Tuntuu käsittämättömältä, että juuri mikään valtakunnan media (HS, YLE ym.) ei ole noteerannut (tähän mennessä eli 13.3.) kunnolla Tampereen 54. kansainvälisiä elokuvajuhlia 6-10.maaliskuuta 2024? Hollywood-Oscarit ja kaupallisuus menee mediassa elokuvienkin kohdalla aina yli kaiken, laadun kustannuksella.

Tampere Film Festival on maailmalla arvostettu tapahtuma, mihin tarjotaan tuhansia filmejä. Niistä valitaan muutama sata ja nytkin ohjelmistossa oli uskomattoman hienoja lyhytfilmejä, fiktioita, dokumentteja, animaatioita eri puolilta maailmaa. Myös kansainvälisiä vieraita oli paikalla kymmenistä maista ja näytökset loppuunmyytyjä Tampereen Koskikeskuksen CineArt-teatterissa ja upeassa , perinteikkäässä Niagarassa. Teemoista mainittakoon metsäaihe, muistot, asiantila, veden varassa, rytmit, perhesiteet ja vaikka hätkähdyttävät Generation XYZ-filmit sekä loistava kattaus Kaukasiassa tehtyihin lyhytkuviin.

Myös sota-aihe, tasa-arvokysymykset, väkivalta, ja ”demokratia vaarassa” olivat esillä monissa keskustelutilaisuuksissa. 1970-luvun kotimaista elokuvaa, lähinnä Risto Jarvan ohjaamia filmejä käsittelevä valokuvanäyttely elokuvanteon arjesta Niagarassa olisi ansainnut täyden huomion. Olen filmihulluna, kuten moni muukin lähinnä hämmästynyt siitä täydellisestä vaikenemisesta, joka leijui tänä vuonna Tampere Film Festivalin ja sen elokuvatarjonnan yllä!

Tampereen 54. lyhytelokuvajuhlat 2024

Tampereen kansainväliset elokuvajuhlat ovat suurimpia elokuva-alan lyhyiden fiktioiden, dokumenttien ja animaatiofilmien katselmuksia maailmassa. Globaali tunnelma näkyi paitsi kymmenien maiden elokuvatarjontana myös siinä, että useimmat eri sarjojen avaajatkin olivat Tampereella asuvia ulkomaalaistaustaisia elokuvaentusiasteja. Teemoja oli joka makuun ja yleisöäkin piisasi eri sarjojen näytöksissä. “Metsäluonto” oli tänä vuona keskeinen aihe, mutta upeita filmejä löytyi muistakin teemoista.

Tampereen palkitut filmit

Nina Gantzin ohjaama, osin sekatekniikalla toteutettu animaatio Wander to Wonder (Hollanti, Belgia, Ranska – yhteistuotanto, 2023) sai pääpalkinnon. Se on satumaisen taidokas tarina “miniatyyrinäyttelijöistä”, elokuvanteosta lapsille, jossa kuvaukset keskeytyvät ja piirretyt päähenkilöt jäävät heitteille. Kertojana on satusetä, joka vie kekseliästä juonta eteenpäin. Eräs omista suosikeista oli dokumenttisarjan voittaja, amerikkalaisen Sam Shainbergin ohjaus, Taskuvaras (USA, 2023), jossa vanha ammattilaisvaras vaeltaa nuoruutensa Harlemissa ja kertoo eleettömästi “työstään” metrossa ja ihmisjoukossa. Katsomisen jälkeen pitää lompakostaan parempaa huolta…

Fariba Haidari on Ruotsissa asuva ohjaaja, joka sai ansaitusti kunniamaininnan Afganistanissa kuvatusta dokumentista Leila (Ruotsi,2023). Siinä kyse on paitsi naisen asemasta talibanien maassa myös intiimistä muotokuvasta, afganistanilaisesta transnaisesta, joka pitää tiukasti kiinni ihmisarvostaan, vaikka arkielämää varjostaa jatkuva ahdistelu. Olisin mieluusti nähnyt palkittujen joukossa myös Anna Kekkosen dokumentin Rajapinta (Suomi, 2023), joka kuvaa neljän pyörätuoliin päätyneen päähenkilön uimaharrastusta. Vesimaailma, musiikki ja vapauden tunne ovat Rajapinnassa valtavan hienosti yhteen sommiteltua kuva- ja äänimaailmaa!

Muistot valkokankaalla

Myös Atsushi Hirain “Memorabilia”eli muistot-sarjaan kuulunut fiktio Oyu (Ranska-Japani, 2023) palkittiin Tampereella. Se olikin koko festivaalin kiireettömin tarina japanilaisen pikkukaupungin kylpylästä, jonne mies päätyy kuin sattumalta. Kuuma kylpy houkuttelee, muistot elävät, kiire ei ole minnekään. Lähes yhtä hidastempoinen oli Tomasz Grzymalan Pelto -dokumentti ( Puola, 2023), jossa päähenkilö tutkii eri vuodenaikoina mystisia luonnonvoimia ja ns. magneettikenttiä syrjäisellä pellolla, välillä taikavarpu välineenään. Sellaisella haarukkavarvulla ennen etsittiin kaivonpaikkoja eli ns. “vesisuonia” Suomenkin takamailla (?).

Monenlaisia muistoja oli nähtävinä, myös kotimaisessa sarjassa. Inkeriläisten kohtaloista kertova, Matti Elon ohjaama Eila Babushka – mummoni on toista maata (Suomi, 2024) on aika erikoinen dokumentti siinä mielessä, että sen päähenkilöt asettuvat aivan eri kannnoille kun Venäjän hyökkäyssota Ukrainaan alkaa helmikuussa 2022. Mummon tietty juurettomuus ja myös neuvostopropaganda saavat uudenlaiset kasvot…

Huippu-urheilukin oli muistoissa mukana: Lasse kaatuu, Voi ei ! (Suomi 2023) “analysoi” nuo kymppitonnin juoksun kuuluisat 1972-olympialaiskuvat. Vaikka patsaat poistuvat keskuudestamme, Inka Achteen & Einari Paakkasen lyhyt dokumentti Hyvästit Leninille (Suomi, 2023) puhuu puolestaan aikakauden ja arvostuksen muutoksesta.

Metsä, luonto ja suurkaupunkien kakofonia

Metsä-teema tuli esille kilpailusarjoissa ja erityisnäytöksissä. Oli hieno kokemus katsoa isolta kankaalta myös suomalaisia klassikkoja: Erkko Kivikosken Metsurit (1979) palauttaa kunnian katoavalle ammattikunnalle ja Markku Lehmuskallion Pohjoisten metsin äänet (1973) sekä Tapiola (1974) ovat ylittämättömiä dokumentteja luonnon tilasta ja siitä mitä niin sanottu “sivilisaatio” tekee aidolle ympäristölle. Paljon Suomea hurjempaa näkymää sai kokea monissa Etelä-Amerikan maiden fiktioissa ja dokumenteissa, esimerkiksi Amazonin sademetsien tuhoamisesta kertovissa tarinoissa: Tierra Mojada / Suo (2017) tai Curupira – Metsän äiti (2023), joissa liikutaan Kolumbiassa ja Amazonilla, luonnon tuhoissa, sorrettujen vähemmistökansojen ja globaalien markkinoiden aiheuttamien kärsimysten maailmassa!

Kaupunkiluontoakaan ei Tampereen 2024 lyhytelokuvissa unohdettu. Sen tuho ja riiston muodot sekä ihmispaljouden aiheuttamat ongelmat ovat erilaisia muuallakin kuin Suomen metsien avohakkuissa, pikkukaupunkien puistojen liepeillä: Afrikan, Intian, Kiinan ja Bangladeshin slummeissa ihmisarvoisesta elämästä ei ole aina tietoakaan.

Suurkaupunkien raju elämä ja ihmispaljous ovat hämmästyttävä ilmiö kun sen näkee vaikka lintuperspektiivistä kuten Mehedi Mostafan ohjaamassa kokeellisessa dokumentissa Fantasia betoniviidakossa ( Bangladesh, 2023). Siinä täpötäyteen ahdetussa, ilman suunnitelmaa ja kaavoja rakennetussa Dhakan miljoonakaupungissa ihmiset elävät pienessä tilassa ja kopeissa sekä talojen katoilla lähes päällekkäin, kuin muurahaispesässä. Chloe Culpin näyttää asian ikävän kääntöpuolen rajussa juopottelufiktiossa Loppuunpalaminen (Englanti, 2022) kun markkinavetoisen yrityksen rääkättyjen työntekijöiden riehakas pubi-ilta päättyy eläimelliseen kaaokseen. Ihmiskunta tuhon tiellä oli aiheena myös Charles Bukowskin kuuluisaan runoon pohjautuvassa lyhyessä maailmanlopun dokumentissa Dinosauria (Kanada, 2023). Sen sanoma on niin karu kuin on militaristinen maailmakin tällä hetkellä!

Ukraina, sota ja Kaukasia

Ukrainan sota oli esillä useammassakin dokumentissa, jotka silti jäivät ilman palkintoja. Hienoin niistä oli piirretty “lastenfilmi”, ukrainalaisen Sofiia Melnykin ohjaama surullinen Mariupol. Sata yötä (Saksa, 2023), jossa pikkutyttö vaeltaa läpi sodan alussa tuhotun kotikaupunkinsa. Mihail Zheleznikovin taitava dokumentti Statistin kuolema (Venäjä-Israel, 2023) kertoo historian kautta pienen yksityiskohdan Stalingradin taisteluista. Samalla se paljastaa kuinka paljon yhtä ja samaa aitoa filminpätkää ja valokuvaa, saksalaissotilaan kuolemaa konepistoolisarjaan ryöstöviljellään jälkipolvien filmeissä ja dokumenteissa. Se on tärkeä ja komea pieni dokumentti elokuvan merkityksistä yleensä.

Kaukasia on monelle tuntematon ja myyttinen vuoristoalue, jossa on aina tehty upeita elokuvia. Se oli teemana kolmessakin Tampere-sarjassa, joissa esillä olivat paitsi kansanperinne ja luonto sekä Vuoristo-Karabahin sota, myös alueen naisohjaajien intiimimmät arkielämän aiheet. Ovsanna Shekoyanin Käänne (Armenia, 2020) antaa karun kuvan ison asunnon arkiaamusta. 360 astetta huoneissa hitaasti kiertävä kamera kertoo toisistaan erkaantuneista “modernin” perheen jäsenistä. Varsinainen suosikkini oli tragikoominen Viimeinen valokuva (Azerbaijan, 2022). Turkan Huseynin ohjaama fiktio seuraa miliisi- ja rikospartiota, joka tutkii hirttäytyneen nuoren miehen itsemurhaa. Kun porukka unohtaa kuvata uhrin roikkumassa, se palaa takaisin lavastamaan hirttämisen, jotta päällystö olisi työhön tyytyväinen.

Tampereen festivaalin oheistapahtumat 2024

Ilmaisia keskustelutilaisuuksia oli Tampereella entistä runsaammin. Demokratiasta ja vastarinnan mahdollisuuksista esitettiin oma filmisarjakin. Paikalla oli myös Jouko Aaltonen Miten korjata maailma –dokumenttinsa (2023) kanssa. Sarjan muita elokuvia olivat esimerkiksi suomalaisnatseista kertova Pirjo Honkasalon & Pekka Lehdon Vaaran merkki (1978) ja “Elokapina”-dokumentti Kuinka metsä pelastetaan (2023).

Tampereen upean Niagara-teatterin aulassa avattiin 9.3. lauantaina kotimaisen elokuvan historiasta kertova valokuvanäyttely, jolla on hauska alaotsikko: “Perforoitua selkänahkaa”. Elokuvaveteraanit, jo 1940-luvulla syntyneet Pekka Aine, Eki ja Hannu Peltomaa olivat kaivaneet arkistoistaan mustavalkokuvia suomalaisen elokuvan eräältä kultakaudelta. Eki Peltomaa oli paikalla kertomassa tarinoita elokuvanteon arjesta yli 50 vuotta sitten.

Pääosin Peltomaan veljekset olivat aluksi 1970-luvulla mukana ohjaaja Risto Jarvan tuotannoissa, mutta siirtyivät sitten myös tekemään omia filmejään, usein juuri lyhyitä dokumentteja (joista aikoinaan Tampereen pääpalkinnonkin voitti Rantojen miehet, kannanotto alkoholistien asemasta). Tuo muistoja herättelevä näyttely lähtee keväällä kierrokselle ympäri Suomea.

Pentti Stranius, “filmihullu” ja susirajan virallinen Öisinajattelija