Valtamedian huolet
Kun muualla maailmalla ollaan huolissaan omaisuuden, vallan ja rahavallan keskittymisestä ja jopa tutkitaan kansalaisten luottamusta nykydemokratiaan, Suomessa keskeistä näyttää olevan ainoastaan Nato-keskustelu ja Venäjän uhka.
Kukaan mediaa seuraava ajatteleva lukija ei voi välttyä “natottamiselta” . Jos Suomessa ( ei siis somessa) sitten puhutaan isoon ääneen sananvapaudesta, keskustelu liittyy yksin ja ainoastaan Venäjään ja Kiinaan, ei länsimaiden mediamoguleihin, siis meitä ideologisesti lähellä olevien ja myös sananvapautta kuristaviin ja manipuloiviin superyhtiöihin ja valtioihin. Erittäin usein valtamedia tuo esiin täysin toisarvoisia, yksittäisten mediakonsernien palveluksessa olevien hyväpalkkaisten vakitoimittajien sanomisen ja kirjoittamisen vapauteen liityviä skandaalijuttuja, joilla on oikeasti tuskin mitään merkitystä kansainvälisellä areenalla. Kansalaismielipiteestä ja toisinajattelijoista keskuudessamme mediajätit ja mogulit vaikenevat viis! Omistajiensa mielestä “viisaasti”, tottakai.
Mistä siis oikeasti ollaan huolissaan? Siitä että median keskittyminen ja yksinvalta saa jatkua – siitä, että kansa ei joko äänestä ollenkaan tai ei äänestä “ meitä “ tai “tyhmä kansa” äänestää väärin – jos sen annettaisiin äänestää vaikka keskeisistä EU- ja Nato-päätöksistä. Puhumattakaan ulkopolitiikasta, ns. Suomen linjasta.
On myös käsittämätöntä, että monen kokeneen ulkopoliitikon ja vanhemman polven historioitsijan mielipiteille suorastaan nauretaan ja toisinajattelijat lynkataan. Tarkoitan esimerkiksi pitkän linjan ulkopolitiikan ja tutkimuksenkin ammattilaista, Erkki Tuomiojaa ja hänen kohteluaan esim ns keltaisessa lehdistössä. Tuntuu myös väärältä, ettei ulkopolitiikan parissa ahertavilla olisi oikeutta yksityisiin mielipiteisiin (?).
Yksipuolista journalismia, yksitotista manipulointia
Ihmettelen yksipuolista journalismia, täydellistä manipulointia. Ihmettelen erityisesti televisiouutisointia ja niin sanottuja asiaohjelmia sekä ( puolueettomana itseään pitävän ) Helsingin Sanomien viime viikkojen journalistista linjaa. Ei voi välttyä vaikutelmalta, että lehti liputtaa varsin selvästi Suomen Nato-jäsenyyden puolesta. Tästä kertovat pääkirjoitukset, kolumnit, jopa mielipide-osasto. Päivän sana on Venäjän uhka Suomelle, upseerien (vp tai evp) haastattelut ja karmeat tarinat itärintamalta (Ukraina). Siksi ei ole ollenkaan ihme, että kun valtalehti tai joku muu taho sitten kyselee heti perään kansalaisilta Natosta, jäsenyyden kannattajiksi ilmaantuu 30 – 40 % vastaajista.
Ihme on se, että kaikesta kirjoittelusta huolimatta lähes 50% niistä, joilta kysytään, on yhä Nato-jäsenyyttä vastaan ja erittäin suuri on myös niiden osuus, joilla ei ole Nato-kantaa. Tämä ei tietenkään ole uutinen . Onkohan puolueettomuus jo täysin unohtunut? Ainakin jo pelkkiä otsikkoja seuraamalla tuntuu että sotatila suorastaan roikkuu ilmassa ja sen aiheuttaja on ainoastaan itänaapurimme, Venäjän uhka maailmanrauhalle. Juuri tuolla itänaapurimme uhalla on ostettu myös hiljainen vaikeneminen ja mukayksimielisyys Suomen hävittäjäkaupoille, kymmenien miljardien tuhlaamiselle aikana jolloin valtionvelka esim korona-aallon seurauksena on kasvanut valtavasti.
Kysyn vain, en siksi että asia ei minulle kuulu, vaan siksi että se kuuluu erityisesti minulle, Itä-Suomen asukkaalle: onko uhkakuva oikea tai edes lievästi yksipuolinen? Onko valtajournalismissa tultu siihen, että esimerkiksi Nato-kysymyksessä olisi niin sanotusti suoranaista pakkosyöttöä, “pukki kaalimaan vartijana”? Mielestäni valtamedian kannattaa katsoa silloin tällöin peiliin.
Luin äskettäin Arto Huovisen (Suomen lehdistössä jopa harvinaisen seikkaperäisen) lehtiartikkelin “Yhdysvallat, Ukraina ja geopolitiikka” (KU Viikkolehti 4 / 2022). Kannattaa lukea, kuten kannattaa seurata, mikäli kielitaitoa riittää, myös saksan- ja venäjänkielisiä lehtiä koskien Ukrainaa, EU:ta ja Natoa. Jopa New York Times kertoo joskus erilaisia tarinoita USA:n ulkopolitiikasta kuin suomalainen valtamedia – esimerkiksi siitä miten aikanaan on sovittu sotilasliittojen purkamisesta (so. Varsovan liitto ja Nato). Erilaisia lehtiä lukemalla, esimerkiksi venäjää osaava voi saada yllättävää tietoa myös siitä, että joku vuosikymmen sitten, Neuvostoliiton hajotessa 1991, sovittiin etteivät sotilasliitot enää toisiaan uhkaa eikä esimerkiksi Nato laajene entisiin neuvostotasavaltoihin. Näin taattaisiin idän ja lännen välinen rauhan raja, puolueeton demarkaatiolinja. Kuten tiedämme Varsovan liitto purettiin ajat sitten, mutta…
Erkki Tuomioja ja Nato
“Leimakirves on NATO-keskustelun tärkeimpiä työkaluja” otsikoi Antero Eerola taustoittavan KU-artikkelinsa ( KU 6/ 2022). Juttu edustaa samaa linjaa kuin yllä mainitsemani Arto Huovisen lehtiartikkeli. Eerola on haastatellut entistä ulkoministeriä, tutkijaa ja tietokirjailija Erkki Tuomiojaa. Olen tottunut luottamaan Tuomiojaan ja arvostanut häntä “rauhan miehenä”, ja sadankomitealaisena jo siitä lähtien kun silloinen työnantajani Suomen Rauhanliitossa eli Ilkka Taipale kutsui minut Sadankomitean jäseneksi. Vuosi taisi olla 1980, jolloin myös tutustuin Taipaleen ohella Tuomiojaan. Keskustelut, vaikkakin lyhyet ja satunnaiset, Suomen Rauhanliiton ja Sadankomitean toimistossa Helsingin Itä-Pasilassa muokkasivat paljolti maailmankuvaani jo silloin , 1980-luvun alun Suomessa. Olimme monista kysymyksistä tuolloin eri mieltä, mutta rauhan asiasta aina samoilla linjoilla. Nyt, 40 vuotta myöhemmin arvostan heitä molempia yhä…
Pitkän linjan poliitikko ja ulkoministeri-konkari Erkki Tuomioja on julkaissut äskettäin tärkeän pamflettipuheenvuoron “Suomi ja Nato”, jota hän mainostaa “kiihkottomana puheenvuorona”, mutta sanoo siinä myös selkeästi: Nato-jäsenyys heikentäisi Suomen turvallisuutta ja muuttaisi maamme ulkopoliittista linjaa. Tämä mielipide on tulkittu keltaisessa lehdistössä “putinilaiseksi”. Jo on aikoihin eletty!
Tutkimus ja Suomen linja
“Suomen linjanvedoista on tärkeää keskustella” otsikoi ja toteaa puolestaan julkisuudessa paljon esillä ollut tutkija Charly Salonius-Pasternak mielipidesivulla (HS, 6.2.2022). Totta, haluaisin kuulla, lukea ja seurata myös aitoa historiatietoista ja -painotteista tutkimusta ja keskustelua – sellaista, jossa olisi mukana eri tavalla ajattelevia ja eri asioita painottavia kokeneita asiantuntijoita. Aivan liikaa julkisuutta hallitsevat nykyisin pelkkä sotilaspoliittinen doktriini ja mediaviihteelliset salapoliisisarjoista tutut “kylmän sodan” näkökulmat – tai sitten julkkisten historiattomat skenariot “perivihollisesta” ja yksittäiset tunnepitoiset parahdukset ja reaktiot asian vierestä.
Luin vastikään Suomen ja Venäjän historiaa ja suhteita perusteellisesti tutkineen Timo Vihavaisen mainion yhteenvedon “Suomen linja” (Kanava 1 /2022), jossa heijastuu hieman erilainen tutkijan pohdiskeleva ääni. Vihavaisen jo 30 vuotta sitten kirjoittama tietoteos “Kansakunta rähmällään” on yhä pätevä avaus nyt vallitsevaan Nato ja Suomi-keskusteluunkin. Kanava-lehdessä Vihavainen palauttaa aiheellisesti mieliin Suomen ulkopoliittista linjaa sodan jälkeen (siis aikakaudella Paasikivi-Kekkonen, YYA, UKK, ETYK, EEC, Neuvostoliiton hajoaminen, EU ja Nato) ja kysyy samalla millainen menestystarina ulkosuhteissaan Suomi on ja millainen selviytyminen maailmanpolitiikan kiemuroissa on läpikäyty? Puolessa vuosisadassa. Rivien välistä hän kysyy: miten muuten olisi pitänyt käyttäytyä diplomatian ja ulkopolitiikan suhteen?
Niinpä. On helppo huudella perään koiravaljakosta kun hevostroikka on jo kiitänyt ryskyen ohi lumipyryssä!? (Tulkitse miten haluat?)
Suomessa on muuten yhä iso joukko maailmalla ansioituneita ja kielitaitoisia Venäjä-tutkijoita, historioitsijoita, sosiologeja ja kulttuurintuntijoita, joilla olisi pätevyyttä puuttua vallitsevaan keskusteluun. He ovat turhan hiljaa tai vaiettuja. Tarkoitan sellaisia historiatietoisia tutkijoita, Vdenäjä-tuntijoita ja linjanvetäjiä kuten Matti Klinge, Risto Alapuro, Jukka Korpela, Pekka Pesonen ja esimerkiksi Aleksanteri-instituutin johtoa, Kivinen & Kangaspuro – tai Aleksanterin ja Joensuun yliopiston naisvaltaisia tutkijayhteisöjä. Venäjä-keskustelussa tarvitaan mukaan eri tieteenalojen ja eri sukupuolten ja -polvien näkökulmia, ei vain upseereita tai viihdetaiteilijoita.
Hämmästelen kyllä NAISpuolisten tutkijaveteraanien hiljaisuutta siinä missä miestutkijoidenkin! Suomen asemasta Euroopassa ja Venäjä-suhteesta on hyvä keskustella, pohdiskella, lukea ja väitellä muuallakin kuin vain usein skandaalinomaisessa mediajulkisuudessa tai aamutelevision pikalähetyksissä. Eikä ole mitään syytä pitäytyä minuuttiaikataulussa, sillä kyllä kansalla on aikaa ja halua myös oikeasti kuunnella HUIPPUtärkeistä kansakunnan sydäntä koskettavista asioista HUIPPUasiantuntijoita, eikö vain?
PS. Kannattaa siinä sivussa palata kirjallisuuteenkin, vaikka ukrainalaissyntyisen Nikolai Gogolin mainioon ja iäti ajankohtaiseen tuotantoon ja muistaa Venäjän arkipäiväisen historian tuiskeessa irvileukakirjailija Gogolin kauaskantoinen “Reviisorin” motto lukijoille: “ Na zerkalo netsha penjat, koli rozha kriva “
Öisinajattelija
(Pentti Stranius, FL, Venäjä-tutkija, Suomen Kirjailijaliiton jäsen (Joensuu)