Käsite “taistolaisuus” esiintyyy nykyisin mediassa, poliitikkojen muistelmissa sekä somessa aina silloin kun halutaan tehdä asioita, maailmankatsomusta tai henkilöitä naurettaviksi. Paljon käytetty on myös sanapari “hyödyllinen idiootti”, jolla tarkoitetaan Neuvostoliittoon myönteisesti suhtautunutta poliitikkoa tai vaikka tutkijaa, jota voi nykyisin häpeämättä lyödä kuin vierasta sikaa. Entisten taistolaisten kuten UKK-YYA-Suomen “suomettuneiden” poliitikkojenkin pitäisi syytösten mukaan vähintään hävetä, niin sanotusti silmät päästään.
On luonnollista, että taistolaisuuteen liitetään myös tuo toinen kirosana: “suomettuminen”. Yhtä luonnollista on, että Nato-Suomessa mennyt historia kirjoitetaan uusiksi ja saa huutia myös oikeistopoliitikkojen muistellessa menneitä. Hyvänä esimerkkinä voi mainita kirjan Nuori Ben Zyskowicz — Suomettumisen vuodet (2023). Se on saanut valtavasti mainosta ja nuoret oikeistolaiset ovat tietenkin repineet pelihousunsa kun ikiparlamentaarikko “Vanha Ben” muistelee. Tosin kirjassa niin taistolaisuus kuin suomettuminenkin esitellään täysin “historiattomana” ilmiönä ja lähinnä uskonnollisena YYA-hurahtamisena.
Ehdotuksia analyysiksi
Taistolaisuus kuuluu siis häpeällisiin stigma-aiheisiin, joista kirjoitti muiden töittensä ohella sosiaalipsykologi ja kirjailija Erving Goffman (1922-82). Goffmanin teoriat ihmisten keskinäisestä vuorovaikutuksesta ja stigmasta, häpeästä ja torjunnasta liittyvät ihmissuhteisiin “tuntemattomien kohdatessa”: kun kaksi ihmistä tapaa ensi kerran, he rakentavat pikapikaa toisistaan jonkinlaisen kuvan siitä, minkälainen vastapuoli on. Suhteen kehittyessä tämän ennakkokuvan pitäisi muuttua, joskin se usein vakiintuu.
Esteenä on usein poikkeavan ulkomuodon, käyttäytymisen tai vaikkapa poliittisen vakaumuksen aiheuttama torjuminen, jopa stigma, mikä liittyy piileviin ennakkoluuloihin tai myös väärään informaatioon.
Esitänkin tässä tekstissä aluksi kysymyksen: onko taistolaisuus yhä vain ennakkoluuloja aiheuttava stigma henkilöille, jotka esimerkiksi 1970-80 -luvuilla toimivat aktiivisesti muutaman vuoden erilaisissa nuorten opiskelijoiden järjestöissä (Teiniliitto, Sosialistinen Opiskelijaliitto, Akateemiset Sosialistiseurat jne)? Joutuuko tuota häpeää aktivisti kantamaan hamaan hautaan saakka, ruoskimaan itseään julkisesti ja jatkuvasti? Ja vielä: onko eläkeikää lähestyvä tai eläkeläis-ex-taistolainen yhä stigmansa vanki jos ja kun hän toimii edelleen aktiivisesti jossakin kansalaisliikkeessä, politiikassa tai puolueessa? Ehkäpä (nyt vaikenevilla) sukupolviteoreetikoilla ja vakavilla sosiologeilla olisi jotakin sanottavaa aiheesta? Myös ajasta, paljon puhutuista avainkokemuksista, yhteiskunnallisesta tilanteesta ja akateemisen väestönosan muuttuvasta asemasta 1960-70-lukujen Suomessa?
Taistolaista henkilö- ja lähihistoriaa
Taistolaisuudesta on kirjoitettu viime vuosikymmeninä lukuisia muistelmia, paljastuksia, takinkääntäneiden kasvopesuja, mutta aika vähän kunnon tietokirjoja. Eräänlainen päänavaus oli tutkija Matti Hyvärisen Viimeiset taistot (1994). Hyvärinen teki siinä tiliä myös omasta menneisyydestään Tampereen yliopiston tutkijapiireissä. Tutkimusta on kiitelty ja aihetta onkin, mutta silti kritisoisin Viimeisiä taistoja hieman taistolaisuuden taustan ja aikansa yhteiskunta-analyysin ohuudesta. Hyvärinen pohtii opiskelijaliikettä liikaa yläkantista, liikkeen johtajien näkökulmasta ja ruohonjuuritaso jää haastatteluissa selvästi paitsioon.
Samalla tavalla, nimenomaan yläviistosta ja jälkiviisaasti, muistelee omaa äkkiväärää toimintaansa taistolaisissa Lauri Hokkanen parissakin kirjassaan. Kenen joukoissa seisoin (2021) on itseään innolla oikeiston suosioon ruoskivan takinkääntäjän tunnustuskirja, joka kertoo tosin yllättävän vähän mitään aidosti henkilökohtaista. Vähemmistökommunistien nokkamiehen Hokkasen omista teoista “etujoukossa”, siis omasta “aatteellisesta palosta” lukija ei saa mitään otetta. Uusin teos, Kommunismin teloitettu unelma (2024) on edellisen huonompi jatko-osa. Siinä eritellään kuitenkin suht ansiokkaasti SKP-vähemmistön lahjakasta johtajaa Seppo Toiviaista (1944-2005) nimenomaan sosiologina, tutkijana ja epäonnisena puoluemiehenä. Muuten Hokkanen ei kuitenkaan oikein pääse sisälle sen paremmin herkän ja lahjakkaan Toiviaisen yksityiselämään kuin koko liikeen ruohonjuuritasoonkaan.
Opiskelijaliike ja ruohonjuuritaso
Ruohonjuuritason taistolaisista toimijoista suurin osa ei ollut puolue-eliittiä Lauri Hokkasen tapaan. Ei heitä ohjannut NKP:n politbyro enkä näe tätä joukkoa missään mielessä Neuvostoliiton tai KGB:n paimentamina opetuslapsina. Ne todelliset paimennettavat, joita Neuvostoliitto myös rahoitti (HUOM!) istuivat vähemmistökommunistien johtopaikoilla ja Tiedonantaja-lehden “levikissä” Hokkasen tavoin.
Sukupolveni aktiivisuus lähti asemastamme ja siitä, ketä edustimme kun tulimme suurina ikäluokkina yliopistoihin – hyvinvointi-Suomen ja koulu-uudistusten siivittäminä. Meillä, työväen ja maaseudun lapsilla oli mahdollisuus opiskella, saada oppiarvoja, ammatteja ja – vaikuttaa yhteiskuntaan. Sen me myös teimme, YYA ja UKK-Suomessa, joka antoi siihen mahdollisuuden. Samalla olimme yhteydessä juuriimme, työväenliikkeeseen, ensi kertaa laajasti esimerkiksi talven 1971 metallilakon aikana. Kansainvälinen solidaarisuus nousi komean laululiikkeen tunnukseksi Agitpropin johdolla myös kansainvälisesti: Vietnam, Chile, kolmasmaalaisuus, Afrikka. Moni Tsekkoslovakian miehityksen 1968 jyrkästi tuomitseva radikaali ja Persian shaahia pilkkaava mielenosoittaja oli myöhemmin mukana aktiivisesti vasemmistojärjestöissä, myös taistolaisuudessa. SKDL, Suomen Kansan Demokraattisen Liitto ja sen lehti Kansan Uutiset tuomitsi selkeästi Prahan tapahtumat. Tiedonantaja ja SKP-vähemmistö toimi toisin ja Kremliä myötäillen.
Opiskelijaliike ja osallistuminen vasemman laidan järjestöihin, SOL- ja ASS-tasoillakin oli mielestäni myös selkeää jatketta 1960-luvun liikehdinnälle, opiskelijoiden muuttuvan yhteiskunnallisen aseman aiheuttamalle radikalismille. Se oli oma suomalainen muunnos siitä miten maailma kuohui ja muuttui suurten sodanjälkeisten ikäluokkien aikuistuessa. Mukana oli kosolti samoja ihmisiä, joiden maailmankatsomus oli kiinni 60-lukulaisuudessa ja sittemmin myös YYA-Suomen erityisoloissa – ja kehittyi ja muuttui kokemuksen mukana myöhemmin! Ei se ruohonjuuritason iso porukka jäänyt pääsääntöisesti taistolaisiin aatoksiin tai juuttunut dogmaattisesti mustavalkoisiin lähtökuoppiin. Taistolaisuus oli monelle eräs kehitysvaihe matkalla yhteiskunnalliseen osallistumiseen ja maailman muuttamisen laajempaan ymmärrykseen.
Katse on monella nuoremmalla tutkijallakin yläviistosta ja – veteraani Lauri Hokkasen tavoin – esimerkiksi taistolaisten Neuvostoliitto-hymistely esitellään lähinnä uskonnollisena hurmoksena. Hurmosta piisasi, mutta taistolaisuus pitää nähdä laajemminkin: työläistaustaisten lasten, nuorten ja opiskelijoiden kapinana kapitalismia vastaan – aikana jolloin vasemmiston ja ay-väen rakentamassa “hyvinvointivaltiossa” myös köyhempi kerros ns. suuria ikäluokkia rynni yliopistoihin ja akateemisiin ammatteihin. Kaiken lisäksi Neuvostolitosta, sen järjestelmästä tai arjesta sinänsä Hokkasella ei ole mitään syvällistä sanottavaa. Molemmat skandaalihakuiset kirjat ovatkin enemmän referointia aikakauden mediakirjoittelusta ja hyppelehtivää “sekametelisoppaa” (ks. Veli-Pekka Leppäsen arvio “Puoluemies jyrää tiedemiehen”, HS 2.6.2024)
Neuvostolliiton ja taistolaisuuden lumo
Taistolaiset uskoivat1970-luvulla Neuvostoliittoon ja sosialistisen järjestelmän vääjäämättömään voittokulkuun maailmassa, tottakai. Moni muukin uskoi: suomalaisella poliittisella kentällä kaikki pääpuolueet ylistivät tuona aikana keskustapuolueen UKK:n vanavedessä ystävyyttä ja yhteistyötä – mutta ei kuitenkaan sotilaallista yhteistoimintaa. Kukaan YYA-poliitikko ei sentään halunnut yhteisiä sotaharjoituksia tai venäläisiä varuskuntia Suomeen; se kannattaa muistaa.
Mutta: moni nuoremman sukupolven eläjä ja opiskelija tai tutkija ei näytä tajuavan historioitsija Eric Hobsbawmin esille tuomia näkökulmia. Kyllä työväkeä edustavalla vasemmistolla joku selkäranka kapitalismia vastaan oli hyvä tuolloin olla, vaikka se sitten olikin laho ja maho ja byrokraattinen itänaapuri. Maailma oli kaksinapainen ja aika moni silloinen kansalaisaktivisti oli itään päin kallellaan, tavalla tai toisella. Neuvostojen maassa oli sittenkin myös paremmatkin puolensa: yhteishenkeä, heikompiosaisten auttamista, leppoisaa opiskelua tai laiskansitkeää työntekoa ja halvan leivän päälle voita ja makkaraa. Rahalla ei ollut ihmissuhteissa mitään merkitystä ja solidaarisuus myös kehitysmaiden väestöä kohtaan oli suurta.
Muutama tuhat suomalaisnuorta myös opiskeli ammattiin Neuvostoliiton korkeakouluissa ja yliopistoissa 1970-80 luvuilla – ja vain pieni vähemmistö esimerkiksi Moskovan puoluekoulussa. Aika pian Neuvostoliitto-selittäminen ja ylistäminen jäi kun oppi maan tavat ja eli arkea. Pidin itse 1970-luvun opiskeluvuosistani päiväkirjaa ja niin sanottua mustaa kirjaa, jonka piti olla luettelo havaitsemistani “reaalisosialismin” puutteista. Osittain se olikin ja päiväkirjan pohjalta kirjoitin jo 1980-luvun alussa romaanini Leijonasillalla, vähän vaille viisi (2016) ensimmäisen varhaisen käsikirjoituksen, pian opiskeluvuosieni jälkeen. Se ei silloin kelvannut kustantajalle, olisiko ollut liian paljastavasti “neuvostovastainen”(?). (Totta puhuen se olikin vielä tuolloin raakile ja jäi onneksi julkaisematta. Julkaistun kirjan käsikirjoituksen oikoluvusta ja korjausehdotuksista olen paljolti velkaa jo edesmenneelle mainiolle suomentajalle, oululaiselle Ilona Nykyrille…)
Ensimmäinen vaimoni oli venäläinen ompelija ja vaatesuunnittelija-opiskelija ja hänen kauttaan neuvostoarki tuli hyvin tutuksi, myös Kaukasuksella, mistä hän oli kotoisin. Poikani synnyttyä moni muukin asia neuvostomaan vuosinani tuli tutuksi. Olen kirjoittanut paljon noista ajoista: novelleja, runoja, proosaa, tiedeartikkeleita, mielipiteitä ja viimeksi blogeja. Myös lisensiaatintyöni, historiallista sosiologiaa peilaava haastattelututkimus Intelligentsija Venäjän murroksessa (2000) pohtii itänaapurin lähihistoriaa ja esittelee toisinajattelevan sivistyneistön elämänkokemusta Pietarissa, Petroskoissa ja Pitkärannassa. Tietokirjoistani Unohdettu valkokangas (2022) käsittelee venäläistä elokuvasensuuria, paljolti venäläisiä toisinajattelija-ohjaajia.
Säilyneiden 1970-80 lukujen taitteen lehtijuttujeni, runojeni ja kirjeitteni perusteella en selvästikään ollut mikään sinisilmäinen idiootti, neuvostosysteemin kritiikitön ylistäjä, mustavalkoisesti ajatteleva kynämies. Silti kokemus elämästä itänaapurissa oli järisyttävän opettavainen. Ja hyödyllinen. En kadu tai häpeä hetkeäkään silloista maailmankatsomustani, upeaa yhteisöllisyyttä, kansaivälistä solidaarisuutta eri maista tulleiden ulkomaalaisten ja venäläisten opiskelijoiden välillä – en idealismiani enkä ystäviäni. Enemmän häpeää tuottaa todellakin putinismi, Ukrainan sota ja itänaapurin nykyinen sisä- ja ulkopolitiikka!
Taistolaiset eivät Suomessa olleet pääsääntöisesti porvarikäännynnäistä eliittiä, siis sitä porukkaa, josta vitsailtiin, että Björn Wahlroos ja kumppanit istuskelivat SOL-kokouksissa Ritarihuoneella oman vaakunansa alla. Me olimme suurelta osin palkkatyöväen tai maalaisköyhälistön jälkeläisiä – niitä poikia ja tyttäriä, ensimmäinen iso kerros sitä alempiarvoista luokkaa, joka ryntäsi Suomen yliopistoihin 1960-70-lukujen taitteessa. Me muutimme akateemista käytäntöä ja on hieno asia, että jotkut meistä ovat nyt (usein jo eläkkeelle siirtyneitä) tutkijoita, professoreita, kirjailijoita, taiteilijoita, muusikkoja – ja yhä edelleen varsinkin kansalaisaktivisteja. Toiset menivät 1970-luvulla itärajan taakse, kuten 1930-lamaa paenneet paratiisin etsijät muinoin. Miksi siis hävetä 1960-70-lukujen nuorta intoa ja aktivismia?
Miksi uskoimme Neuvostoliittoon? Totta kai siksi, että se oli sopivasti lähellä oleva malli ja ainut utopia. Muuta mallia ei ollut. Kiina oli liian kaukana ja itämainen, Kuuba taas viehätti Che-intoisia ja romanttisen vallankumouksen idealisteja. Koska Neuvostoliitto oli suomalaisen porvariston ikivihan, ryssävihan lähikohde, aatteet ja vaatteet piti kääntää ylösalaisin. Juuri vuosien 1917-18 jälkeinen suomalainen ryssäviha, viittaan vaikka Matti Klingeen, vallitsevan kulttuurieliitin pelko ja ennakkoluulot Venäjää kohtaan vielä 1970-luvulla selittävät sen, että Suomessa eivät trotskilaiset & maolaiset juhlineet, vaan juuri taistolaiset “stallarit”. Isäkapina ja radikalismi kanavoitui suhteessa Neuvostoliittoon hieman toisin kuin Amerikassa, Englannissa, Ranskassa, mutta kapinan juuret olivat samaa suurten sukupolvien lähtöjuurta.
Katkera paluu luokkayhteiskuntaan
Tämän kirjoittaja on eläköitynyt Venäjä-tutkija (FL) Joensuun yliopistosta (nyk. UEF). En ole tehnyt huipputiedettä ja työttömiä aikojakin vaatimattomaan tutkimusuraani kuuluu. Kun saavuin Suomeen vuonna 1978, maisterina Leningradista (nyk. Pietari), töiden saaminen oli kiven takana. Pari mainiota jo edesmennyttä YLE-toimittajaa, Juha Virkkunen ja Hannu Taanila sekä Pentti Kemppainen järjestivät aluksi freelance-hommia Yleisradiosta, mutta niillä ei ruhtinaallisesti toimeen tullut. Onneksi sain kielitaitoni vuoksi lisätöitä Valtionarkistosta, historioitsija kun koulutukseltani olin.
Valtionarkiston (ny. Kansallisarkisto) määräaikaiselta pestiltä pääsin Urheilumuseoon pätkätöihin, kaiketi käymäni arkistokurssin ja urheilu- maratoniharrastuksen pohjalta. Museon silloinen johtaja ja urheilumies Risto Nieminen suositteli minua suunnitteilla olevan SVUL:n keskusarkiston järjestäjäksi, vakituiseen virkaan. Olin sopivasti harjoitellut hommaa Valtionarkistossa ja Urheilumuseossakin. Kävi kuitenkin niin, että SVUL-töissä ehdin olla tasan viikon vuoden 1981 alussa, kun muuan kollega työpaikalta, ex-kokoomusnuori Kannuksesta teki ilmiannon ja paljasti urheiluliittojen johtajille ”hurjan” taistolaisen menneisyyteni. Kirjallista työsopimusta ei sitten yllättäen solmittukaan.
Olen loppujen lopuksi hyvin tyytyväinen etten päätynyt urheilullisiin SVUL-arkistohommiin. Olli Alho, Peter von Bagh ja Seppo Huhtala palkkasivat minut nimittäin arkistoavustajaksi Suomen elokuva-arkistoon (SEA, nyk. KAVI) kesällä 1981. Se oli silloin luultavasti Suomen punavihreimpiä valtiollisia työpaikkoja. Jotakin pientä sain kaiketi aikaiseksi esimerkiksi suomalais-venäläisten elokuvasuhteiden saralla. Tosin taistolaisesta menneisyydestäni muistutettiin aika usein. Onneksi sitä ei SEA:ssa tarvinnut hävetä. Muuan opetusministeriön ylempi virkamies uhkasi kuitenkin potkuilla kun pääluottamusmiehen ominaisuudessa nostin arkiston byrokratian ja kurjat palkkaluokat framille Helsingin Sanomien yleisönosastossa 1988. Olen kirjannut SEA- muistoni kuten Joensuun yliopistovaiheenikin terapeuttiseen elämäkertaromaaniini Joutilaan työhistoria (2020).
Kaduttavaa on jokaisessa ihmiselämässä paljon, toisilla enemmän, toisilla vähemmän, mutta 1970-luvun taistolaisvaiheeni ei kuulu omalle katumus-agendalle! En häpeä menneisyyttäni eikä minulla, ikuisella vasemman laidan kulkijalla ole mitään syytä takinkääntöön. Olen ylpeä juuristani, ystäväpiirini vähäisestäkin aktivismista (jota riittää yhä), parhaista bileistä ja hienoista tovereista. Eikä minulle tule nykyisin mieleenikään miettiä, ovatko jotkut Joensuun asukas- tai muut kansalaisliikkeissä mukana olevat, kirjailijat tai rauhanaktivistit ympärilläni ex-taistolaisia tai demareita tai vihreitä tai uskovaisia tai ateisteja.
Taistolaismenneisyys ei ole vienyt minua suomalaisen yhteiskunnan tai tieteen huipulle, ennemminkin ura on ollut tasaisen laskusuhdanteinen. En ole tosin vakavasti huipulle pyrkinytkään: kunnianhimo ja kyvyt eivät ole riittäneet.
En ole myöskään pahemmin pokkuroinut ketään, en Suomen enkä varsinkaan Venäjän vallanpitäjiä, joita kohtaan olen ollut niin kriittinen kuin tutkija-etiikkani on suonut. En tunne häpeää tutkimuksistani tai menneistä kirjoituksistani: tunnen aivan muita tunteita. Freelance-journalistina ja Öisinajattelija-blogistina tunnen kauhua sananvapauden kutistumisesta ja rahavallan ja tekoälyn paineesta. Kirjailijana minua hirvittää julkkis- ja roskakirjallisuuden vyöry, pienkustantamojen kurjuus, laadukkaan kritiikin yhä pienenevä palstatila – ja ennen kaikkea lukemisen ja historiatietoisuuden hiipuminen tässä maassa.
Pentti Stranius, Öisinajattelija (FL, Suomen Kirjailijaliiton jäsen, freelancer-toimittaja, suomentaja, eläkeläinen)
PS. Yritin tätä aihetta ja hieman laajempaa analyysia sisältävää tekstiä https://hybrislehti.net/ -STIGMA-numeroon, mutta sinne se ei kelvannut vuonna 2021.