 1918. Tuon järkyttävän 36-sivuisen omakustanteen on koonnut jo edesmennyt paikallinen vasemmistovaikuttaja Juho Nykänen, vuonna 1958. Sitä voisi hyvin opiskella historian tunneilla Lieksassa nimenomaan ensi vuonna 2018.

 

 

Punakaartilaisen päiväkirja.

 

(Sohkanen, Viljo: Punakaartilaisen päiväkirja. Kirjokansi 2017, 346 s. – Uudelleenjulkaisu vuosien 1967 ja 1987/1988 teksteistä)

Viljo Sohkasen (1900-1989) Punakaartilaisen päiväkirja on uraauurtava teos. Se taitaa olla ensimmäinen kansalaissodan merkintöihin perustuva punakaartilaisen itsensä kokoama laaja muistelma, jota on luultavasti sittemmin jonkin verran toimitettu. Sohkanen oli kansalaissodassa nuori lääkintämies. Hän liittyi Tikkurilan punakaartiin ja aloitti tapahtumien kirjaamisen jo rintamalla ja jatkoi kirjoittamista sittemmin Suomenlinnan vankileirillä 1918. Hänen isänsä, Juho Sohkanen muuten kuoli saman vuoden syyskesällä Tammisaaressa, tuossa kaameassa ja pitkään vaietussa Dragsvikin vankileirihelvetissä.

 

Päiväkirja valmistui jo 1920-luvun alussa, mutta kukapa sen olisi silloin halunnut julkaista, vaikka teksti oli hyvinkin sujuvaa ja taatusti autenttista. Niinpä Punakaartilaisen päiväkirja ilmestyi painosta ensi kerran vasta 1967. Onneksi kirjoittaja itse ehti nähdä muistelmiensa julkitulon.

 

Sohkanen on selvästi lahjakas kirjoittaja, hyvämuistinen ja ihmeellisen viileästikin hirveisiin tapahtumiin suhtautuva. Hän ei kiihkoile, merkitseepä vain muistiin sen minkä ehtii, näkee ja kokee. Kirjoittajan yleensä käyttämä, lakoninen ja lyhyt lause korostaa muistiinmerkitsijän puolueettomuutta ja todistaa samalla kirjallista lahjakkuutta, sosiaalista kykyä empatiaan ja ihmismielen ymmärtämiseen.

 

Hieno kulttuuriteko on sekin, että joensuulainen Kirjokansi (Jussi Virratvuori – yhteistyössä Helena Haakanan ja Martti Vaskosen ideoinnin pohjalta) uudelleenjulkaisee nämä tekstit juuri nyt, merkkivuonna 2017. Tätäkin päiväkirjaa, joka jatkuu pitkälle kansalaissodan jälkimaininkeihin, voi hyvällä syyllä suositella koulujen historian tuntien oheislukemistoksi vuonna 2018!

 

Viljo Sohkanen sai myöhemmällä iällään myös ansaittua arvostusta. Hän toimi vuosina 1958-1963 Helsingin maalaiskunnan sosiaalijohtajana, todennäköisesti sellaisessa kutsumusammatissa, missä ei varmasti unohtanut juuriaan, kaatuneita, teloitettuja ja nälkään kuolleita tovereitaan…

 

Kirjan kustantaja toteaa esipuheessaan:
”Kun meitä suomalaisia nyt (vuonna 2017) jaetaan politiikan ja talouden voimin voittajiin ja syrjäytyneisiin, on syytä muistaa mihin kansalaisten tarkoituksellinen eriarvoistaminen aina vääjäämättä johtaa. Historia ei toista itseään, vaan me menneisyytemme unohtavat ja / tai kieltävät ihmiset teemme samoja virheitä – yhä uudestaan ja uudestaan”.

 

Rauhanomaista itsenäisyyspäivää!

Öisinajattelija