“ Kenen joukoissa seisot, kenen lippua kannat…”
“Kullakin yksin on kaksi silmää, puoleella on tuhat silmää…”
“Kautta laaksojen ja vuorten kulki partisaanein tie, lyömään…”
“Nuoriso valmis on taistelemaan, puolesta joukkonsa vapauden…”
“Lautanen Guatemalan verta, joka ainoa aamu…”
“Che, sinä tiedät kaiken, joka ainoan sierran sopen…”
“Vuorten tuolla puolen asuu, kaukana kansa Vietnamin…”
1970-luvun taistolaisuudesta on kirjoitettu muutamia keskeisiä teoksia ja teemaa sivuttu muistelmissakin. Kunnon tutkimukset aikakauden opiskelijaliikkeestä puuttuvat. Muutama dokumenttielokuva käsittelee vuosikymmenen mahtavaa laululiikettä, joka on jäänyt elämään ja jopa saanut jatkoa ja tulkintoja uusienkin artistien toimesta eri aikoina. Silti suurin osa taistolaisuutta selittävistä kirjoista ja muistelijoista käsittelee vain ja ainoastaan ylätason ja eliitin totuuksia ja toimia, ei esimerkiksi radikaalin opiskelijaliikkeen arkihistoriaa sellaisenaan. Matti Hyvärisen Viimeiset taistot ja Heikki Mäki-Kulmalan teoreettisemmat kirjat teemasta ovat mielestäni merkittävimpiä, mutta yläilmoissa liikkuvat nekin.
Hokkanen, Lauri. Kenen joukoissa seisoin. Docendo 2021, 498 s.
Lauri Hokkasen teos Kenen joukoissa seisoin on hänen oma tilintekonsa, joka keskittyy suurimmalta osin kertaamaan Neuvostoliiton stalinistista historiaa ja Suomen Kommunistisen puolueen kahtiajakoa. Muistelmateoksena se sivuaa vain ohuesti tekijän omaa henkilöhistoriaa.
Neuvostoliiton ja SKP:n historia pääosassa
Kenen joukoissa seisoin kuuluu yllättävän paljon julkisuutta saaneiden muistelmien joukkoon, vaikka se tuo vain hyvin vähän uutta taistolaisteemaan. Julkisuuteen sopivia skandaaliaineksiahan taistolaisuudessa toki piisaa – ja Neuvostoliiton historia ja vaikutus Suomen politiikkaan kiinnostaa luonnollisesti.
Teoksen nimi viittaa siihen että kirjoittaja Lauri Hokkanen muistelisi menneitä ja tekemisiään myös subjektiivisesti. Valitettavasti näin ei ole ja sen ovat myös useimmat kriitikot panneet merkille. Hokkanen ei kerro paljonkaan omia näkemyksiään siitä kenen joukoissa seisoi, vaan siteeraa ja referoi (jo tunnettua) stalinistisen Neuvostoliiton historiaa ja siinä sivussa SKP:n, Suomen kommunistisen puolueen 1970-luvun kaksijakoista aikakautta ja puolueriitoja. Tämä osuus kirjassa on suhteettoman tuhti ja välistä pitkäpiimäinenkin. Se on monelle, erityisesti poliittista historiaa tai Venäjää tutkineille ja harrastaneille liiankin tuttua tarinaa. Tässä kontekstissakaan kirjoittaja ei muistele juuri omaa osuuttaan. Hän kyllä kertoo hurahtaneensa vallankumoukselliseksi hetkessä, mutta ei myöhemminkään lainaa yhtäkään omaa kirjoitustaan, puhettaan, mietettään.
Aitoa itsekritiikkiä on vähän – muuten kuin suhteessa Neuvostoliittoon. Kevyt itseironia on asia erikseen. Kaiken taustapiru on Neuvostoliitto-niminen pahan valtakunta ja sen nöyrät myötäjuoksijat Suomessa, SKP:n vähemmistö ja opiskelijapolitiikassa SOL, Sosialistinen Opiskelijaliitto. Kenen joukoissa-kysymykseen Hokkasen vastaus siis kuuluu: Moskovan, Kremlin, NKP:n. Kirja ei kerro varsinaisesta kansalaistoiminnasta, mikä yhdistää yhä monia 1970-luvulla aloittaneita entisiä opiskelija-aktiiveja, vasemmistojärjestöissä ja punavihreissä liikkeissä aloittaneita. Taistolaisuus oli heille eräs vaihe, eletty ja ohitettu, mutta jatkuvuus ja aktiivisuus monilla säilyi muualla. Aika moni, allekirjoittaneen tapaan, on tehnyt tilit selviksi menneisyytensä kanssa jo 1980-luvulla – ja erityisesti silloin kun Neuvostoliitto hajosi vuonna 1991.
Muistelmat eivät kerro juuri mitään laajasta opiskelijaliikkeestä, jossa oli mukana monia järjestöjä ja puolueita, esimerkiksi SKP:n enemmistöä ja vähemmistöä, kansandemokraatteja, sosialisteja, sosiaaalidemokraatteja, keskustalaisia, jopa kokoomuksen nuoria. Pitää muistaa, että elimme YYA-Suomessa, missä virallisellakin tasolla kuunneltiin tarkkaan Moskovan ääntä ja siteerattiin ja seurattiin tasavallan presidentin UKK:n puheita ja toimia. Vaikka opiskelijaliike laimeni jo 1970-luvun lopulla, eivätkä taistolaiset koskaan valtaan päässeetkään, tuo opiskelijaradikalismi muutti yliopistojen käytäntöjä ja tasoitti tietä yliopistolaitoksen demokratisoinnille. Kulttuurielämäkin muuttui ja radikalisoitui hurjasti juuri 1960-70-luvuilla, mutta – tottakai – jälkikäteen on helppo nauraa penikkataudin riivaamille Neuvostoliiton “myötäjuoksijoille”. Hymyillä pitää toki silloin myös koko tasavaltamme poliittiselle eliitille!
Opiskelijaliike ja ruohonjuuritaso puuttuvat
Ruohonjuuritason taistolaisista toimijoista suurin osa ei ollut puolueeliittiä Lauri Hokkasen tapaan. Ei heitä ohjannut NKP:n politbyro enkä näe tätä joukkoa missään mielessä Neuvostoliiton tai KGB:n paimentamina opetuslapsina. Sukupolveni aktiivisuus lähti asemastamme ja siitä, ketä edustimme kun tulimme suurina ikäluokkina yliopistoihin – hyvinvointi-Suomen ja koulu-uudistusten siivittäminä. Meillä, työväen ja maaseudun lapsilla oli mahdollisuus opiskella, saada oppiarvoja, ammatteja ja – vaikuttaa yhteiskuntaan. Sen me myös teimme, YYA ja UKK-Suomessa, joka antoi siihen mahdollisuuden. Samalla olimme yhteydessä juuriimme, työväenliikkeeseen, ensi kertaa laajasti esimerkiksi talven 1971 metallilakon aikana. Kansainvälinen solidaarisuus nousi komean laululiikkeen tunnukseksi Agitpropin johdolla myös kansainvälisesti: Vietnam, Chile, kolmasmaalaisuus, Afrikka. Moni Tsekkoslovakian miehityksen 1968 jyrkästi tuomitseva radikaali ja Persian shaahia pilkkaava mielenosoittaja oli myöhemmin mukana aktiivisesti vasemmistojärjestöissä, myös taistolaisuudessa. SKDL, Suomen Kansan Demokraattisen Liitto ja sen lehti Kansan Uutiset tuomitsi Prahan tapahtumat.
On suorastaan hämmentävää, että Kenen joukoissa seisoin -kirjan tekijä unohtaa kaiken tämän ja kertaa sadoilla sivuilla Neuvostoliiton yleisesti tunnettua historiaa. Moni suomalainen, venäläinen ja amerikkalainen tutkija on tehnyt saman perusteellisemmin jo ajat seitten. Muistelmia Neuvostoliitto-vuosista on julkaistu pilvin pimein! Mutta: mikäpä siinä kertaamisessa, vaan Neuvostoliitto-uskollisuus ei ole taistolaisuuden ja opiskelijaliikkeen koko olemus, ei ainakaan tuntemallani ruohonjuuritasolla. Liike ja oma osallistumisemme vasemman laidan radikalismiin, vaikka Hokkanen toisin väittää, oli maailmanmitassa mielestäni myös selkeää jatketta 1960-luvun radikalismille, oma suomalainen muunnos siitä. Mukana oli kosolti samoja ihmisiä, joiden maailmankatsomus oli kiinni ajassa, myös YYA-Suomen erityisoloissa – ja kehittyi ja muuttui kokemuksen mukana myöhemmin!
Neuvostoliitto-osuus on pelkkää kertausta niille, jotka ovat asiaa tutkineet ja muistelmia lukeneet. Tässä suhteessa Hokkasen kirja on suuri pettymys. Muistamme agitprop-laulut kuten muistamme Neuvostoliitto-”uskollisuutemmekin”, mutta, anteeksi vain, kysymys taistolaisuudessa oli paljolti muusta kuin itänaapurista, joka näyttää olevan Hokkaselle pahin kommastuskivi. Ja kuitenkin: siitä Neuvostoliitosta hän ei näytä tietävän (lukuunottamatta stalinismia) paljonkaan! Pelkkiä turistimatkoja ja muistoja janajeveista. Loppulukujen päälleliimatut festivaali- yms. muistelmat ovat lähinnä silppuhistoriaa ja kehnoja jälkijättöisiä todistuksia siitä kuinka väärässä kaikki taistolaiset olivat – kirjoittajakin.
Jos ajatellaan taistolaisuutta suhteessa Neuvostoliittoon, voi pohtia myös sitä uskomatonta tietämättömyyttä mikä “kielitaidottomassa” Suomessa vallitsi puoluevaltio-yhteiskunnan arkielämästä. Kulttuuripainotteinen opiskelijaliike olisi voinut ottaa oppia Neuvostoliiton Ihmisoikeusliikkeestä, toisinajattelijoilta, Andrei Saharovin ja Aleksandr Solzhenitysynin kirjoituksista ja totalitarismin kriitikoista lännessä muutenkin. Silloin liike olisi saanut aivan uuden suunnan, mikä ei tietenkään ollut edes mahdollista YYA- ja UKK-Suomessa. Oli sinänsä uskomatonta, että monet taistolaisjohtajat omaksuivat Neuvostoliitosta juuri yksilökulttijohtamisen, salailun, sensuurin, jähmeän fraseologisen marxismi-leninismin kun tarjolla olisi ollut Euroopassa viriävä “humaani sosialismi”, mikä sai niin karmean lopun Tsekkoslovakiassa.
Silti 70-lukulaisuus, opiskelijaliike, SOL …ja monet järjestöt, jotka tekivät käänteentekevää opiskelijapolitiikkaa saivat yliopistojen, Helsingin-Tampereen-Turun-Oulun-Jyväskylän-Joensuun kampuksilla paljon aikaan. Tämä unohdetaan Kenen joukoissa seisoin –kirjassa tyystin. Aina voi nauraa SOL-julkilausumille ja kannanotoille, mutta olisi ollut hyödyllistä käsitellä ja miettiä mitä sittenkin saavutettiin yliopistodemokratian alueella. Ja tottahan jokainen aikalainen muistaa myös sen , että taistolaisten bileet olivat aina parhaat ja sinne olivat kaikenmaailman anarkistitkin tervetulleita, sillä leikillisenä tunnuksenahan joskus oli: “kaljalla kommunismiin, seksillä sosialismiin!”. Kaipa Lauri Hokkanen oli mukana – muuallakin kuin politrukkina ja Tiedonantaja-levikissä Kolmannella linjalla julistamassa sitä, että vallankumous ei katso perhetilannetta!
Oma taistolaisuuteni näyttäytyy aivan toisenlaisena kansalaisaktivismina Helsingin vuosinani. Se huipentui Siltavuoren SKP: n toimintaan 1970-luvun lopulla, siihen että en enää lähtenyt Liisankadun kulmalle myymään lehtiä, vaikka Hokkanen meitä kovasti patisti tekemään ”vallankumouksellista jalkatyötä”. Aika oli ohi – ja muistan hyvin kuinka innostuin kun sain vuokraisännältäni, toimittaja Juha Virkkuselta vapaaliput Pete Q:n ensi-iltaan ! Myön feminismi alkoi viehättää, kun kävin muutaman kerran Liisankadulla asuneen, kirjailijaksi sittemmin ryhtyneen Anneli Pääkkösen ryhmän kokouksissa. Diplomaatiksi myöhemmin noussut tutkija Olli Perheentupa oli pitkän aikaa lenkkikaverini; hänen kanssaan puitiin myös ns. kolmaslinjalaisuuden mahdollisuuksia, koska puolueriidat alkoivat naurattaa monia muitakin kuin minua.
Muistelmakirjasta käy selville, että paljon Moskovan rahaa virtasi myös Tiedonantajan levikkiin ja SKP:n johtotoverien tarkoitusperiin. Mihinkähän ne rahat oikeasti kuluivat, millaisia palkkoja puolue-eliitille makséttiin vai menivätkö kaikki “ruplat” lehdistö- ja propagandatukeen – sitä ei Hokkanen kerro. Ei sitä rahaa meille rivijäsenistölle valunut, ei ainakaan vapaaehtoistyöhön ruohonjuuritasolle : tulkkasin ja suomensin itsekin joitakin artikkeleita, joista aina luvattiin maksaa myöhemmin. Odotan maksuja yhä.
Hokkanen haukkuu lähes kaikki entiset toverinsa, onneksi ei pahemmin Seppo Toiviaista, tohtoria, tiedemiestä ja kansanedustajaa, joka oli paljolti vielä 1980-luvulla väärässä seurassa huippututkijana teoreettisine tietoineen. Itse muistan alkoholismista toipuvaa Toiviaista lämmöllä, kun teimme yhteistyötä Tervalammen hoitolaitoksen palveluksessa sosiaalityöntekijöinä 1990-luvun alussa. Toiviainen oli supersuosittu työntekijä, hyvä kuuntelija ja kantapään kautta alkoholismin asiantuntija. Muistan hyvin yhteiset “elämänkaari”-istuntomme asiakkaiden kanssa sekä lentopallo-ottelut! Seppo ei käsitykseni mukaan ollut koskaan mikään innokas Neuvostoliiton myötäilijä, enemmän marxilainen teoreetikko.Tiedemiehenä hän olisi ollut itseoikeutettu Antti Eskolan seuraaja Tampereen yliopistossa, jos olisi pysynyt akateemisissa piireissä.
En halua mainita nimiä sen enempää, mutta todella monesta opiskelija-aktivistista tuli 1980- ja 90-luvuilla päteviä ammattilaisia: toimittajia, tutkijoita, tohtoreita, teatterilaisia, dokumentti- ja elokuvaohjaajia, lääkäreitä, insinöörejä, idänkaupan osaajia, suomentajia, kansalaisaktivisteja, kulttuuritoimijoita ja kirjailijoita. Eräs heistä, SOL-johtotasolla toiminut Hannu Vuorio kuuluu niihin, joka on dokumentoinut …tai paremminkin fiktioinut Helsingin Kallion kulmat upeissa rikosromaaneissaan. Kiitos niistä!
Kuinka taistolaisuus vei virkakieltoon
Toisaalta, on hyvä muistaa, että aika moni rivitaistolainenkin sai kärsiä myöhemmin lähes virkakiellon kaltaisista menettelyistä työnhaussa kun menneisyys paljastui. Siinäkin voi olla pätevä syy miksi moni SOL-opiskelijaliikkeessä tai SKP:ssa mukana ollut ei ole halunnut julkisesti ruoskia itseään, vaikka tilit on selviksi tehtykin.
Tämän kirjoittaja on yksi niistä, joihin (epävirallinen) virkakielto iski: opiskelu Neuvostoliitossa ja / tai toimiminen 70-luvun liikkeessä oli työnhaussa 1980-luvulla jo rasite, stigma ja este! Kun olin pätkätöissä järjestämässä Suomen urheilumuseon arkistoa vuoden 1980 lopulla, hain jatkossa Suomen Valtakunnallisen Urheiluliiton (SVUL) arkistonhoitajan avoimeksi julistettua virkaa. Olin suorittanut arkistonhoitajakurssin, tutustunut kantapään kauttakin liikuntakulttuuriin (=juossut pari maratonia) ja silloinen museojohtaja Risto Nieminen sekä Valtionarkiston (nyk. Kansallisarkisto) virkailijat taisivat suositellakin minua tuohon virkaan. Suullinen sopimus tehtiin joulukuussa 1980.
Kävi kuitenkin niin, että kun vuoden 1981 tammikuussa aloin inventoida SVUL-aineistoja tarkempaa arkistoseulontaa varten, sain kutsun johtajan huoneeseen ja kuulin yllättävän uutisen: “luvattua määrärahaa ei ole sittenkään saatu talon budjetissa läpi ja eihän meillä ole mitään kirjoitettua sopimustakaan” (?). Asiaa ei selitelty sen kummemmin vaikka kysyin. Olin pöyristynyt enkä voinut ymmärtää kohteluani; olinhan tehnyt jo viikon töitä SVUL-talon kellarissa. Onneksi Nieminen, jolta asiasta tiukkasin selitystä urheilumuseossa, oli rehellinen ja kertoi potkujeni todellisen syyn: SVUL:n palkkalistoilla oli kotipitäjäni Kannuksen entinen kokoomusnuori, joka oli kertonut kokoukselle “taistolaisuudestani” ja radikalismistani jo kouluvuosien Teiniliitossa.
Suunnittelin hetken yhden hengen terrorisolua ja pommia SVUL-talon nurkan alle, mutta järki voitti nopeasti. Puolen vuoden kuluttua onni potkaisi muuten: aloitin pestini Suomen elokuva-arkiston (SEA) arkistoavustajana. Todellinen onnenpotku, joka määritti uraani seuraavat 10 vuotta – ja myöhemminkin: laatuelokuvasta tuli kirjalisuuden ohella suuresti rakastamani taidemuoto. Olin äärettömän onnellinen ja SVUL-potkuista jälkikäteen todella tyytyväinen…
Taistolaisuuden juuret, lumo ja stigma
Muutkin kuin taistolaiset “uskoivat” 1970-luvulla Neuvostoliittoon. Meillä Suomessakin. Ihailu ja juhlalliset poliitikkojen ja talouden nokkamiesten vierailut ulottuivat keskustasta kokoomukseen. UKK oli nuorille aktivisteille ja maan idänkaupalle melkoinen tuki ja turva! Monen nuoremman sukupolven tutkijan kannattaisi lukea historioitsija Eric Hobsbawmin esille tuomia näkökulmia. Joku selkäranka kapitalismia vastaan oli hyvä tuolloisessa maailmankuvassa ja -tilanteessa olla, vaikka se sitten olikin laho ja maho ja byrokraattinen itänaapuri. Maailma oli kaksinapainen ja aika moni kansalaisaktivisti oli itään päin kallellaan, tavalla tai toisella.
Neuvostojen maassa oli paremmatkin puolensa: yhteishenkeä ja tervettäkin kollektivismia, heikompiosaisten auttamista, leppoisaa opiskelua tai laiskansitkeää työntekoa ja halvan leivän päälle makkaraa. Rahalla ei ollut ihmissuhteissa paljonkaan merkitystä, suhteilla kyllä. Ja kansainvälinen solidaarisuus oli päivän sana, ulkomaalaisia opiskelijoita koulutettiin stipendien turvin satoja tuhansia – toki taka-ajatuksin!
Kremlin porukalla oli usein painoarvoa, jotta läntisen Euroopan työläiset saivat neuvoteltua ylimääräiset markkansa, liiransa, franginsa sekä ulosmitattua paremmat työehtonsa. Ei voi kieltää typerää ihailua ja uhoa neuvostoydinvoiman turvallisuudesta taikka puna-armeijan rauhantahtoisuudesta. Tsekkoslovakia ja Afganistan opettivat sitten lopulta yhtä paljon tai enemmänkin kuin Siperia.
Taistolaiset eivät Suomessa olleet pääsääntöisesti eliittiä, siis sitä porukkaa, josta vitsailtiin, että Björn Wahlroos, Nils Torvalds ja kumppanit, siis tulevat takinkääntäjät, istuskelivat SOL-kokouksissa Ritarihuoneella oman vaakunansa alla. Me olimme suurelta osin palkkatyöväen tai maalaisköyhälistön jälkeläisiä – niitä poikia ja tyttäriä, ensimmäinen iso kerros sitä alempiarvoista luokkaa, joka ryntäsi Suomen yliopistoihin 1960-70-lukujen taitteessa.
Me muutimme akateemista käytäntöä ja on hieno asia, että jotkut meistä ovat nyt professoreitakin. Toiset menivät 1970-luvulla opiskelemaan itärajan taaksekin, suurin osa muihin oppilaitoksiin kuin Moskovan puoluekouluun, muuten! kuten 1930-lamaa paenneet paratiisin etsijät muinoin. Saimme kelpo koulutuksen, laajan yleissivistyksen, venäläisen yhteiskunnan, kielitaidon ja arjen kantapääkosketuksen. Tätäkö 1960-70-luvun intoa ja aktivismia, utopia-uskoa ja taistolaisuuden stigmaako meidän pitäisi hävetä ja itseämme julkisuudessa ruoskia loppuelämä?
Miksi uskoimme Neuvostoliittoon? Totta kai siksi, että se oli sopiva lähellä oleva malli ja ainut utopia suomalaisille sosialismiuskovaisille. Muuta mallia ei ollut eikä sitä ainakaan aktiivisesti etsitty taistolaisuudessa. Valitettavasti. Kiina oli liian kaukana ja itämainen, Kuuba taas viehätti Che-intoisia ja romanttisen vallankumouksen idealisteja. Koska Neuvostoliitto oli suomalaisen porvariston ikivihan, ryssävihan lähikohde, aatteet ja vaatteet piti kääntää ylösalaisin. Ja YYA-Suomessa se oli hyvinkin mahdollista.
Juuri vuosien 1917-18 jälkeinen ja sotien synnnyttämä suomalainen ryssäviha, viittaan vaikka Matti Klingeen, vallitsevan kulttuurieliitin pelko ja ennakkoluulot Venäjää kohtaan vielä 1970-luvulla selittävät sen, että Suomessa eivät opiskelijaliikkeessä trotskilaiset & maolaiset juhlineet, vaan hetken aikaa juuri taistolaiset “stallarit”. Nuorison isäkapina ja radikalismi kanavoituivat suhteessa Neuvostoliittoon hieman toisin kuin Amerikassa, Englannissa, Ranskassa, mutta kapinan ajankohta ja syyt olivat paljossa samaa sukujuurta ja lähtökohtaa.
Öisinajattelija / Pentti Stranius, FL, Suomen Kirjailijaliiton jäsen, tutkiva toimittaja, suomentaja