Arto Luukkasen uutuusteos Putinin perukirja (Docendo, 2024) on herättänyt melkoista keskustelua, jota on käyty enemmänkin tekijän ja Venäjä-tutkimuksen ympärillä kuin varsinaisen Perukirjan puitteissa. Olen saanut suht paljon yksityistä palautetta kirjoitettuani kirjan esittelyyn paljolti keskittyvän oman arvioni. Se löytyy edellisestä blogistani:
https://blogit.kansanuutiset.fi/oisinajattelija/putinin-perukirja-venaja-putinin-jalkeen
Minne katosi Antti Järvi?
Venäjä-tietokirjoja ja muistelmia on ilmestynyt tänäkin vuonna melko runsaasti – ilman Putiniakin. Siksipä esittelen tässä muutamia julkaisuja, jotka eivät käsittele nykyhetken Venäjää ja keskity politologisiin vallan kuvioihin tai Venäjän aloittamaan Ukrainan sotaan.
Antti Järvi on ahkera mutta aika tuntematon toimittaja ja tietokirjailija. Hän muuten kuuluu ammattitaitoisista journalisteista koostuvan Long Play -verkkojulkaisun perustajiin. Eipä siis ole suuri ihme, että viime vuonna ilmestynyt Minne katosi Antti Järvi? (Gummerus 2023, 374 s.) sai tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnon.
Minne katosi Antti Järvi? ei kerro Finlandia-voittajan katoamisesta, vaan hänen isoisoisä-kaimastaan Antti Järvestä. Tämä nimittäin jäi talvi- ja jatkosodan melskeissä Neuvostoliitolle liitettyyn ns. Luovutettuun Karjalaan ja katosi sittemmin jäljettömiin. Jossakin vaiheessa tietokirjailija ryhtyi penkomaan kaukaisen esi-isänsä jättämiä vähäisiä jälkiä, mistä työstä kehkeytyy varsinainen salapoliisitarina. Voin paljastaa sen verran, että esi-isä Antti Järvi jäi muutaman kymmenen maanmiehensä kanssa vapaaehtoisesti rajan taakse eikä lähtenytkään evakkomatkalle Suomeen. Eri tavalla ajattelevia suomalaisia oli rajaseudullakin eivätkä kaikki kotiaan jättäneet edes kriisitilanteessa. Loppujen lopuksi syyt Antti Järven “katoamiseen” taisivat olla alkujaan hyvinkin ideologiset.
Minne katosi Antti Järvi ? on kuitenkin enemmän kuin yhden katoamistempun tehneen suomalaisen elämäkerta ja kohtalo rajan takana. Se kertoo aikamoisen karua tarinaa myös suomalaisesta yhteiskunnasta 1930-luvulla ja siitä, että aivan yhtenäinen ei Suomen kansa ollut tuolloinkaan, edes talvi- ja jatkosodan aattona (?)
Pojan ja isän Moskova
Teatteriohjaaja Jootarkka Pennanen on arvostettu kulttuurivaikuttaja. Mittavan teatterityön ohella hän on ehtinyt myös kirjoittaa paljon: aikaisemmin on jo ilmestynyt muistelmateos Elämää pienempi näytelmä sekä kuuluisasta isoisästä, Aarne Orjatsalosta kertova mielenkiintoinen elämäkerta. Nyt tekijä peilaa lapsuuden kokemuksiaan Moskovassa uuden fiktiivisen romaanin kautta. Jootarkka vietti vuodet 1957-60 Moskovassa ja Pojan ja isän Moskova (Kulttuurivihkot 2024, 379 s.) on tarina kahden eri sukupolven kokemuksista Stalinin jälkeisessä naapurimaassa. Se laajenee myös 1960-70-luvuilla suomalaisen vasemmistolaisen sivistyneistön kuvaukseksi, missä suhde Neuvostoliittoon on ollut kautta vuosikymmenten keskeinen tekijä.
Jootarkka Pennasen isä, lahjakas journalisti Jarno Pennanen työskenteli “liberaalisina” suojasää-vuosina Kansan Uutisten kirjeenvaihtajana Moskovassa, missä poika kävi paikallista koulua ja eli omaa lapsen arkeaan Kremlin suurmiesten varjossa. Tekee mieli sanoa ja kysyä, minkä vuoksi tekijä on päätynyt Pojan ja isän Moskova-kirjassa fiktioon, koskapa tekstin läpi paistaa niin selvästi eletty todellisuus pikkutarkkoja yksityiskohtia myöten? Romaaniksi puettu muistelmateos onkin siitä erikoinen, että siinä eletään vahvasti kaiken tapahtuneen sisällä eikä arvoteta mennyttä jälkikäteen. Fiktiivinen romaani pystyy tähän ehkä parhaiten (?)
Pojan ja isän Moskova on monine sivupolkuineen ilman muuta pätevää kulttuurihistoriaa juuri romaanin muodossa. Tosin se vaatii lukijalta myös aihepiirin ja Suomen Neuvostoliitto-suhteen kannalta vähän keskinkertaista syvällisempää kulttuurin ja maittemme välisen uudemman historian tuntemusta.
Kirjeitä Moskovasta
Elokuvaohjaaja Raimo O Niemi eli naapurimaassa toistakymmentä vuotta myöhemmin kuin Jootarkka Pennanen, nimittäin vuodet 1970-76. Hän opiskeli Moskovan kuuluisassa ja maailman vanhimmassa elokuvakoulussa ( VGIK), joka on muuten ollut monen muunkin suomalaisen elokuvaohjaajan ja kuvaajan opinahjo, aina Mikko Niskasta myöten.
Muistelmateos Kirjeitä Moskovasta. Miten minusta tuli elokuvaohjaaja (Musta Taide 2024, 183 s.) ilmestyi keväällä 2024. Suomessa Rami Niemi tunnetaan parhaiten mainiosta ja palkitusta luonto-ja nuorisoelokuvasta Poika ja ilves. Ohjaustöihin kuuluvat esimerkiksi anarkistinen esikoisfilmi Julisteiden liimaajat (yhteistyössä Tuomo-Juhani Vuorenmaan, “Tumen” kanssa) sekä omat ohjaukset Susikoira Roi, Kissan kuolema, Suden arvoitus ja vaativa käsikirjoitustyö Kukkivan roudan maat –TV-elokuvassa. Myös näyttelijänä Rami Niemi on pistäytynyt esimerkiksi yhteistuotantoelokuvassa Luottamus.
Kirjeitä Moskovasta on huolella koottu muistelmateos: kirjoitettu, kuvitettu ja taitettu elokuvallisen visuaaliseen tyyliin. Kuvat ja tekstinpätkät, usein kirjeotteet, kertovat opiskeluajasta, ensimmäisistä harjoitustöistä ja elokuvakokeiluista, VGIK-mestariopettajista, kurssikavereista ja kollegoista kunnioittavaan sävyyn. Kirjan kuvat ovat taiten valittuja ja peräisin ohjaajan viime vuosien valokuvanäyttelyistä.
Moskovan arki oli 1970-luvulla joskus puuduttavan byrokraattinen ja täynnä ongelmia, mutta elämä turvallista ja ystävyyssuhteet kansainvälisiä (Muistan itsekin neuvostoajan opiskeluvuodet samanlaisina niin Moskovasta kuin Leningradista!). Rami Niemen kirjoitustyyli on lähes haikean humoristinen ja nostalginen. Näin siitäkin huolimatta, että erityisesti opinnäytetyön kohdalla ei vaikeuksia elokuvakoulussakaan puuttunut.
Raimo O Niemen elämä on ollut paitsi elokuvapiireissä myös yksityisellä tasolla melkoisen värikästä: avioliittoja on useampia eikä ohjaaja kaihda niiden kohdalla suoraa itsekritiikkiä. Venäjä-yhteistyö ja kielitaito on antanut myös usein tarpeellisia tilapäistöitä, sillä ei elokuvaohjaus (kuten ei kirjallisuuskaan!) yleisesti tee kenestäkään Suomessa varakasta – aivan muutamaa poikkeusta lukuunottamatta.
Olemattoman kokeneet
Tulossa on vielä syksymmällä lisääkin esimerkiksi neuvostokautta käsittelevää tuoretta muistelmakirjallisuutta. Joensuulainen kustantamo Kirjokansi julkaisee elo-syyskuun vaihteessa 2024 tietokirjan, jonka työnimenä on Olemattoman kokeneet. Muistelmia opiskeluvuosista Neuvostoliitossa. Mittava teos perustuu haastatteluaineistoon, joka on koottu vuosina 2022-24.
Kirjahankkeessa on mukana 20 henkilöä, 11 naista ja 9 miestä, joiden opiskeluaika itänaapurissa oli yleensä vähintään 5-6 vuotta. He esiintyvät omilla nimillään ja ovat Neuvostoliitossa (tai vuoden 1991 jälkeen Venäjällä) opiskelleita Suomen kansalaisia ja Suomessa tällä hetkellä (2024) asuvia. Heistä kaksi syntynyt 1940-luvulla, 14 on syntynyt 1950-luvulla ja neljä 1960-luvulla. Opiskeluvuodet Neuvostoliiton eri kaupungeissa ajoittuvat miltei kaikilla 1970-1980-luvuille, paria 1990-luvun poikkeusta lukuunottamatta. Neuvostoliittoon lähdettiin monista syistä: ilmainen opiskelu, seikkailunhalu ja myös nuorten kiinnostus sosialismiin houkutteli suomalaisia venäläisiin opinahjoihin juuri 1970-luvulla.
Moskova, Leningrad, Kiova ja Minsk olivat suosittuja kohteita ja erityisesti venäjän kieli, kirjallisuus, lääketiede ja tekniset alat, mutta myös matematiikka, elokuva ja yhteiskunnalliset aineet kiinnostivat. Mielenkiintoista on, että itänaapuriin lähtijät olivat kotoisin eri puolilta Suomea, hyvin pieniltäkin paikkakunnilta ja usein vaatimattomista sosiaalisista oloista. Ns. julkisuuden henkilöitä haastateltavissa ei ole mukana lainkaan, mutta opiskelijoiden erilaiset lähtökohdat ja eri oppialat ja -laitokset tekevät muistelmakirjasta hyvin moniäänisen, polyfonisen kokonaisuuden.
Opiskelutahti saattoi olla kova ja koulumainen, mutta se palkitsi ja hankitut tiedot ja taidot sekä venäjän kieli antoivat usein hyvät lähtökohdat ammattiuralle. Ei tosin kaikille, sillä ennakkoluulojakin esiintyi Suomeen palattua. Neuvostoarjen plussat ja miinukset tulevat muisteluissa käsitellyiksi kuten harrastukset ja muut seikkailulliset tapahtumat: myös kansainvälinen ilmapiiri viehätti monia ja avioliittojakin solmittiin. Huumori ja nostalgia elävät muistoissa vahvana, kaikesta byrokratiasta ja henkilökohtaisista ongelmista huolimatta.
Haastatteluista puolet on nauhoitettu (ja purettu teksteiksi), puolet mukana olleista ovat vastanneet kysymyksiin kirjoittamalla. Laajat ja erityyliset haastattelusitaatit eivät siis ole täysin yhteismitallisesti verrattavissa, vaan kielenkäyttö voi tyylillisesti vaihdella paljonkin murteesta analyyttisempaan, mutta se elävöittää sisältöä.
On syytä korostaa, että Olemattoman kokeneet ei ole tutkimus, vaan helppolukuinen tietokirja. Kaikki haastateltavat ovat tarkistaneet kirjaan tulevat otteet ja antaneet suostumuksen niiden julkaisuun. Olemattoman kokeneet jakautuu laajojen henkilöhaastattelujen sisällön suhteen neljään pääteemaan (prologin, valokuvien, muistelemiseen liittyvien loppusanojen ja epilogin ohella):
Miksi suomalaisnuori lähti opiskelemaan Neuvostoliittoon / Opiskelu Neuvostoliitossa / Asuminen ja arki Neuvostoliitossa / Paluu Neuvostoliitosta Suomeen
Lisätietoja: pentti.stranius@telemail.fi tai puh. 040 7693420
Öisinajattelija