Suomen valtiollinen eliitti on alkanut viime aikoina kuvitella olevansa maailmanpolitiikan napa ja merkittävä vaikuttaja. Suomi nähdään 2022 “voittajana, joka on viimeinkin päässyt oikeisiin pöytiin ja läntisen arvomaailman piiriin”. NATO-intoilun rinnalla kasvava militarismi ja sotilasmenojen jyrkkä kasvu mietityttää asioita täysin sivusta seuraavaa Öisinajattelijaa. Koska minulla on jonkin verran ikäkokemusta, historian koulutusta ja tuntemusta, ajattelen ehkä hieman toisin (ja öisin) kuin nykyisin on suotavaa tai ainakin yleistä. Siis jos mediaan on luottamista.
Suomenniemen alistetut asukkaat
Kun pohjoista ankeaa , talvikylmää ja metsäistä niemimaata asutettiin eri suunnilta yli 1000 vuotta sitten, tulijat joutuivat melko pian pitkiksi vuosisadoiksi Ruotsi-nimisen suurvallan alamaisiksi, verotettaviksi ja tykinruuaksikin. Menneiden vuosikymmenten kansallismielisissä historian oppikirjoissamme mainittiin muuten valtio nimeltä Ruotsi-Suomi, jota ei ole tietenkään oikeasti ollut koskaan olemassa. Ruotsiin kuuluneet itäiset alueet päätyivät sittemmin Venäjän vallan piiriin 1800-luvun alussa. Kansa saatiin lännestä irtaantumisen ansiosta jopa osittain rakastamaan Venäjän tsaareja, jotka hallitsivat reilut sata vuotta. Nämä antoivat niemimaalle komealta kalskahtavan “Suomen Suuriruhtinaskunta” -nimen ja pikku hiljaa laajenevan autonomian. Siitä alkoi haparoiva valtiollinen kehitys, mikä johti lopulta siihen, että niemimaa itsenäistyi sattumalta 1917 sotien ja Lokakuun 1917 melskeissä ja erilaisten kriisien seurauksena eikä päätynyt, yhtä sattumalta, saksalaisen kuninkaan johtamaksi vasallivaltioksi. Saksalaista johtajaa halusi valkoisen Suomen kuningasmielinen oikeisto heti kansalaissodan päätyttyä 1918. Se ei ihan onnistunut. Saksan vasalliksi Suomi vietiin vasta 20 vuotta myöhemmin, kun liittouduttiin Natsi-Saksan kanssa.
Jossakin vaiheessa Suomenniemellä asuviin iski kamala kateus, lähes herraviha hurreihin, jotka käyttivät itäisen niemimaansa asukkeja tykinruokana, 1600- ja 1700-luvuilla erityisesti. Toki nuo hurrit myös sivistivät esi-isiämme Tukholmasta ja Turusta käsin. Tätä kateutta on jatkunut sitten vuosisatoja ja se näkyy yhä niin maaotteluissa kuin ilkeässä homohuumorissa, vielä 2000-luvullakin. Syykin on selvä: Suomi on jäänyt ex-emämaastaan reippaasti jälkeen niin kansainvälistymisessä kuin hyvinvointikehityksessä. Kasvavassa rikollisuudessakin Ruotsi vie voiton, tosin kyseenalaisen.
Venäjän suhteen tilanne on vielä Ruotsi-suhdetta hankalampi. Ryssävihan historiallisena lähteenä on lähes geneettinen pelko tai nöyristely. Suomenniemen yli on kävelty paitsi lännestä myös idästä. Isot ja pienet vihat 1700-luvulla sekä sittemmin sortotoimet ja -kaudet 1800-luvun lopulta kuten kansalais- ja talvi- ja jatkosodat ovat iskostaneet suomalaisiin jatkuvan, mutta piilevän epäluulon, mikä on taas herännyt hetkessä henkiin Venäjän hyökättyä Ukrainaan. Se aito oikeistolainen ryssäviha syntyi monen tutkijan mielestä tosin vasta vuoden 1918 jälkimainingeissa.
Tässä ei ole mitään ihmeellistä. Paradoksina tai sittenkin ehkä loogisena suurvaltojen herruuden jatkona – ja suomalaisten pikku hiljaa oppimana nöyristelynä voi mainita vielä senkin, että II maailmansodan häviäjävaltio Suomi näki parhaaksi löyhän YYA-sopimuksen solmimisen 1948 myös itäisen ex-vihollisensa kanssa. Siitä alkoi paitsi muutaman vuosikymmenen kestävä mielistely itään, myös melkoinen, jopa historiallinen menestystarina. Paasikiven-Kekkosen linjana tunnettu ulkopolitiikka johti Suomen historian tähtihetkeen syksyllä 1975: koskaan aikaisemmin eikä sen jälkeenkään Suomi ei ole ollut maailmanpolitiikassa yhtä arvostettu kuin ETYK-kokouksen aikana, lähes 50 vuotta sitten!
Toisaalta juuri 1960-70-luvuilla Suomi loi myös vilkkaat maatamme paljon hyödyttävät kaupalliset ja kulttuuriset sekä ruohonjuuritason kansalaissuhteet itänaapurin kanssa: suuret rakennusprojektit, kulttuuritilaisuudet, massaturismi itään ja opiskelijavaihto kukoistivat. Tavan suomalaiset kyllä osasivat vastata ja ilmaista myös vodkaturismilla ja sen lieveilmiöillä syvän kaunansa entisen autonomian ajan emämaan ja talvisodan hyökkääjävaltion suuntaan. Moskovassa ja Leningradissa ei oltu kipeitä eikä köyhiä, krapulassakaan! Silti venäläinenkin, olkoonkin neuvostokansalainen, näyttäytyi muutaman vuosikymmenen ajan ruohonjuuritason ystävyystoiminnassa ja rakennustyömailla sekä oppilaitoksissa aitona ihmisenä, ei enää vihollisena.
Nyt, 2022 ollaan kaukana noista vuosikymmenistä, lopullisesti luovuttu sovittelevan ja puolueettoman maan statuksesta ja otettu uusi kukonaskel kohti alistumista uuden suurvallan siirtomaana, vähintäänkin sotilaspoliittisesti, mikä kohtalo näyttää leimaavan pientä syrjäistä provinssiamme kautta historian. Oma identiteetti on puutteellinen…vai sanoisinko kameleonttimainen. Ruotsin, Venäjän ja Saksan (=EU ja Bryssel) ylivaltaa seurasivat ensin Eurostoliiton direktiivit ja nyt amerikkalaisen imperialismin ja militarismin maihinnousu. Kun kerran itsenäisenä emme osaa olla, pokkuroikaamme ja pyllistelkäämme siis jatkossakin.
Opettelemalla kääntyilemään väkkäränä maailman tuulissa Suomi on ehkä selvinnyt, mutta paljon myös menettänyt. Nyt, Nato-Suomessa ollaan menettämässä täysin myös puolueettomuus sodan ja rauhan kysymyksissä sekä sotilaspoliittisen itsenäisessä päätöksenteossa. Ehkä tämäkin on loogista, sillä Suomihan on monen mielestä ollut jo vuosikymmeniä ideologisesti, kaupallisesti ja markkinataloudellisesti pelkkä SetäSamulin tyyliä, musiikkia ja muotia imitoiva kapitalistinen Pikku-Amerikka. Selitykseksi: “Siirtomaa” on otsikossa tietenkin lainausmerkeissä, koska suoria yhteyksiä ei Suomen kohdalla voitane vetää virallisiin siirtomaa-käsitteen historiallisiin tulkintoihin. Analogiaa voi toki löytää paljonkin…
“Itsenäisyysmiesten” pimeä historia
Suomalaisiksi nimetyillä valtiomiehillä, jotka eri aikoina ajoivat maan itsenäisyyttä(kin), on oma pimeä ja eriskummallinen historiansa. Georg Magnus Sprengporten (1740-1819) ja Carl Gustav Emil Mannerheim (1867-1951) olivat alun alkaen ruotsinkielisiä ja -mielisiä kreivejä ja ammattisotilaita, mutta siirtyivät olosuhteiden ja henkilökohtaisten etujensa ja tavoitteidensa vuoksi Venäjä-nimisen imperiumin palvelukseen. Siellä he venäläistyivät täysin!
Sprengtporten oli eittämättä valtiollisen Suomen esitaistelija, joka ajoi Suomenniemelle liittovaltiota (Venäjän avulla) ja alueelle maakunnallista itsehallintoa. Esitys oli radikaali ja vallankumouksellinen ja Venäjän keisarinna Katariina Suuri kutsui mielellään Ruotsin hovista irtaantuneen sivistyneen ja kielitaitoisen kreivin Venäjän palvelukseen 1786. Ruotsinvallan vastaisia salaliittolaishankkeita, mm. Anjalan liittoa, seurasi se, että Sprengtporten tuomittiin poissaolevana maanpetturuudesta kuolemaan. (Maanpetturuushan on ollut maan tapa kautta historian, kaikissa valtioissa, huom!). Georg Magnus eli suomeksi Yrjö Maunu Sprengtporten vaikutti kuitenkin viimeiset 30 vuotta Venäjällä ja oli mm. Suomen Suuriruhtinaskunnan ensimmäisiä johtohahmoja kehittäen suomalaista autonomiaa, siis itsenäisyyspyrkimyksiä omalla tavallaan.
Mannerheim ei ollut alkujaan itsenäisyysmies lainkaan eikä myöskään Suomen asian ajaja. Haminan kadettikoulussa töpeksittyään ruotsia puhuva Mannerheim siirtyi uuden isänmaansa Venäjän palvelukseen 1887, melko tarkalleen sata vuotta Sprengtportenin jälkeen. Pietarissa aatelinen, mutta köyhtynyt ja kielipuoli kreivi nousi liehakoimalla nopeasti rikkaiden aatelisnaisten ja tsaaria ympäröivän venäläiseliitin lähipiiriin. Mannerheim venäläistyi ja hovikelpoistui täysin eikä haaveillut Suomen “kansasta” tai itsenäisyydestä tippaakaan 30 vuoden Venäjä-pestinsä aikana. Tuuli kääntyi vasta syksyllä 1917, jolloin tuleva “suomalainen itsenäisyysmies” eli tsaarinupseeri käänsi kelkkansa pelästyessään Odessassa pakoillessaan henkensä puolesta bolshevikkeja ja vuoden 1917 kapina-aaltoa, niin Venäjällä kuin Suomessa. Loppu on historiaa. Suomen syöjä-tsaaria antaumuksella palvellut Mannerheim sai yksipuolisen kaunistellun ja täysin valheellisen itsenäisyysmiesmaineen. Nöyrtyä hän sai elämässään monta kertaa, erityisesti vanhoilla päivillään. Ei ollut varmaankaan mukava muistella hankalaa Hitlerin, Suur-Suomen & Natsi-Saksan ”ystävyyttä” tai Suomen YYA- käännöstä maanpaossa Sveitsissä…
Sekä Sprengtporten että Mannerheim olivat niitä “itsenäisyysmiehiä”, jotka manipuloivat ja vetivät pienilukuista Suomessa asunutta eliittiä ja “kansaa” suurvaltojen siirtomaa-asukeiksi. Tavalla tai toisella. Suomen media ja tarkoitushakuiset TV-dokumentit lähihistoriasta ovat olleet viime vuosina äärettömän mustavalkoisia ja yksioikoisen oikeistolaisia, kun Mannerheimin ja muiden maansa myyneiden “sotasankarien” elämäkertojen mutkat on oiottu suoriksi. Sodanjälkeisen Suomen lähihistoriasta taas on muovattu kouluopetuksessa, jopa tutkimuksessa, nyttemmin suomettunutta, täysin Moskovan Kremlin johdosta riippunutta siirtomaahistoriaa. Millaista historiaa kirjoitetaan 2020-luvun Suomesta muutaman vuosikymmenen jälkeen, jäänee nähtäväksi, sillä eri sukupolvilla on taipumus tehdä näköisensä jälkikirjoitus (?)
Ilman aitomilitaristista suomettumispropagandaahan halveksitussa Kekkoslovakiassa voisi tyhmempikin nähdä aika tavalla toisenlaistakin pyrkyä, vaikkapa pitkän rauhanajan eli Pax Europan ja Suomen kansainvälisen ETYK-auktoriteetin kannalta (?).
Pari sanaa rauhanrakentamisesta
Syyskesällä 2022 ei ole kovin muodikasta puhua rauhasta tai edes diplomatian tärkeydestä ryssävihan, sotakiihkon ja militaristisen uhon vallatessa alaa. Amerikkalaiset hävittäjälaivueet, sotalaivat ja erikoisjoukot ovat jo nyt sellaista arkipäivää, millaiseen siirtomaasuhteeseen ei koskaan päädytty itäisen naapurin kanssa Kekkoslovakiassa.
Rauhanrakentajat ovat vähissä eivätkä tietenkään pääse “epäisänmaallisina” julkisuuteen Nato-Suomessa. Muutama poikkeus mainittakoon silti. Tietokirjailija Matti Mörttinen kirjoittaa elokuun 2022 alun kolumnissaan: ”Muistatteko Urho Kekkosen? Presidenttinä Kekkonen johti pitkään puolueetonta Suomea, jota ei enää ole ja totesi presidenttikautenaan viisaasti, että ”Suomi ei ole puolueeton sodan ja rauhan kysymyksissä: se on rauhan puolesta sotaa vastaan.” Mörttinen jatkaa: “Nyt kun Suomi on siirtynyt avoimeen puolueellisuuspolitiikkaan, herää kysymys, onko Kekkosen määrittelemä rauhanpuolueellisuus voimassa. Mitä ylipäätään on jäljellä vanhasta? Lensikö rauhantahdon lapsi puolueettomuuden pesuveden mukana? Pyrkiikö Suomi vielä esimerkiksi olemaan rauhanturvaamisen suurvalta? Nyt kun Suomi haluaa Natoon, on aika käydä läpi ulko- ja turvallisuuspolitiikkamme kaikki peruslinjat”, Mörttinen muistuttaa.
Immanuel Kantiakin siteerataan:”Rauhaa ja sen tuottamaa turvallisuutta ei voi saavuttaa muuten kuin rakentamalla rauhaa arkipäivän poliittisilla valinnoilla ja ratkaisuilla. Seuraavaan sotaan valmistautumalla näin ei ole koskaan ihmiskunnan historiassa käynyt, eikä käy”. Rauhantutkija emeritus eli Jyrki Käkönen lainasi Kantia äskettäin. Samoilla linjoilla on Heimo Nyyssönen, Unkarin ja Itä-Euroopan tutkija, joka toteaa osuvasti (muistinvaraisesti): Kun ennen sota oli monen mielestä politiikan jatketta toisin keinoin, nyt 2022 voisi estää sodan jatkamisen politiikan keinoin, ei militarismin opein.
Kansalaisvaikuttaja ja toimittaja Reko Ravela kirjoittaa kolumnissaan (Niin & näin 2/2022) myös vastavirtaan, rauhanrakentamisen ja ihmisyyden puolesta, ja paljon siitä miten jokainen sota on julmaa ja eri armeijat, hyökkääjätkin, kuvittelevat useimmiten puolustavansa isänmaataan. Vaarana nytkin on esimerkiksi militarismin voittokulku ja “kaiken venäläisyyden dehumanisointi”. Ravela päättää kolumninsa näin: “Pelkään, että jos Putinin hyökkäyssodan kauhut saavat meidät vain valitsemaan vahvemman aseistautumisen ja tiiviimmän läntisen yhtenäisyyden, tulemmenäkemään sodan kauhut yhä uudestaan. Ainakin me, jotka emme käännä katsetta muualle”.
Suomalainen rasismi
Suomalaisten ennakkoluulojen ja piilevän sekä näkyvän rasismin juuret ovat idän ja lännen syrjäisen ja ylikävellyn reunamaan pitkässä historiassa. On oppimalla opittu vaikenemaan, mutta myös menty vaikeina aikoina tuuliviirin lailla sinne missä näyttää olevan sateenkaaren pää, ikuinen onni ja ruusuinen tulevaisuus – suurvaltojen syleilyyn, aina vahvemman puolelle. Omapäinen toisinajattelu on ollut aina harvinaista ja nyttemmin se on kokonaan poispyyhkäisty!
Suomalainen rasismi on putipuhtoista, vitivalkoista ja talvisota-väritteistä. Se näyttäytyy paljaimmillaan 2022 perussuomalaisten ja oikeiston väkkärämäisessä ulkomaalaispolitiikassa. Ja tietenkin suhteessa venäläisiin ja ukrainalaisiin. Jopa vasemmistolaiset ja vihreät intoilijat ovat samassa jamassa (Jama on muuten venäjää ja tarkoittaa kuoppaa eli juuri sitä mitä sana suomeksikin tarkoittaa.). Jamassa ollaan tottavie kun elokuussa 2022 keskustellaan vilkkaasti siitä miten sotaa käyvän Venäjän maan asukkailta pitäisi kieltää matkustaminen muihin maihin. Käsittämätöntä! En ole koskaan kuullut halaistua sanaakaan viisumikielloista amerikkalaisille tai israelilaisille, jotka ovat käyneet erilaisia vuosikymmeniä kestäneitä sotiaan, Vietnamin kansanmurhasta ja Irkain valtion tuhoamisesta Palestiinan raunioittamiseen.
Suomalaisista sukeutui talvella 2022 auttajakansa, heti kun “inhottavat ja aina epäluotettavat venäläiset” hyökkäsivät ukrainalaisten kimppuun. Se, siis auttaminen on hieno asia, mutta auttaa sotapakolaisia ja vainottuja ulkomaalaisia olisi voinut paljon aikaisemminkin ja paljon tehokkaammin. Selvitykseksi: Öisinajattelija, tottakai tuomitsee barbaanisen ja julman hyökkäyksen, putinilaisten ja kiihkovenäläisten ideologian ja siviilien(kin) murhat. Tuliko selväksi? Lähes kaikki kulttuurihenkilöt, joita tunnen itärajan takana kymmeniä, eivät Putinin Venäjän politiikkaa, militaristista kiihkopatriotismia tai uusia sensuuritoimia Venäjällä hyväksy. Mutta: en kerro ystävieni nimiä, jotta he eivät joutuisi hankaluuksiin. Suosittelen kuitenkin tässä yhteydessä mieluusti venäläisen ja suomalaisenkin nykysensuurin ymmärryksen valossa kiistanalaisista, sensuroiduista ja nykyisin Suomessa lähes tuntemattomista venäläiselokuvista, monista klassikoista ja mestariteoksista kertovaa kirjaani Unohdettu valkokangas. Se ilmestyi Warelia-kustantamon tuotteena juuri sopivasti talvella 2022, Venäjän hyökättyä Ukrainaan.
Mutta en halua erotella Suomessa tai Joensuussa asuvia ukrainalaisia , venäläisiä / venäjänkielisiä, koska venäjä on monen Ukrainasta tulleen äidinkieli. Ukrainassa asuu myös melkoinen kerros venäläisiä, osa nyt maanpetturuudesta syytettyinä. Pakolaisuutta on Ukrainasta Venäjällekin, tiettävästi jopa miljoonaluokkaa, vaikka länsimainen media kuittaa asian pelkästään “pakkosiirtoina”. Historiasta pitäisi tajuta, että sota on julmaa ja ratsuväki raakaa puolella jos toisella ja rintamakarkuruus, mielenterveyden järkkyminen tai ns. “maanpetturuus” konflikteissa eri maissa aivan tavallista. Asiaa on tutkittu Suomessakin. En halua erotella myöskään Joensuuhun tai muualle Suomeen tulleita eri pakolaisia, chileläisiä, kurdeja, somaleita, vietnamilaisia, joita on viime vuosikymmeninä kohdeltu usein kaltoin. Heidän kohdallaan esimerkiksi perussuomalaiset ja oikeisto on ollut usein rasistista ja selkärangatonta, kuten Suomen pelkkää työperäisyyttä korostava ulkomaalais-pakolaispolitiikka muutenkin.
Valikoiva rasismi, Suomen venäjänkieliset ja ryssäviha
Meille ovat aina kelvanneet amerikkalaiset, englantilaiset, jopa ruotsalaiset ja saksalaiset muuttajat, varsinkin korkeasti koulutetut spesialistit, tottakai.Vaan ei muunväriset, esimerkksi juuri pakolaiset Afrikasta. Miksi muutos tapahtui nyt, ukrainalaisten kohdalla. Tätä kannattaa kysyä, miettiä talvisotaa, ryssävihaa ja suomalaista virallista propagndaa, siis mediaa! Suomessa asui vuosi sitten eli 2021 pysyvästi miltei 90 000 venäjää äidinkielenään puhuvaa. Eri arvioiden mukaan Venäjän hyökkäys ja Ukrainassa jatkuva sota on tuonut Suomeen sotapakolaisina lähes 40 000 – 50 000 ukrainaa tai venäjää äidinkielenään puhuvaa maahanmuuttajaa Ukrainan alueelta. Suuri osa heistäkin mahdollisesti jää tänne rauhan tultua. Kannattaa miettiä tämän kielivähemmistön määrää, kotoutumista, työllistymistä, ennakkoluuloja. Entä sitten, kun Afrikan nälkä- ja janopakolaiset rynnivät meille sankoin joukoin? Kysymys on vain ajasta, jopa lähivuosista.
Kaikilla sodilla ja konflikteilla on puolensa. Myös uhreilla eri kohtalonsa. Juuri siksi rauhan puolesta on tehtävä kaikki mahdollinen esimerkiksi diplomatian ja sovittelun tietä, ei militaristisesti aseita kalisuttaen ja asekauppaa tukien. Aniharvoin esimerkiksi hyökkääjä kuvittelee toimivansa väärin tai hyökkäyksen kohde myöntävänsä, että ei jatka kostonkierrettä. Molemmat tahot kokevat ns. isäänmaallista intoa, mitä yksipuolinen sotapropaganda lietsoo. Kun Suomi nyt yhtenä isänmaallisena rintamana ja Nato-vetoisen miltarismin aallonharjalla rakentaa lähes yksimielisenä raja-aitaa itärajalle, kannattaa miettiä historiaa jos tulevaisuuttakin.
Suomalainen rasismi on moniulotteista ja sen juuret ovat pitkälle ryssävihassa, siellä missä isoveli ja naapurimme on meitä kurittanut. Ymmärrettävää, historian valossa. Ymmärrettävää ei ole se, kuinka tänä sivistysfeministisenä vuonna 2022 Suomen rasistisin puoulue/ puolueet eli perussuomalaiset ja kokoomus ovat onnistuneet kääntämään kelkkansa ja saaneet suomalaiset inhoamaan venäläisiä ja rakastamaan ukrainalaisia kautta linjan. Öisinajattelijaa hämmästyttää se, että oppositiopuole kokoomuksella ja suomalaisella ylimmällä kenraalikunnalla, joka pysytteli puolueettomana aikaisemmin, on vuonna 2022 jonkimmoinen monopoliasema kommentoida mediassa sotatilanteita ja ulkopolitiikkaamme. Rauhan kysymyksiä ei kommentoida tai tuoda esiin eikä diplomatiaa juuri harjoiteta. Sotainnolla ei pitkälle potkita ja auttamisellakin on silti rajansa: auttajan varjo ja autettavan kiittämättömyys.
Koska Öisinajattelijalla on henkilöhistoriasta johtuen kosolti ystäviä itärajan takaa Suomeen muuttaneiden keskuudessa, minulla on tarve myös oikoa ennakkoluuloja. Tunnen kymmeniä meillä eri ammateissa toimivia venäjänkielisiä, jotka menestyvät työssään tutkijoina, taiteilijoina, kulttuurintuottajina tai vaikka yrittäjinä. Suurimmalla osalla menee nytkin hyvin; he ovat kotoutuneet, oppineet kielemmekin ja matkaavat säännöllisesti rajan yli. Pelkään yhtä lailla miten heihin tai ukrainalaispakolaisiin suhtaudutaan jatkossa. Yksi esimerkki menestystarinasta: Jo muutamana vuonna Siperian miljoonakaupunki Tomskista perheineen tänne muuttanut korjaamoyrittäjä on remontoinut ikivanhan kesäautoni katsastuskuntoon paitsi kohtuuhinnalla, sellaisella käsityöläisen ammattitaidolla, että se herättää ihailua kaikissa hänen asiakkaissaan. Käykääpä tarvittaessa korjaamolla, Joensuun Teboilin tiloissa!
Siirtomaa-ajatteluun ja ennen kaikkea alistumiseen suurvaltojen marionetiksi kuuluu muuten usein pienten kansojen tai maiden historiassa myös eristäytyminen ja siinä sivussa vielä itseä heikompien alistaminen ja halveksiminen (suurvaltojen pokkuroinnin ja nöyristelyn ohella). Tässäkin on selkeä syy suomalaisten juroon suhtautumiseen ja epäluuloon muualta meille “loisimaan” tulleita kohtaan kuten vaikenemiseen kaikilla kielillä. Ei ole ihan sattumaa, että menneinä vuosina skinikaupunkeina pidettiin juuri Joensuuta ja Lieksaa. Itä-Suomen rajaseutu voi olla kiehtovaa ja romanttista karelianismiin tai luontomatkailuun innostuneille, mutta suhtautuminen Pohjois-Karjalassakin vääränlaisiin muukalaisiin on aivan eri tavalla kyräilevää kuin jo pitkälle kansainvälistyneellä pääkaupunkiseudulla.
HUOM! Wikipedia tietää kertoa seuraavaa: Siirtomaa eli kolonia on jonkin valtion hallinnassa oleva, mutta sen rajojen ulkopuolinen (usein merentakainen) alue, jonka väestö koostuu emämaasta muuttaneista ja alkuperäisväestöstä. Siirtomaa kuuluu siis emämaan hallintaan eikä ole täysin itsenäinen valtiollinen kokonaisuus.
Susirajan virallinen Öisinajattelija