Kapitalismi ja ”pienet askeleet”
Joensuulaistutkija Vesa Puuronen kirjoitti marraskuun lopulla siitä, miten Antti Eskolan Vasen laita lavea on yhä pätevä kirja (KU Viikkolehti 27.11.). Puuronen kirjoittaa mielipidejutussaan paljon muutakin asiaa, mutta kaikkiin johtopäätöksiin en yhdy – en varsinkaan, kun hän esittää nykytilanteessa mieluummin ”läpikapitalisoituneen” systeemin perusteellista kumousta kuin pieniä reformeja. Puurosen mukaan järjestelmä on ensin kumottava, koska muuten ”…kaikkinaiset uudistustyöntekijät ovat kuin harakka tervatulla lankulla: kun nokan saa irti niin pyrstö tarttuu. Kapitalismi nielee kaikki reformit nikottelematta ilman, että mitään muuttuisi”.
Komea kielikuva, kieltämättä, mutta tätä keskusteluahan on käyty vasemmalla laidalla ja
työväenliikkeessä kautta aikojen. Kysymys on ns. lyhyen ja pitkän tähtäimen tavoitteista, taktiikasta ja strategiasta, myös sosiaalidemokratian ja kommunismin suhteesta – ajasta ja paikasta ja yhteiskunnallisesta tilanteesta.
Mistä ihmeestä, esimerkiksi Suomessa, polkaistaisiin tällä hetkellä pystyyn perusteellista muutosta toteuttava subjekti – kansanliike tai puolue, jolla olisi potentiaalia muuttaa olennaisesti vallitsevaa systeemiä painostuskeinoin tai vaaleissa? Ei sellaista ole näköpiirissä, vaikka maailmanpulaa elämmekin. Sosialismiakin on aika vaikea ”rehabilitoida”, koska ns. ”reaalisosialismin” syntilista on niin mittava ja hyvässä muistissa. (Itse olen Ärräpäät- keskustelulistalla esittänyt huonomaineisen termin korvaamista uudissanalla ”radikaalisosialismi”…)
Eivät reformit ja systeemin murros ole vastakohtia. Esimerkiksi vastikään Suomessa vieraillut slovenialaisfilosofi – huikeista elokuva-analyyseistäänkin tunnettu Slavoj Zizek on todennut ”pienten askelten” saattavan joskus lopulta katkaista ”kapitalismin pallit”. Komea kielikuva sekin. Sitä paitsi, Skandinaviassa ja siinä sivussa Suomessa on saatu aikaan merkittäviä yhteiskunnallisia muutoksia pienillä – ja joskus vähän isommillakin – reformeilla. 1960-70-luvuilla rakennettiin esimerkiksi se suomalainen tasa-arvoa tavoitteleva hyvinvointi- ja kansalaisyhteiskunta, jota nyt puretaan (sosiaaliturva, terveydenhoito, koulutusjärjestelmä yms.). Siihen tarvittiin joskus paljonkin joukkovoimaa, lakkoja ja muita taistelukeinoja niin ay-liikkeen kuin kaikkien vasemmistopuolueiden taholta. Tällaiselle yhteisrintamalle olisi nytkin tuhannen taalan paikka. Ja vielä: kaikki tuo hyvinvointivaltion rakennustyö tehtiin nimenomaan kapitalistisen systeemin sisällä; sieltä ulosmitattiin aika ajoin lakeja ja asetuksia, solidaarisia palkankorotuksia ja sosiaaliturvaa, josta minäkin pätkätyöläisenä / työtömänä olen saanut silloin tällöin nauttia.
Sitä paitsi, olen aistivinani lähiympäristössäni, keskustelupalstoilla ja erityisesti punavihertävässä nuorisossa, nimenomaan pyrkimystä henkilökohtaisten ”pienten askelten” ja reformien suuntaan. Näin suomalaisten feministien muinainen tunnus HENKILÖKOHTAINEN ON POLIITTISTA on muuttumassa lihaksi ja vereksi. Ei Iso Päämäärä mihinkään katoa, jos muutat elämääsi pienin askelin, olet esimerkki ja toimit myös lähipiirissäsi. Teet pieniä PUNAVIHREITÄ radikaalisosialistisia ASKELHARJOITUKSIA omassa asumisympäristössäsi, liikkumisessasi, kulutuksessasi ja työssäsi sekä suhtautumisessa läheisiisi. Kuulut ja liityt erilaisiin hyvien asioiden muutos- ja vastarintaliikkeisiin, vaikka ne eivät julkisuudessa paljon näykään eivätkä tuhansien joukkoja kokoa.
Asennemuutokset, esimerkiksi ihmissuhteissa, eivät tule sivutuotteena ”vasta” vallankumouksen jälkeen. Pahoin pelkään, että markkina-riistoyhteiskunnan egoismi, byrokratia, karrierismi, sovinismi tai pelkkä poliittinen peli ja vallantavoittelu saattavat siirtyä sellaisenaan seuraavaankin yhteiskuntamuotoon. Esimerkkejä löytyy, varsinkin ”reaalisosialismista”. Ei ihminen mihinkään hetkessä muutu, vaan radikaali murros, uudet yhteiskuntasuhteet ja arvot vaikuttavat tajuntaamme vasta matkan päästä. Mutta paljon voi tehdä itselleen jo nyt. Tietoisesti: lukemalla, oppimalla, tekemällä. Uskon siis kapitalismin sisäisiin vastarinnan saarekkeisiin.
Oikeastaan ei ole vaihtoehtoa, jos haluat säilyttää optimistisi ja pyrkiä jatkuvaan muutokseen jo nyt. Pienin askelin voi rakentaa uutta elämäntyyliä, uusia ihmissuhteita jo kapitalistisen systeemin sisällä. Tietyin varauksin ja kompromissein, tottakai. Pienten reformien tuoma inhimillisyys kaikkein kurjimpien kohtaloihin on myös tärkeä kimmoke: aina pelastuu sentään joku asunnottomuuden, työttömyyden tai juoppohulluuden ansasta kun häntä ei hylätä ja uhrata ”lopullisen tavoitteen” alttarille. Myös jo unholaan vaipunut sana SOLIDAARISUUS tarkoittaa usein pieniä askelia – sitä kuuluuko solidaarinen palkankorotus tämän päivän Suomessa lentäjille, lääkäreille vai sosiaalityöntekijöille ja sairaanhoitajille. Kuka voi luopua ja mistä? Myös luopuminen voi olla solidaarisuutta, tulevaisuusajattelua.
Uudenlaisen radikaalisosialistisen tai punavihreän kansanrintaman rakentaminen vasemmistopuolueiden, prekaari- ja ryysyköyhälistön sekä vihreiden kesken on minun käsittääkseni suomalaisen yhteiskunnan peruskysymyksiä vasemmalla laidalla. Vasemman laidan on oltava yhä lavea, jotta pitkällä tähtäimellä isommallakin joukolla olisi halua ja kykyä muuttaa koko systeemiä. Ja rakentaa sitä jo tänään inhimillisempään suuntaan – kerätä rohkeutta elää toisin.
Joensuun virallinen Öisinajattelija