Terveh,

kun on ehtinyt tähän ikään, eläkeläiseksi, ihmisiä kuolee ympäriltä tiuhaan tahtiin. Tuttuja ja sukulaisia, ystäviä ja ystävien ystäviä. Ennen vietettiin enemmän häitä ja ristiäisiä, nyt koetaan eroja ja hautajaisia. Tämä tuli mieleen kun värkkäsin vanhempieni ja veljeni haudoille uudet puuristit. Ne odottavat tätä kirjoitettaessa vielä viemistä Pohjanmaalle…

Mutta mennäänpä kirjallisuuden pariin. Se lohduttaa, rauhoittaa ja pysähdyttää aina. Hannu Mäkelä on kuulunut viime vuosina lemppari-kirjailijoihini. Ehkä syystä että hänen Isä- ja Äiti-romaaninsa koskettivat kovasti – ja sittemmin Muistan-omaelämäkertasarja. Se on täynnä uudempaa suomalaista kirjallisuushistoriaa, ei vain Mäkelän biografiaa. Kun Hannu Mäkelä alkoi kirjoittaa vielä kaiken muun ohella Venäjästä, kiinnostuin yhä enemmän…

 

Seuraava teksti on kirja-arvio, joka on julkaistukin (Karjalainen, 28.8.2018)

Mäkelä, Hannu. Valo. Kertomus rakkaudesta. Kirjapaja 2018, 312 s

 

Hannu Mäkelän Valo on kirja syvästä rakkaudesta, joka päättyy Svetlana-vaimon yllättävään kuolemaan syksyllä 2017. Svet on muuten valo venäjäksi. Siitä nimi kirjalle, jonka motoksi Mäkelä lainaa muun muassa Aleksandr Pushkinia: Jos pettää sinut elämä, älä masennu, älä suutu !

Kirjailijan on silti vaikea hyväksyä vaimonsa poismenoa; hän kun uskoi lähtevänsä pariakymmentä vuotta nuorempaa Svetaa ennen. Pariskunta asui eri osoitteissa ja eri maissa, mutta piti tiiviisti yhtä – ei vain matkaillen toistensa luo säännöllisesti, vaan lähes jokapäiväisten sähköpostien välityksellä. Valo on nopeasti syntynyt jatko-osa Mäkelän omaelämäkerralliselle Muistan-sarjalle. Se on myös kirjailijan henkilökohtaisimpia teoksia ja samalla ensimmäinen “sähköposti”-romaaninsa. Sähköposteihin perustuvia laatukirjoja on viime vuosina ilmestynyt toki muitakin.

 

Kirjan syntyyn on ratkaisevasti vaikuttanut paitsi surun läpikäyminen, myös se, että Mäkelä on säilyttänyt tietokoneellaan vuosien varrella kertyneet sähköpostit. Monien rakkaudentunnustusten ja hyvin intiimien postien kirjaaminen ei tunnu lukijasta kiusalliselta. Vaikutelmaksi jopa jää, että Mäkelä on saattanut jättää kaikista henkilökohtaisimmat ja ehkä vaikeimmin avautuvat rakastavaisten tunnot julkaisematta (?). Silti vaatii rohkeutta avata sisimpäänsä näinkin avoimesti.

 

Mäkelä kuvaa hyvin yksityiskohtaisesti ensitapaamisten vaiheet. Ne ovat tuoreessa muistissa, koska kahden kypsän ihmisen rakkausliitto ei ehtinyt kestää kovinkaan montaa vuotta. Kirjailija kohtasi viimeisimmän vaimonsa Pietarissa, kun toimittajana leipänsä tienannut Sveta tuli haastattelemaan häntä työmatkan aikana. Se tapahtui hetkellä, jolloin molemmat olivat vielä tahoillaan naimisissa, toki jo erkaantuneet silloisista puolisoistaan. Mäkelä erosi virallisesti ensin, Svetan mies pitkitti tämän eroprosessia kauan eikä uusi anoppikaan katsonut tyttärensä uutta suomalaisihastusta mitenkään innolla. Riitoja tuli ja Svetan ortodoksisuudellakin oli erossa osansa.

 

Suhteen kypsyttely ja muuttuminen rakkaudeksi ei tapahtunut hetkessä. Tämä käy hyvin ilmi postien vaihdosta. Eräänlainen “työsuhde” ja keskinäinen arvostus kesti kuukausikaupalla eikä Sveta liene ensimmäinen toimittaja, joka huomaa rakastuvansa haastateltavaansa. Tai toisinpäin…

 

On selvää, että rakkaussuhde uuteen vaimoon tuo syvyyttä ja lisäymmärrystä myös Hannu Mäkelän Venäjä-suhteeseen. Se näkyy viime vuosien tuotannossa ja kirjailijan teemavalinnoissa. Venäjää voi kyllä ymmärtää järjelläkin, vaikka tunnettu sanonta toista väittää. Tunnepuolella ymmärrys lisääntyy ilman muuta kulttuurituntemuksen ja kielitaidon karttuessa enkä oikeastaan usko edes, että suomalaiset ja venäläiset niin kaukana toisistaan olisivatkaan, vaikka eroja löytyy. Niiden ylöskirjaamisessa Mäkelä on tarkkasilmäinen. Ja vielä pitää muistaa, että kirjailijan Venäjä-tuntemus on paljon vanhempaa perua työ- ja ystävyyssuhteiden kautta: esimerkiksi vastikään edesmennyt maailmankuulu lastenkirjailija Eduard Uspenski oli hänelle Sveta-vaimon ohella ilmeisen läheinen ihminen.

Öisinajattelija