Talvisodankäynnin aakkoset

Tuunainen, Pasi. Talven soturit. Talvisotataito Suomessa 1918-1940. Gaudeamus 2019, 344 s.

 

Kuten lukijani tietävät, Öisinajattelija harrastaaa sekalaista lukemista ja vielä sekopäisempää kirjoittamista. Ette ehkä silti arvaa, miten laajan valikoiman olen viime viikkoina saanut ja jopa lukenut sotahistoriaa. Talvisodan (tappion) merkkipäivä, jos niin voi sanoa, lähestyy – ja tottakai sotakirjoja on kirjamyynti tulvillaan. Niitä on lähetelty minullekin eri kustantamoista.

 

Poimin tähän mielestäni erikoisimman, keskeisimmän ja sotakirjoista fiksuimman. Sotahistorian monen yliopiston dosentti ja hyvä ystäväni Pasi Tuunainen teki vuonna 2001 väitöskirjan Vietnamin sodan taustoista. Teos oli englanninkielinen, osin diplomatian historiaakin, mutta amerikkalaisille kohtalokkaaseen sissi- tai viidakkosodankäyntiin siinä ei juuri puututa. Se oli silti minulle tärkeä kirja, jonka tekijä oli viettänyt pitkiä aikoja myös amerikkalaisissa arkistoissa. Tuunainen tiesi mistä puhui. Sittemmin hän on tutkinut lähinnä suomalaista sotahistoriaa – keräten valtavan aineiston juuri talvisodasta 1939-40.

Talvisota oli tavallaan ainutkertainen tapahtuma siinä mielessä, että sodankäyntiä harrastettiin nyt ensi kerran pääosin ankarissa talvisissa olosuhteissa. Aikaisemmin talvi oli välillä sodan osapuolten kunnioittama väirauha tai se asemasota, joka Suomen ja Neuvostoliiton välilläkin toteutui sitten talvesta 1942. Paljolti riippui siitä, miten näihin olosuhteisiin oltiin valmistautuneita puolin ja toisin.

 

Tuunaisen teos antaa kysymykseen perustellut vastaukset. Ei se silti kerro siitä sodan arjesta, mistä isäni joskus harvoin miesten saunassa jutteli. Onni-isäni oli ikäluokkaa joka kutsuttiin aseisiin vasta syksyllä 1941, jolloin Suur-Suomea oikeasti rakennettiin. Ehkä jatkosodan arki olikin toisenlaista kuin talvisodan taistelut Koirinojalla tai Raatteentiellä. Isäni nimittäin muisteli jatkosotaa, johon joutui tahtomattaan osallistumaan suht lempeästi: “Ammuskeltiin ilmaan kun käsky kävi, kuka sitä nyt huvikseen toista tappamaan, jos ei päälle käynyt, keiteltiin korsuissa kiljua, joskus pontikkaa melko avoimesti, huolto pelasi ja kesät olivat asemissa pelkkää lomailua, pelko aina tietenkin perseen alla, vaimon ja perheen kaipuu ja jatkuva vitutus…”

 

Sotilasmaantiedettä ja vakoilutietoakin

Pasi Tuunaisen Talven soturit ei kerro talvisodan taisteluhistorian käänteistä, mutta on juuri siksi mielenkiintoista uudenlaista tutkimusta aiheesta, paljolti niin sanottua sotilasmaantiedettä. Siitä käy hyvin ilmi, miten vuoden 1918 jälkeen “uhka idästä” on armeijan keskeinen huolenaihe ja kuinka Suomea valmistaudutaan puolustamaan erityisesti talvioloissa. Melko harvinainen kuvitus ja komea taitto tukevat sopivasti tekstiä ja myös lähdeluettelo on kattava.

Alkuluvuissa Tuunainen käy lyhyesti läpi sotataidon historian strategiat ja taktiikat sekä talviolosuhteiden sekä ympäristön erityisvaatimukset. Sitten mennään koulutukseen ja siihen miten testaus, kertausharjoitukset ja uusi oppi on vaikuttanut pärjäämiseen varsinaisessa talvisodassa. Plussat ja miinukset valmistautumisessa Stalinin Neuvostoliiton aloittamaan hyökkäykseen käydään perusteellisesti läpi. Sekä Suomen että puna-armeijan tilanne analysoidaan vaate- ja varustetasoa, aseistusta, liikkuvuutta, kenttämajoitusta ja muuta huoltoa myöten.

 

Tiedustelutietoa piisasi molemmin puolin rajaa, minkä on osoittanut myös petroskoilaisdosentti Sergei Verigin uudessa suomennetussa kirjassaan Vakoojat vastakkain (2019). Veriginin teosta luin rinnan Tuunaisen kanssa ja siinä kyllä käy ilmi huikeasti se tiedustelutaito, joka molemmilla osapuolilla oli. Vastustajan liikkeet, divisioonat ja aseistus oli selvillä molemmin puolin rajaa, mutta Stalinhan silti uskoi enemmän Hitlerin lupauksiin vuonna 1941 kesällä…, vaikka marraskuussa 1939 päättikin turvata etupiirinsä marssimalla Helsinkiin parissa viikossa. Alussa Mannerheim-linja piti, sitten ei.

 

Sodan ankea arki ja käytäntö

Suomalainen hiihtotaito, ahkiot, toimiva ruokahuolto ja lepo kaminoilla varustetuissa puolijoukkueteltoissa olivat etulyöntiasemassa silloin kuin vastapuoli oli kuvitellut marssivansa Helsinkiin jo joulukuun loppuun mennessä. Juuri syksyn 1939 Molotov-Ribbentrop-sopimus sai Stalinin toimimaan vikkelästi eikä itänaapurissa oltu valmistauduttu talviseen kamppailuun. Suomen rintamalle tuotiin kaiken lisäksi jopa ukrainalaisia alokkaita lähes kesävarusteissa, täysin valmistautumattomina vaikka hiihtoon tai vailla mitään pakkassuojaa, yöpymään maakuopissa.

Niinpä Raatteen tien ja Impilahden Koirinojan, niin sanotun Kuoleman laakson mottitaktiikan lopputulokseen vaikuttivat ratkaisevasti myös suomalaispuolen talvisotataidot, naapurin miesylivoimasta huolimatta. Tämän Tuunainen perustelee monipuolisesti.

Sen, joka ei usko vieläkään Kuoleman laakson ratkaisutaisteluihin tai kuolleiden määrään, kannattaa ottaa lapio käteen ja matkata Pitkärannan virallisen hautausmaan ja suomalais-venäläisen ikimuistomerkin, Murheen ristin välisiin maisemiin ja iskeä lapio maahan. Ennemmin tai myöhemmin se kolahtaa metalliin tai iskee luihin. Kun laaksosta myytiin puutavaraa Uimaharjun sahálle sodan jälkeen, siellä raamisahojen terät piti vaihtaa tiuhaan tahtiin, koska ne tylsyivät osuessaan puissa piilevään metalliin, kranaatisirpaleisiin ja lyijyluoteihin.

 

Talvisodan lopputilitys

Kaatuneiden (=mikä termi!?) osalta Tuunainen esittää myös pätevät luvut: Suomi menetti kuolleina 26 000 miestä, Neuvostoliitto noin 140 000. Moskovan rauhassa 1940 meni toki myös 10 % maamme pinta-alasta, Suomenlahden saaret ja Hangon tukikohta. Valtava vaellus koski myös 400 000 evakkoa. Toisaalta puna-armeija sai rankan opetuksen ja taisi kantapään kautta myös kouluttautua saksalaisten kohtaamiseen sittemmin Stalingradin talvisissa taisteluissa…

Toinen kysymys on se, kuinka paljon nykyinen “arktinen sodankäynti” voisi talvisodankäynnistä oppia, vaikka tekijä näin väittääkin? Sodankäymisen tietotaito on sen verran muuttunut. Aina mahdollista on oppia sen verran, että diplomatia ja puolustusvalmius ovat yhä oleellinen tekijä maailmanpolitiikassa. Ja ennen kaikkea rauhanomaisen ilmapiirin luominen, vaikkapa rauhankasvatus, joka tätä nykyä, maailmantilanteen huomioiden, on täysin retuperällä!

 

Pasi Tuunaisen pätevää tekstiä lukiessa tulevat eittämättä mieleen myös omat vaatimattomat talvitelttailun kokemukset armeija-ajalta. Pakkasen kiristyessä jalat kyllä pysyivät Upinniemen metsiköissäkin kaminan lähellä lämpöisinä 1970-luvun lopulla, mutta välillä hikinen tukka meinasi jäätyä puolijoukkueteltassa reppuun kiinni. Vihollista ei sentään tarvinnut pelätä eikä kylmästäkään montaa päivää kärsiä…

Öisinajattelija