Kuntavaaalit ovat parin kuukauden kuluttua, mutta hiljaista on turuilla ja toreilla. Kun kyseessä ovat “koronavaalit” asian ymmärtääkin. Kokoontumisia ja liikkumisia vältetään kuten kuuluukin. Silti vaalit ovat tuiki tärkeät, erityisesti paikallisesti, mutta myös laajemmin. Tärkeää on myös se, että kaikki voivat ja saavat äänestää: karanteenissa olevat, eläkeläiset jne.
Herää Suomi
Mielellään toivoisi (omille ehdokkaille!) vaalimenestystä ja äänestysintoa, mutta pahalta näyttää. Hallituspuolueet eivät ehkä olekaan maakuntatasolla ja kansan parissa niin suosittuja kuin Suomen laidalta eli Helsingistä ja televisiouutisista näyttää. Pahin on tilanne “maalaisliitossa” eli keskustan kentillä: keskusta menettää rutkasti kuntapaikkoja perussuomalaisille, joiden menestys tuntuu jo selvältä. Kokoomus taas pysynee vakiona, koska sen äänestäjät ovat tunnetusti parempaa keskiluokkaa, puolueuskollisia ja aktiivisia. Vihreät eivät luultavasti vieläkään rynni maaseudulle ja demarit ja vasurit junnaavat paikallaan kaupungeissakin, vaikka hallitus on monen mielestä täynnä osaavia, nuoria ja idearikkaita ministereitä (?) Suuria yllätyksiä tuskin on odotettavissa, uusia puolueita ei kunnanvaltuustoissa nähdä, mutta varmaankin joukko sitoutumattomia silti.
Koronaa on hoidettu pääsääntöisesti hyvin, maltilla, mutta epätasa-arvoisesti. Ei millään voi hyväksyä sitä, että varsinaiset koronalingot eli ravintolat ovat edelleen täynnä asiakkaita yömyöhään ja esimerkiksi teatterit tyhjillään. Ei sitä, että maan rajoille ei saada pakollisia testejä. Kaupallisuus jyllää myös kauppakeskusten alennus- ja polkumyynneissä: koronan oloissakin jonoja riittää eikä kukaan niitä kiellä, ei tietenkään, pitäähän yrittäjyys sallia juuri siellä missä isot rahat ja pääomat liikkuvat!
Sen sijaan freelancer-taiteilijat, esiintyjät, muusikot ja monet pienyrittäjät on jätetty puille paljaille. Jopa kirkot, konsertit ja museot sekä uimahallit ovat kiinni, mutta jääkiekkoa ja muita joukkuelajeja saa pelata mielin määrin, taklaten, verta, hikeä ja sylkeä purskutellen. Samaan aikaan etätyö ja etäopetus on jättänyt monet ammattilaiset tai lapset heitteille ja vanhukset kärvistelemään neljän seinän sisällä eristyksissä, ypöyksin.
Kulttuurielämä on halvaantunut, sen aseman hallituskin on lähes unohtanut! ja ainoa harrastus on monelle enää lukeminen tai television, tietokoneeen ja äly(ttömän)puhelimen tuijottelu. Sentään kansa joskus kommunikoi, nimittäin somekavereiden kesken. Onneksi sää suosii hiihtäjiä ja latuja ei ole ainakaan vielä suljettu, jalkakäytäviä jätetty auraamatta. Ja kyllähän kansa liikkuu – toivottavasti liikkuu vaaleissakin.
Voihan Venäjä
Vaalit ovat edessä Venäjälläkin, nimittäin duuman vaalit, ja toisin kuin meillä, siellä kansanjoukkojen liikehdintä ja protestointi nykymenoa kohtaan on ollut näkyvää ja kuuluvaa! Tosin Venäjän vaalit ovat vasta syksyllä 2021., jolloin duuma saa silloin kenties nuorekkaamman ja ainakin värikkäämmän kokoonpanon.
Presidentti Putinin valtapuolueen voitto on ennalta määrätty, sensuuritoimin ja vangitsemisin varmistettu, mutta eri puolilla maata saattaa sattua yllätyksiäkin. Paljon riippuu siitä, miten alkuvuodesta noussut kansanliike pystyy organisoitumaan ja harjoittamaan Aleksei Navalnyin suosittelemaa taktista eli “järkevää” äänestyskäytäntöä. Venäjällähän äkkikäänteet ovat aina mahdollisia: tapahtumat ja lakien säätäminen käy joskus pikaisestikin. Navalnyi itse ei pysty kampanjoimaan vankileiriltä käsin eikä häntä nähtäne vuoden 2024 presidentinvaaleissakaan haastamassa halveksimaansa “bunkkeriukkoa”.
Venäjän ongelmista vähäisin ei ole korona: jo pelkkä asuminen Moskovan ja Pietarin kaltaisissa suurkaupungeissa, joissa köyhän kansan ja nuorten on pakko liikkua esimerkiksi metrolla, on kuolemanvaarallista. Rajoitukset eivät myöskään pure niin kauan kuin arpa ei osu omalle tai perheen kohdalle. Kun yhteisöllisyys on ollut häviämään päin, rosvokapiltalismin aatemaailma ja “ihminen on ihmiselle susi”- ajattelu lisääntynyt, Venäjä on koronapandemiassaan helisemässä. Pelastusta tuo silti nopeasti kehitetty sputnik – ja se että rokotustahti on ollut reipas!
Suomi ja Venäjä
Kun EU nyt painostaa Venäjää ihmisoikeusrikkomusten takia, pääosin aivan aiheellisesti, Suomi on joukossa mukana. Silti ei kannata unohtaa yhteistä rajaa, yhteistä historiaa ja sitä kanssakäymistä, mikä taas mahdollistuu kunhan korona on ohi. Suomella on onneksi ollut viime vuosina fiksuja presidenttejä ja ulkoministereitäkin – kuten Erkki Tuomioja ja Pekka Haavisto – jotka osaavat diplomatian aakkoset monia läntisiä “trumpilaisia” öykkäreitä paremmin. Ehkäpä meillä on myös edellä mainituista syistä johtuen edelleen erityisasema EU-Venäjä-suhteissakin, kunhan sitä osataan käyttää.
Se, että tavallisia venäläisiä ja venäjän kieltä ei oikein pidetä arvossa, on melkoinen puute näinä vaikeina aikoina ja saattaa kostautua tulevaisuudessa. Kaiken “putinistisen pullistelun” takaa pitäisi nähdä se suuri ero, mikä on ihmisten inhimillisissä suhteissa ja myös se voimavara mikä on venäjänkielisissä maahanmuuttajissa.
Kulttuurielämä ja kulttuurisuhteet ovat maittemme välillä tuottaneet jo vuosikymmeniä hienoja projekteja, yhteistyötä ja kansainvälistä laatua. Siksipä en aina oikein jaksa sietää niitä stereotypioita, joita venäläisiin ihmisiin esimerkiksi elokuvataiteessa liitetään. Sellaisissa televisiosarjoissa kuten Sorjonen tai Ivalo – tai uusin sarja Nyrkki – en ole huomannut juuri ainuttakaan sympaattista naapurimaan hahmoa, vain mafiamiehiä, huoria, juoppoja ja kanssaihmisiään huijaavia byrokraatteja tai keinottelijoita (?). Siinäkö venäläisyyden koko kuva? Omassa tuttavapiirissäni on aivan toisenlaista venäläisporukkaa.
Öisinajattelija