Venäjä-tutkimus, kieli ja kulttuuri eivät ole tällä hetkellä kovassa huudossa. Suomi-Venäjä-Seuraa uhkaa täydellinen rahoituksen loppuminen ja siirtyminen vapaaehtoistoimintaan ensi vuonna eikä akatemiakaan taida rahoittaa uusia aloitteita ja Venäjä-tutkimushankkeita. Näin tuhotaan samalla ruohonjuuritason, kansalaisjärjestöjen ja ihmisten välinen kanssakäyminen. Ei taida auttaa sekään, että monet kulttuurihenkilöt ja Venäjä-tutkijatkin ovat allekirjoittaneet vetoomuksen asiasta, esimerkiksi kirjailija-kuvataiteilija Rosa Liksom, elokuvaohjaaja Aki Kaurismäki jne.
Hallitus ja erityisesti kulttuuri- ja opetusviranomaiset kantavat asiasta päävastuun, sillä rahaa kyllä löytyy ilman jälkipuheita esimerkiksi Suomen asehankintoihin ja muihin militaristisiin hankkeisiin. Manipulointi ja propaganda tuottavat myös tulosta: Venäjä-tutkijoita, kielen lukijoita tai eri alojen yliopisto-opiskelijoita on nyt entistä vähemmän (ainakin suomalaisnuorten keskuudessa). Tämä siitä huolimatta, että Suomessa venäjän- ja ukrainankielisen väestön määrä on kasvanut vuosi vuodelta ja kasvaa edelleen tätä kirjoittaessani, Ukrainan sodan jatkuessa. Tämä uusi iso kielivähemmistö kaipaisi rinnalleen paljon enemmän myös suomalaisen yhteiskunnan, viranomaisten ja nuorten kieliosaamista, tukea ja tutkimustakin!
Venäjä-tutkimuksen kukoistuskausi
Venäjä-tutkimuksen viimeisin kukoistuskausi Suomessa (osin muuallakin länsimaissa) liittyy Neuvostoliiton hajoamisen (1991) jälkeisiin pariin vuosikymmeneen. Arkistot avautuivat itänaapurissa, koitti reilut toista vuosikymmentä jatkunut sananvapauden ja myös tutkijayhteistyön ja -vaihdon aika. Venäjällä historia, sosiologia, talous, kieli, ympäristö, maantiede, maaseutu ja jopa nais-ja nuorisotutkimus sai lukuisia innostuneita tutkijoita paitsi omasta takaa, myös länsimaissa. Lännessä moni hanke nivoutui kansalaisyhteiskunta- käsitteen (“civil society”) ympärille, sillä oletettiin Venäjän kääntyvän glasnost ja perestroika- politiikan ja Mihail Gorbatshovin kauden (1985-1991) jälkeen laajemminkin demokratian, kapitalismin ja liberalismin tielle. Tosin, monet kriittiset venäläistutkijat varoittelivat odottamasta liikoja tulevalta.
Kuten nyt tiedetään, pian Tsetsenian sotien ja varsinkin kansalaisaktivistien vainon ja Anna Politkovskajan murhan (2005) jälkeen, jo 2000-luvun ensi vuosina muuan uusi venäläistsaari, KGB:ssa ja FSB:ssa uransa luonut Vladimir Putin alkoi kääntää maata menneeseen, totalitarismin, diktatuurin ja sensuurin suuntaan. Yksilödiktatuurista ei ollut kysymys, vaan enemmänkin menneen jo keskiajalla vallinneen ajan käytännöistä: Putin loi (tai palautti) Kremlin kammareihin oman henkilökohtaisen oligarkki-militaristisen, itselleen uskollisen klaaniyhteiskunnan. Siinä valtaa jaetaan ja sitä käytetään paljolti henkilökohtaisen verkoston ja oman klaanin kautta, erilaisia käyttö- ja valtaoikeuksia delegoimalla – eikä se tarkoita, että käytännöllä olisi syvempää logiikkaa lainkaan. Klaaniyhteiskunnassa äkkikäänteet ja salamurhat, petokset ja kostotoimet ovat tuiki tavallisia. Siksikin Iivana Julman & Pietari Suuren maailmankuvaankin kannattaa syventyä silloin tällöin, samoin venäläis-slavofiiliseen ajatteluun “oikeauskoisuuden, yhteisöllisyyden ja itsevaltiuden” ykseydestä…
Venäjä-tutkija, prof. Jukka Korpelaa lainatakseni:
“ Edelleenkään ei Venäjä kehity moniarvoiseksi länneksi. Sillä on oma kulttuurihistoriansa takana. Venäläiset ovat aidosti tyytyväisiä maahansa ja yhteiskuntaansa, vaikka meidän on sitä mahdotonta ymmärtää. Kannattaisi kuitenkin täällä lännessä ymmärtää se, että meidän ajatuksemme moniarvoisesta, vapaasta yksilöiden oikeusvaltiosta perusarvoineen on läntisen kulttuurihistorian tuote. Ei sen arvoja oikeasti jaa suurin osa maailmasta, joka ei elä yksilöiden vaan yhteisöjen kulttuurissa. Siksi myös maailmanjärjestyksemme on meidän maailmamme tuote ja siksi Kiina, Afrikka, Aasia, Etelä-Amerikka ja myös Venäjä ei jaa meidän huoliamme Ukrainan-sodasta vaan vaatii siirtymistä moninapaiseen maailmanjärjestykseen. Se taas ei ole mikään diktaattorin kiero juoni eikä mitään, mitä voisi James Bondin logiikalla ymmärtää.”
Joensuun yliopiston ja Karjalan tutkimuslaitoksen rooli
Valitettavasti historia on huonomuististen ja aina uusien sukupolvien muuttama ja kovin subjektiivinen alatiede, mutta ennen Vladimir Putinin aikoja, nykyistä Venäjän ja Venäjä-tutkimuksen väistämätöntä ja pahenevaa alennustilaa ehti tapahtua lähivuosikymmeninä paljon. Kerron siitä muutaman esimerkin niiltä aloilta, jotka itse hyvin tunnen. Etupäässä Joensuusta, missä olen asunut ja työskennellyt eläkeikääni saakka , vuodet 1993-2015, aluksi jopa nuorisosihteerinä Mannerheimin Lastensuojeluliitossa 1993-1995, sittemmin Karjalan tutkimuslaitoksen erilaisissa tehtävissä 1995-2007.
Joensuun yliopiston kampuksella oli jo 1970-80-luvuilla kehittynyt vahva Karjala-tutkimus, edesmenneiden historioitsijoiden , Joensuun yliopiston “perustajan” Heikki Kirkisen, Veijo Salonheimon ja kirjallisuusmies Hannes Sihvon aloitteesta. Heitä ei kannata Karjala-tutkimuksessa aliarvioida, vaikka eivät aina niin innolla muualla Luoteis-Venäjälle suunnanneetkaan.
1990-luvulla varsinkin heitä nuoremmat Karjala-tutkijat suuntasivat katseensa juuri Neuvostoliiton hajoamisen ja uuden Venäjän avautumisen myötä myös Venäjän Karjalaan sekä rajatutkimukseen laajemminkin. Samoin Luoteis-Venäjälle sekä Pietariin. Asialla olivat pääasiassa Joensuun yliopiston historian laitoksen ja Karjalan tutkimuslaitoksen monet lahjakkaat uudet ja nuoret tutkijat, joista kannattaa mainita vaikka historioitsijat Antti Laine & Tapio Hämynen & Jukka Korpela ( Korpela tosin tuli historian laitokselle vähän myöhemmin, mutta rooli on Venäjä-tutkimuksessa mielestäni aivan keskeinen), Kimmo Katajala, Pekka Hakamies, taloustutkija Heikki Eskelinen, sosiologi Ilkka Liikanen, naistutkimuksen professori Kaija Heikkinen, maaseutu- ja ympäristötutkijat Jukka Oksa, Pertti Rannikko ja Eira Varis. Kaikilla heillä oli keskeinen merkitys monialaisen, poikkitieteellisen ja kansainvälisenkinVenäjä-tutkimuksen uudella kentällä sen alkuvaiheessa! Venäjä-projekteihin tulivat mukaan jo 1990-luvun lopulla myös nuoriso- ja rasismitutkija Vesa Puuronen, liikuntasosiologi Hannu Itkonen sekä nuoremmat tohtoreiksi väittelleet ja tänäkin päivänä pätevää Venäjä-tutkimusta monissa rooleissa ja hankkeissa tekevät uudet nimet Joensuun yliopiston kampukselta ja varsinkin Karjalan tutkimuslaitokselta: Pekka Suutari, Olga Davydova, Alexander Izotov, Juri Shikalov, Minna Piipponen, Joni Virkkunen ja muutamat muutkin.
Tässä yhteydessä haluan mainita, että yllä mainitut arvostetut tutkijat, tohtorit ja sittemmin professorit ovat olleet (monista edeltäjistään ja lännen Venäjä-tutkijoista poiketen!) myös hyvin kielitaitoisia, monet jo eläköityneitä eikä heidän kielitaitonsa rajoitu vain muodikkaaseen englannin osaamiseen: suurin osa heistä puhuu, kirjoittaa ja lukee – siis osaa sujuvasti venäjää ja kaikki osaavat sitä kieltä kuten monia muitakin sivistyskieliä vähintään välttävästi! Kaikki ovat myös viettäneet paljon aikaa eri puolilla itänaapuria tutkimustyössään. He ovat verkostoituneet niin itään kuin länteen, osin Suomen maantieteellisen asemankin ansiosta. Monet heistä siirtyivät 2000-luvulle tultaessa muihin yliopistoihin, muihin ammatteihinkin, mutta jos tutustut edes ylimalkaisesti siihen valtavaan Venäjä-tutkimusaineistoon, lähdeluetteloihin, väitöskirjoihin, monografioihin jne, minkä yllä mainittu tutkijaporukka on julkaissut, saat jonkinmoisen kuvan siitä tuotteliaisuudesta, mikä Joensuun yliopistolla ja Karjalan tutkimuslaitoksella vallitsi 1990-2000-lukujen vaihteessa ja sen jälkeenkin!
Venäjä-tutkimus siis oikeasti kukoisti! Ainakin Joensuussa .
Sen verran pitää vielä kehua (aiheellisesti) Karjalan tutkimuslaitoksen porukkaa, että esimerkiksi prof. Pertti Koistisen, joka on vaikuttanut sittemmin Tampereella työelämä- ja yhteiskuntatutkimuksessa todella paljon, monet työelämäprojektit Karjalan tutkimuslaitoksella, esimerkiksi tutkijoiden Arja Jolkkosen & Arja Kurvisen väitöstutkimusten ohjauksen ohella, olivat keskeisiä. Tietenkin on mainittava myös kulttuuritutkija Seppo Knuuttilan merkitys & persoona Karjalan tutkimuslaitoksella – ja Pielisjoen linnan 1990-luvun lopun väittelijät Ilkka Pyy & Jarmo Kortelainen; heidän myöhempi roolinsa aluetutkimuksessa Joensuun yliopiston kampuksella. Ja vielä: usein vähemmän arvostetun ja “ikuisen” erikoistutkijan Ismo Björnin loistavat rajaseutua käsittelevät pitäjähistoriat ja hänen myöhäisempi uskomattoman monipuolinen tuotantonsa vaikkapa metsän käyttöä koskettava ja luonnonsuojelua räväkästi puolustava väitöskirjansa Kaikki irti metsästä.
Ismo Björn laajensi näkemyksiään myös Venäjän Sortavalan suuntaan Hannu Itkosen tavoin – ja jos joku, juuri Björn on ollut viime vuosinakin se yhteiskunnallinen vaikuttaja, joka on tuonut tutkimusta sen kansanomaisille äärille, monilla Joensuu-historia-ekskursioilla ja nimenomaan yliopistojen ns.” kolmannen tehtävän” kannanotoilla yhteiskuntaan vaikuttamisen suhteen. Hän ja esimerkiksi Jukka Oksa & Pertti Rannikko ovat olleet mielestäni niitä huippututkijoita, jotka ovat aina osanneet verbalisoida, siis kansantajuistaa tutkimuksensa, esiintymistaitonsa, valtavan tietomääränsä ja sopivan lyhytsanaisen retoriikan keinoin – ja ottaneet esimerkiksi Pertti Koistisen & Vesa Puurosen & Hannu Itkosen tavoin aina ja tarvittaessa kantaa yhteiskunnallisiin asioihin. Kaikilla heillä on ollut tärkeää sanottavaa omilla aloillaan myös juuri Venäjän historian ja nykypäivän suhteen.
Tämä on tietysti oma Öisinajattelijan mielipiteeni, huom!
Mukana joukossa, sivusta seuraamassa ja avustamassa
Olin työsuhteessa Karjalan tutkimuslaitokseen (KTL) vuodet 1995-2007 (jos oikein muistan). En aio liioitella omaa osuuttani, koska olen vaatimattoman yliopistourani aikana (ensin maisterina, sitten lisensiaattina) aina ollut hieman marginaalissa ja avustavan henkilökunnan roolissa. Kerron silti tässä vähän omista töistänikin, koska ne sivuavat henkilökohtaisesti monien yllämainittujen tutkijoiden ja tohtorien hankkeita, töitä ja myös helsinkiläisprojekteja. Erilaisia pätkätyösuhteita kertyi kohdalleni tyypillisesti viitisentoista enkä ole ollut koskaan KTL-vakivirassa, mutta ilman muuta monilla näköalapaikoilla!
Aloitan kaukaa. Olen ollut mukana Venäjä-tutkimuksessa eri hankkeissa ja rooleissa jo reippaat 40 vuotta, alkaen elokuvatutkimuksesta ja päätyen kansalaisyhteiskunta- intelligentsija- ja liikuntatutkimukseen, matkailuunkin. Nimenomaan historiallinen sosiologia ja haastattelututkimus ovat olleet lempityötäni.Sitä ennen opiskelin Leningradin/Pietarin yliopistossa kansainvälisiä suhteita ja maittemme välistä uutta historiaa 1970-luvulla, kansainvälisesti tunnetun professori Igor Shaskolskin johdolla. Oppimestarini painotti aina Venäjän keskiaikaista historiaa, sen erityispiirteitä ja jatkuvuutta neuvostoaikanakin. Opin häneltä paljon – kuten Venäjän keskiajasta myös myöhemmin professori Jukka Korpelan tutkimuksista. Naputtelin diplomityön Venäjän historian kafedralla, Leningradin/Pietarin valtionyliopistolla (LGU) lähinnä Suomen ja Venäjän suhteiden taloudesta ja sain oppiarvon “Master of Arts in History” 1978. Pyysivät kafedralla jatkamaan väitöskirjaan, mutta koska en ollut siitä työstäni erityisen ylpeä tai innostunut, en suostunut, ja palasin, henkilökohtaisistakin syistä, erottuani venäläisestä vaimostani mieluusti Suomeen. Se, kandityö LGU:lla ei paljon painanut Suomessa, kun palasin ja etsin epätoivoisesti mitä hyvänsä työtä.
Tein hanttitöitä aluksi YLE:n kulttuuritoimituksessa suomentajana ja Venäjä- freelancerina siellä sun täällä, pääosin Juha Virkkusen & Pentti Kemppaisen ja Hannu Taanilan leivissä, mutta paljon vapaaehtoisena muun muassa sosiaalialalla (kun olin asunnoton ja työtön) – ja sittemmin kuraattorina Suomalais-Venäläisessä koulussa. Sitten, osin samana aikana ehdin kyllä työskennellä myös kymmenkunta vuotta eli koko 1980-luvun Suomen elokuva-arkistossa (SEA), missä työni oli kirjastotyö , tulkkaus, suomentaminen ja paljolti tietenkin venäläinen elokuva. Koska elokuva alkoi olla lempiharrastus, liikuin paljon eri seminaareissa ja festivaaleilla, tulkkasin monia venäläisiä ohjaajia, suomensin yhtä sun toista ja sain jopa kutsuja eri elokuvajuhlille: mukaan lukien Pietari ja Moskova ja Tampere &Sodankylä. Muuan Peter von Bagh tuli työkaverinakin tutuksi kuten varsinainen venäläisen elokuvan “patriarkka” Velipekka Makkonen, samoin monipuolinen Antti Alanen. Aloimme tulla hyvin toimeen, arvostimme ja kritisoimme toinen toistamme, sopivissa mittasuhteissa. Myöhemmin, vuonna 2022 kirjoitin SEA-kokemusten ja haastattelujenkin pohjalta tietoteoksen, pääosin venäläistä elokuvasensuuria käsittelevän kirjan, Unohdettu valkokangas (Warelia, 2022). Sitä ennen olin liittynyt Suomen Kirjailijaliittoon kirjoitettuani aika monta fiktiivistä teosta omasta elämästäni.
Elokuva-arkisto oli hyvä koulu ymmärtää Venäjän murrosta 1980-luvulla. Tapasin ja haastattelin monia toisinajattelija-intelligenttejä Suomessa, Pietarissa ja Moskovassa, kunnes päädyin lähimain sattumalta vuonna 1995 Joensuun yliopiston Karjalan tutkimuslaitokselle Kaija Heikkisen &Ilkka Liikasen kutsumana. Pielisjoen linnassa vierähti toistakymmentä vuotta. FL-lisensiaatintyöni ( “Intelligentsijan rooli Venäjän murroksessa”, 2000.) jälkeenkin olen ollut suht monessa (sivu) roolissa Venäjä-tutkijana, koska harrastukseni ja työni ovat liittyneet paljolti kieleen, kääntämiseen, tulkkaukseen, toimitustyöhön ja lopulta matkailuunkin, mutta aika usein juuri Neuvostoliiton hajoamisprosessiin ja Venäjän murrosvaiheen tutkimuksiin haastattelumetodin keinoin. Aika monissa Joensuun yliopiston hankkeissa ja Karjalan tutkimuslaitoksenkin projekteissa olin suomentajan, tulkin ja yhdyshenkilön roolissa, kielitaitoni vuoksi. Kuten monet tulkit tietävät, tulkki ei muista mitään, ei kiivaistakaan keskusteluista tai seminaareista, sillä hän vain tulkkaa ja työntää tarinaa toisesta korvasta sisään, toisesta ulos. Kaikki siltä väliltä ei rekisteröidy. Enemmän muistan hauskoista illanvietoista, juopotteluista ja sen sellaisesta menosta kapakoissa ja naisseurassa – mutta: se kuuluu fiktiiviseen tarinointiin, ei tähän blogiin.
Uudet ja menneet Venäjä-tutkimuksen tuulet
Venäjä-tutkimus siis kukoisti melko pian Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen (1991) erityisesti Suomessa monesta syystä. Meiltä löytyi todellista erityisosaamista ja kielitaitoa. Juuri Suomessa , Helsingin Aleksanteri-instituutissa, Joensuun yliopistolla, Tampereella ja esimerkiksi Idäntutkimus-lehdessä tartuttiin uusiin haasteisiin, muun muassa siihen mahdollisuuteen minkä tarjosivat itänaapurin avautuvat arkistot, sosiologinen haastattelututkimus (kun venäläiset ja ex-Neuvostoliiton kansalaiset uskaltautuivat puhumaan avoimesti glasnost ja perestroika-politiikan puitteissa ja myöhemmin) ja myös venäläisten tutkijoiden mukaantulo kv-projekteihin.
Erityisen ylpeä olen siitä, että sain olla mukana jo edesmenneen professorin, Risto Alapuron erilaisissa Venäjään liittyvissä Luoteis-Venäjän kansalaisyhteiskuntaa ja kansalaisliikkeitä tutkivissa hankkeissa 1990-2000-luvuilla – tutkijana, tulkkina ja myös yhteyksiä Venäjälle luovana asiantuntijana. Alapuroa kiitän paitsi parin vuoden apurahasta, myös siitä, että hän näki Venäjä-tutkimuksen uuden nousun ja kansainvälisyyden uudessa valossa. Vuodet 1991-2005 olivat eräänlaista Venäjä-tutkimuksen kulta-aikaa, jolloin arkistoihin oli suht helppo päästä, käyttää ennen kiellettyä lähdemateriaalia ja haastatella avoimesti (ulkomaisillekin tutkijoille) vapaasti puhuvia kansalaisia. Tätä sosiologista menetelmää myös Alapuro kannusti, ainakin minua siinä. Me loimmme juuri silloin kestäviä yhteistyö- ja tutkimussuhteita niin Petroskoin yliopistoon, sikäläiseen, Venäjän akatemian alaiseen Karjalan tutkimuskeskukseen, mutta myös riippumattomaan Pietarin tutkimuslaitokseen nimeltä “ Center for Independent Social Research” (CISR). Olin mukana pioneerina, tulkkina , kääntäjänä – ja tutkijanakin, ja vaikka roolini oli avustava, opin paljon.
Muistan hyvin ensimmäiset haastattelu- ja työmatkat 1990-luvun toisella puoliskolla esimerkiksi Petroskoihin (ja Pitkärantaan). Ilkka Liikasen & Antti Laineen & Kaija Heikkisen johtamilla työmatkoilla loimme hyvät suhteet sikäläisiin akatemian alaisen Karjalan tutkimuskeskuksen tutkijoihin, tunnettuun sosiologi Jevgeni Klementjeviin & naistutkimuksen uranuurtajaan Larisa Boitshenkoon & historioitsija Ilja Solomeschiin ja uusien kansalaisliikkeiden syntyä selvittelevään journalistiin, Anatoli Tsygankoviin, jotka olivat kaikki mukana sittemmin Joensuun seminaareissa ja ensimmäisissä tutkimusraporteissammekin Karjalan tutkimuslaitoksella.
Varsinkaan Pietarissa ei entisiä neuvostoguruja ja ideologisia dinosauruksia kunnioitettu, vaan tehtiin uraauurtavaa uudenlaista sosiologista tutkimustyötä CISR:ssa, Viktor Voronkovin & Eduard Fominin, Jelena Zdravomyslovan & Anna Temkinan & Vadim Volkovin johdolla. Tunsin heidät kaikki, haastattelinkin omiin projekteihini, ja yhdytin heitä parhaani mukaan myös Joensuun yliopiston suomalaistutkijoiden kanssa. Muistan aina, kuinka etsin joskus vuoden 1995 lopulla CISR-tutkimuskeskusta , sen byroa Vasilinsaaren ääripäästä – se löytyi sieltä rähjäisten kerrostalojen sisäpihalta. Kävimme siellä sitten tekemässä erilaisia yhteistyösopimuksia myöhemmin – Ilkka Liikanen varmasti muistaa. Ei mennyt vuottakaan kun saimme ensimmäisen Viktor Voronkovin ja Risto Alapuron johtaman Venäjä-seminaarin pystyyn Pietarin Moskova-hotellin ala-aulaan. Uusia seminaareja seurasi kuin sieniä sateella, myös julkaisuja ja väitöskirjoja – ja pian päädyimme myös Lontooseen. Tuskin kukaan voi väittää, etteikö“ School of Slavonic and East European Studies” – seminaari joskus vuonna 2000, muistaakseni, olisi ollut suuri menestys, joka poiki myös monta arvostettua julkaisua – mukana niissä Risto Alapuro, Ilkka Liikanen, Kaija Heikkinen ja jopa minäkin pienellä panoksella…
Monet CISR- laitoksen tutkijat kuten sitten (Vladimir Putinin vainoaman) Eurooppa-yliopiston lahjakkuudet päätyivät esimerkiksi väittelemään Oxfordiin, Cambridgeen ja amerikkalaisiin maineikkaisiin yliopistoihin. Aivovienti oli hurjaa, Venäjä menetti jo ennen putinismia paljon lahjakkuuksia. Mutta: Venäjä-tutkimus laajeni ja kielen osaaminen siinä sivussa. Eräät tuttavani, jo edesmennyt matemaatikko Timo Eirola ja Pietarissa väitellyt ystäväni, huippulahjakas matemaattinen nero, suomalais-ruotsalainen Gunnar Söderbacka totesivat, että “Kalifornian ja itärannikon yliopistoissa pärjää matematiikassa paremmin venäjän kiellellä kuin englannilla”. Kyse oli yksinkertaisesti siitä, että monet jo 1990-luvulla Venäjältä talouslamaa paenneet ja emigroituneet tiedemiehet päätyivät sinne missä töitä arvostettiin myös palkkalaskennassa. Outoa kyllä, venäläisiä tiedemiehiä ja -naisia arvostettiin monessa yliopistossa. Kerron vain yhden esimerkin: tuntemani naistutkija Alena Ledenevan englanninkielisen väitöskirjan, joka paljasti monella tavalla neuvostolais-venäläisen blat-käytännön. Ei siitä enempää, ellet tiedä mistä on kysymys? Moni on Ledenevaa lukenut ja ottanut asiasta selvää…
Venäjän tutkimuksen nousu ja tuho: loppulause
Aika monet, kuten mennyttä aikaa nyt mediassa kritisoivat nuoret tutkijat, Veli-Pekka Tynkkynen ym. aika heppoisin perustein kommentoivat Venäjä-tutkijoiden vääriä arvioita menneiltä vuosikymmeniltä. Se on helppoa ja jälkijättöistä. Tuskin nykyinen professori Tynkkynenkään saati kollegat, saattoivat oikeasti ennustaa opiskeluaikoinaan putinistisen diktatuurin synnyn tai Ukrainan sodan, vaikka kaameuksia olisivat laillani miettineetkin. Ehkä moni uskoi muuhun Venäjä-kehitykseen – se olisi ollut sanottavissa jos ajatus ilmassa oli, rehellisyyden nimissä! Minä voin sanoa etten onnistunut ennakoimaan edes Neuvostoliiton hajoamista, vaikka jotkut opiskelija-aikojen ystävät asiasta reklamoivat ja kanssani väittelivät: olin toista mieltä ja uskoin erityisesti Mihail Gorbatshovin vuosina maan uudistumiseen.
Me muut Venäjä-tutkijat emme ole olleet Joensuussakaan “ennustajaeukkoja”, mutta kylläkin usein pystyimme uusin lähtein ja uusin tiedoin analysoimaan mennyttä, toki sosiologit joskus murroskausia ja nykyisyyttäkin. Siksipä muistutan siitä, että saatoimme todella erehtyä kuten muutkin kansainväliset Venäjä-tutkijat, mikä sitä kieltämään! koska sillä 1990-luvun alkupuolen entusiasmi- tasolla Venäjä-tutkimus oli Neuvostoliiton hajoamista seuranneina vuosina monessa maassa hyvin optimistisesti suuntautunutta. Niin jenkeissä kuin Englannin parhaissa yliopistoissa.
Totta, kun ennustettiin “historian loppua”, monet kansalaisyhteiskunta (=civil society)-teoreetikot ajattelivat, että Venäjällä koittaa aivan uusi aika. Tie demokratiaan näytti avautuneen. Eivät sentään kaikki olleet ihan samaa mieltä, eivät varsinkaan ne jotka osasivat kieltä ja tunsivat Venäjän/ Neuvostoliiton menneisyyttä vähän paremmin. Pitää sanoa, että juuri monet venäläistutkijat painoivat jarrua – maansa historian tuntien.
Suomessa syntyi silti monta aitoa Venäjä-tutkimusprojektia osin siitä syystä, että naapurissa arkistot avautuivat ja kansainväliset tutkijat kiinnostuivat Venäjästä, kuten olen edellä kirjoittanut. Myös venäläiset tiedemiehet ja -naiset tulivat innolla mukaan kv-projekteihin tutkimaan murrosajan Venäjää. Kieli ei ollut enää este, venäjää osattiin esimerkiksi Joensuun yliopistolla ja venäläiset oppivat pikaisesti englantiakin. Se oli hienoa ja yhteistyön edellytyskin. Olin mukana ja todella ylpeä siitä.
Puhun kokemuksesta, sillä olin monessa hankkeessa mukana, ainakin marginaalissa, esimerkiksi professori Risto Alapuron kv-projekteissa, joissa yhdistyi monitieteisyys, historia, sosiologia, naistutkimus ja kansalaisliikkeiden selvitystyö Luoteis-Venäjällä. Alapuro oli etevä uranuurtaja ja verkostuja, jonka ansiosta kansainvälisiä Venäjä-projekteja käsiteltiin monissa seminaareissa, paitsi Joensuussa, niin Pietarissa, Petroskoissa kuin Lontoossakin. Oli upeaa löytää yhteistyökumppaneita Venäjä-tutkijoille niin Englannista, Ruotsista, Virosta, Amerikasta kuin tietysti muista Suomen yliopistoistakin. Venäjää todella tutkittiin ja monia upeita väitöskirjojakin julkaistiin! Kannattaa paneutua niihin, jos kiinnostaa millaista aktiivinen Venäjä-tutkimus oikeasti oli maailmalla! Kriittinen ote niihin on tottakai suotavaa, jälkijättöisestikin.
Ehkä moni on jo unohtanut, että myös Helsingissä toimiva Aleksanteri-instituutti oli Markku Kivisen , sitten Markku Kangaspuron johdolla maailmallakin arvostettu tutkimuskeskus jo 1990-luvun lopulla. On vieläkin, kaiketi? Samoin mainetta sai myös Idäntutkimus -lehti, joka oli aivan uuden kriittisen Venäjä-tutkimuksen julkaisija ja on edelleen!. Jos me, sen lehden toimituksessa ja ympärillä toimineet 2000-luvun ensi vuosina, emme olleet mitään “ennustajaeukkoja”, turha meitä on syyttää siitäkään, että emme osanneet ennustaa ihan tarkalleen putinismia tai Ukrainan sotaa, vaikka Venäjää ja sen murroskehitystä innolla tutkimmekin. Kysyn vain, kuka tuon karmean tulevaisuuden olisi voinut ennakoida – taikka vaikka nykyisen Gazan sodan loppuvuodesta 2023?
Jos heität sen ensimmäisen kiven, ystävä hyvä, ennusta pois nykymaailman tulevaisuus, sodat ja rauhat?
Pentti Stranius, Öisinajattelija.
FL , Venäjä-tutkija, Suomen Kirjailijaliiton jäsen