Käyn usein hautausmaalla 6.6. En tiedä miksi, mutta näinä päivinä isäkin aina ilmoittaa itsestään. Hän oli unennäkijä, niin minäkin. Selitti uniaan. Niin minäkin. Elämäni kriisiaikoina Onni tulee usein sanomaan jotakin tärkeää mitä en usein edes ymmärrä…tai ymmärrän myöhemmin. Uskon kuoleman jälkeiseen …avaruuteen…
Isäni Onni David (“Taavetti”, kuten hlö-todistuksessa ja viinakortissa lukee) Stranius kuoli nimittäin 6.6. 1988 (1906-1988). Hän oli tiettävästi puolalais-ruotsalaista pappissukua, alenevassa säätykierrossa. Sukututkijoiden mukaan muuan Matthias Strannius tuli 1600-luvulla Viitasaarelle kappalaiseksi ja alkoi levittää Stranius-geenejä eteenpäin. Viitasaarella yhä straniuksia piisaa.
Isäni kuului 1900-luvun alun torppalaisina säätykierrossa alenevaan polveen. Kaikilla kirkollisillakaan ei ollut jättää perinnöksi virkoja tai omaisuutta kun lapsilauma oli iso. Isäni lapsuuteen kuuluu esimerkiksi torppariperheessä varttuminen, kerjäläispoikana eläminen, aikamoinen nälkäinen kesäretki Ouluun Kivijärveltä: mummoni lähetti pari kolme poikaansa pettuleivän sijaan kerjuureissulle I maailmansodan kynnyksellä, josta isällä oli monta mehevää tarinaa jälkipolville.
Isä soitti kesäkuun 1988 alussa Kannus-Parsialasta:
- Tuuhan pois sieltä pääkaupunnista, tääl ei tartte tapella akkas kans, otetaan paukut, nimittäin kuolen kohta…
- Kai se on tultava, laitan ne saunan lauteet ja talven puut…
- Mulle ei enää tartte, mutta äiteelle voit hakata halot…
Onneksi lähdin matkaan heti. Isä eli vielä pari päivää. Otimme paukut joka ilta ja eka iltana leikkasin jopa harmaantuneen tukan ja parrankin. Isän iho heilimöi, mutta sänki oli yhä vahva.
Tyynyn alla oli pistooli täydessä latauksessa. Poistin siitä äiitimuorin toivomuksesta panokset heti ensimmäisenä iltana kun isä nukahti.
- Tää on sitä varten jos kuoleminen on vittumaista, ponjaatkos?
- Tottakai, mutta älä ny sentään, toivut tuosta, verta tulee monella muullakin kustessa.
- Tiijän kyllä, ei mennä enää Venäjälle, harmittaa…
Makasin pitkää hellepäivää Kannuksen mökin seinustalla. Kuului jokin kopsahdus
Kumma kyllä kuulin sen seinän läpi.
Isän jalka oli repsahtanut. Se oli aivan kylmä ja jo tummui. Tiesin reaktion kun henkikään ei näyttänyt kulkevan. Koska kuoleva saattaa vielä kuulla matkalla ääniä, kuiskasin isän korvaan:
- Hyvää matkaa sinne jonnekin, isä!
Vietin siinä hetken ajatusten rullatessa menneitä. Sitten herätin äidin. Piti soittaa sairaalaan ja kuulemma Äijälälle. Sieltä tulivat ruumiskuskit; kuolema kun piti todistaa sairaalassa. Äijälän nuoremmat miehet pistivät isän tottuneesti säkkiin ja totesivat:
- Helppo homma, oli rankka paikka aamulla tuo Ylikosken (?) nuori isäntä. Haulikolla ei tuu mukavaa jälkee…
Öisinajattelija