Harva lukee enää nykyisin kirjoja ja parikymppisen sukupolven käsitys sodista muotoutuu television ääressä. Sotaa katsotaan elokuvateattereissa, uutisista, sitä pelataan itse. Sota on toisaalla, Hollywoodissa, ja se on useimmiten fiktiivinen. Yhä harvemmalla on 90-vuotias isoisoisä elossa joka saattaa kertoa Tali-Ihantalasta. Muistelen oman isäni rintamakertomusten olleen aika lakonisia. Esimerkiksi jatkosodan asemasotavaiheesta hän totesi: ”Mukavaa aikaa, muonaa riitti ja ammuskeltiin välillä ilmaan – kuka sitä nyt ihmistä kohti tähtäilisi huvikseen kun ei mitään hätää ollut…”.

Sotakirjat ovat kirjoista luetuimpia, sittenkin, ja ostetuimpia isänpäivänä ja jouluna. Miksiköhän? Toivon mukaan moni isä on saanut lahjaksi vaikka jonkun näistä
LÄNSIRINTAMALTA EI MITÄÄN UUTTA
KENELLE KELLOT SOIVAT
TUNTEMATON SOTILAS

Olen taipuvainen uskomaan, että fiktiivinen sotatarina tai raportinomainen muistelu puhuttelee sittenkin usein enemmän kuin sotaelokuva: se antaa mielikuvitukselle tilaa ja tekstin takana on aina jotakin oleellista kokenut ”rintamamies” – tai nainen. No, sankaritarinat ja ideologisesti värittyneet ryssäntappo-orgiat ovat erikseen.

Esimerkki laadukkaasta sotakirjailijasta olkoon Ernest Hemingway. Espanjan sisällissodan rintamalla liikkuminen pisti Ernestin pohtimaan muutakin espanjalaista kuin härkätaistelun jaloutta…

Sodan värit

Uudemmista sotakirjoista käsiini osui joku viikko sitten Arkadi Babtshenkon SODAN VÄRIT. Se on nuoren sotilaan omakohtainen kärsimysnäytelmä Venäjän armeijan palveluksessa ja sotatoimissa Kaukasuksella. Teos on herättänyt huomiota kaikkialla maailmassa – paitsi Venäjällä. Sitä on verrattu kielellisesti ja tyylillisesti jopa Erich Maria Remarquen sodanvastaiseen klassikkoon.

Kirjan outo nimi selviää pienestä välähdyksestä sivulla 117 :
”Olen aina ajatellut, että sota on mustavalkoinen. Se onkin värillinen… Ihmisiä tapetaan kirkkaiden värien loisteessa, vehreiden puiden katveessa, kirkkaan sinitaivaan alla. Ja elämä sykkii kiihkeänä ympärillä. Linnut livertävät, niityt ovat kirjavina kukkaloistosta. Kuolleet makaavat nurmella eivätkä ole lainkaan karmivia. He kuuluvat tähän värimaailmaan. Heidän vieressään voi nauraa ja jutella, ihmiskunta ei pysähdy eikä mene järjuiltään ruumiiden takia. Vain silloin alkaa karmia kun joku ampuu kohti. On todella kummallista, että sota on värillinen.” (Arkadi Babtshenko)

Kirjan tekijä päätyi lyhyen alokasajan – ”pelkän morsetuskurssin” – jälkeen suoraan Tshetsheniaan vain 18-vuotiaana. Hän soti siellä nelisen vuotta, säilyi hengissä, palasi Moskovaan ja yritti eheytyä ihmiseksi kirjaamalla kokemuksensa ylös. Nyttemmin hän on toimittaja ja vaihtoehtolehti Novaja Gazetan sotakirjeenvaihtaja. Hän on siis töissä lehdessä, jonka toimittajakunnasta on Anna Politkovskajan lisäksi murhattu jo neljä tai viisi jäsentä.

Sodan värit on ensi sivuilta lähtien painajaismaista luettavaa. Ja varoitus: Babtshenkon loihtimat kielikuvat tunkevat uniin. Nuoret alokkaat ovat armeijassa upseerien sadistisen väkivallan kohteita, lähimain orjia. Kaukasukselle määrätyistä ei välitetä siksikään, että kuolevat joka tapauksessa kokemattomuuttaan vuorilla tai Groznyin kortteleissa. Tykinruokaa riittää. Vanhemmat, kanta-aliupseerit ja niin sanotut sopimussotilaat osaavat tappaa ja ovat siihen kouliintuneet. Luppoaikana he antavat ”koulutusta” nuoremmille pahoinpitelemällä alokkaat henkihieveriin.

Silti sadismin uhrina kasarmeilla ja lentokentillä kärsiminen on lastenleikkiä verrattuna ammattisissin ampumalinjalle tai vangiksi joutumiselle. Babtshenko ei säästä kumpaakaan osapuolta kuvatessaan sodan ilmestyskirjamaista arkea. Vankeja kidutetaan ja rääkätään molemmin puolin rintamaa – heitä ristiinnaulitaan, kastroidaan ja teloitetaan monin mielikuvituksellisin tavoin, joista pelkkä kaulan katkaiseminen on miltei armollisin toimenpide. Järkyttävintä on , että armeija kiduttaa myös omiaan. Minkään valtakunnan moraalia ei kasarmeilla tunneta.

Arkadi Babtshenkon toveripiiristä kaatuivat miltei kaikki. Ja keitä olivat miinojen tai luotien palasiksi hajottamat nuorukaiset kirkkaissa ruumispusseissa? He olivat niitä, jotka eivät pystyneet ostamaan itseään vapaaksi varusmiespalveluksesta. Arkadi Babtshenko kuuluu itsekin heihin:

”Näissä teltoissa lojuvat yhdessä läjässä työläisten, opettajien, maalaisten ja alempien virkamiesten lapset, lyhyesti sanoen ne, joilta valtion roistomaiset uudistukset veivät ensin viimeisetkin pennoset ja jotka sitten lähetettiin tänne kuolemaan. Näissä teltoissa makaavien vanhemmat eivät pystyneet antamaan lahjuksia oikeille ihmisille tai kuvittelivat, että varusmiespalvelus on jokaisen miehen velvollisuus. Totuus ja jalomielisyys eivät ole nykypäivän hyveitä; niihin uskovat tapetaan ensimmäisinä.”

Joensuun virallinen Öisinajattelija