Luin pitkästä aikaa, nykyisen kevyt(kenkäisen) journalismin ja parempiosaisten tai vähintäänkin keskiluokkaisten sankari- ja selviytymistarinoiden aikakaudella vähän vakavampaa tekstiä Keski-Aasiasta. Suosittelen:
Erika Fatland. Sovjetistan. Siltala 2015, 478 s.
Norjalainen journalisti Erika Fatland yllättää. Sovjetistan on tietoteos, joka on jäänyt kovin vähälle huomiolle, vaikka on tänäkin päivänä mitä ajankohtaisin. Se on paitsi henkilökohtainen, elämyksellinen ja helppolukuinen, myös pätevän asiapitoinen matkakirja tekijän kuuden vuoden takaisesta Keski-Aasian reissusta – tai oikeammin parista pitkästä matkasta tuntemattomiin ja vasta 1990-luvulle tultaessa itsenäistyneisiin, ns. “stan”-maihin.
Norjankielisen alkuteoksen koko nimi kuuluu: Sovjetistan. En reise gjennom Turkmenistan, Kasakhstan, Tadsjikistan, Kirgisistan og Usbekistan (2014). Sen on suomentanut tyylikkäästi ja osaavasti kansallista suomalaislitterointia nimistössä pääsääntöisesti käyttävä Hanna Tarkka. Myös maan- ja paikannimet noudattelevat nykykäytäntöä ja nimistöä, joten esimerkiksi Kirgisia ei ole tarkasti ottaen suomeksi “stan-valtio”.
Ajatusleikki ja matka tuntemattomaan
Pieni ajatus- ja testausleikki: mietipä näin aluksi, minkä valtioiden pää- tai suurkaupunkeja ovat Astana, Asgabat ja Biskek. Ainakin minulle se tuotti vaikeuksia.
Sen sijaan jokainen tietää heti mihin vuoristoiseen maahan sijoittuu Kabul, eikö vain? Huterat historiatietomme ovat kehnon kouluopetuksen ja/tai median synnyttämät. Jo se, että puhutaan “stan-valtioista” kimppana, on alentavaa. Keski-Aasian maat ovat usein erilaisia kuin yö ja päivä. Ai niin, saatat muistaa sittenkin Kazakstanin? Sieltähän oli “kotoisin” amerikkalaisia järkyttänyt päähenkilö elokuvassa Borat eli huikea brittikoomikko Sacha Baron Cohen. Kazakstanilaisten on ollut ymmärrettävistä syistä vaikea antaa anteeksi Boratin luomaa halventavan ironista kuvaa maastaan.
Pakko myöntää, että vaikka olen tutkiskellut Venäjän ja Neuvostoliiton historiaa Pietarin ja Joensuun yliopistoissa, ihan vakavassa mielessäkin, en tiedä Keski-Aasian historiasta paljon mitään. Karttaakin on tullut katseltua puolihuolimattomasti, kuten eurooppasentrinen turisti tekee yleensäkin. Erika Fatland päästää minut pahasta. Hänen terve, utelias, mutta ei naivistisen yltiöfeministinen naisnäkökulmansa ja “arjen hallinta” viehättää. Kaiken lisäksi Fatland on valmistautunut oppireissuihinsa perusteellisesti, kartta, maantiede ja historia ovat kiitettävästi hallussa.
Sovjetistan avaa lukijan silmät: teoksessa käsitellyt traditiot, myytit, yksinvaltiudet, heimo- ja sisällissodat, etniset selkkaukset ja imperialismin “kulta-ajan” kertomukset aina mongolivallasta, Tsingis-kaanista ja Timur Lenkistä sekä Silkkitien tarinasta britti-imperiumin ja Venäjän valloitusyrityksiin sisältävät ison ja erikoisen tietopaketin myös kulttuurin kukoistuskausista ja eri murroksista. Teksti on paljon syvempää kuin vain Neuvostoliiton jälkeistä aikaa tai ns. “demokratiakautta” – tai uuden henkilökultin ja diktatuurin pystyttämistä. Arki ja naisen asema on ihailtavasti keskiössä! Fatland matkaa kirjassa koko ajan kepeästi eteenpäin, joskus turhan vikkelästikin, vähän kuin Ville Haapasalo matkoillaan. Hän on kuitenkin määrätietoisempi ja perusteellisempi: onhan tekeillä tietokirja. Historia ja myös Keski-Aasian nykypolitiikka vyöryvät esiin. Vähän väliä esiin tunkee se tunnetuin “stan-valtiokin”, Afganistan…
Tuntematon Afganistan
Eräs Sovjetistanin luvuista , nimittäin “Suuri peli” käsittelee Keski-Aasian tilannetta laajemmin, historian ja imperialismin näkökulmasta. Erika Fatland toteaa siinä kuinka vähän imperiumit ovat oppineet esimerkiksi Afganistanin valloitusretkistään.
Venäjä ja Englanti, jolla jo oli “Intian herruus” taistelivat hegemoniasta alueella 1800-luvun alkupuolella: britit valloittivat ensin Kabulin, mutta kärsivät pian afgaanisisseille vuonna 1842 täydellisen tappion. Armeija lyötiin väijytyksessä täysin, kuolleita Britannian kansalaisia laskettiin lähes 20 000!
Kun Neuvostoliitto lähetti “sosialismin pelastamiseksi” vuonna 1979 tankkinsa ja huonosti paikallisoloja tuntevan puna-armeijansa Afganistaniin, se ei saanut Kabulia lukuunottamatta jalansijaa juuri missään muualla. Seuraukset ja uhriluvut olivat kammottavat. Kun NATO hyökkäsi Afganistaniin USA:n inspiroiman Taleban-vastaisen “terrorismisodan” varjolla 2001, se juuttui niinikään Kabuliin. “Demokratian vienti” ja “naisten aseman ajaminen” pysähtyi muutamiin suurkaupunkeihin ja vähintäänkin 150 000 ihmistä on parissa kymmenessä vuodessa saanut surmansa. Mitään ei USA eikä NATO-joukotkaan oppineet puna-armeijan kokemuksista. Valitettavasti.
“”Venäjä virnuilee Amerikalle” (lue:Afganistanin vuoksi) . Tuo otsikko määrittää erään lehden linjaa, mutta tottahan se on: Venäjällä ja Vladimir Putinilla on aihetta virnuilla. Kremlin ohella virnuillaan ivallisesti Kiinassakin; maa kun yrittää vuorostaan saada jalansijaa Kabulissa kun ensin USA ja Nato on tehnyt täydellisen mahalaskun Afganistanissa. Operaation ja “terrorimin vastaisen sodan” kymmenien miljardien laskut ja uhrit ovat täysin turhia. Auttaa olisi voinut muutenkin – ja diplomatiaa soveltaa taitavammin kuin sodalla! Mekin, piskuinen Suomi, maksamme ja yritämme pelastaa epätoivoisesti muutamaa sataa “liittolaistamme” (lue: kenen liittolaisia olimmekaan?). Se on pisara meressä. Siinä ei ole mitään järkeä. Kaiken lisäksi Taleban taitaa olla kaikesta naisvihamielisyydestä ja keinotekoisesta islamia vääristävästä sharia-laista huolimatta Afganistanissa erittäin suosittu.
Norjalaista journalistia Erika Fatlandia lukiessa tulee mieleen monenlaista. Esimerkiksi: mielelläni odottaisin suomalaiseltakin medialta ja dokumentintekijöiltä hieman nykyistä syvällisempiä raportteja Afganistanista kuin vain sankarillisia tarinoita siitä miten hienosti onnistuimme evakuoimaan “omiamme” (?!).
Öisinajattelija