Tuntematon Venäjä: WC-paperin lyhyt historia
Tämä on Öisinajattelijan vappublogi 2020, haisevaa huumoria, varoitan…
WC-paperista tuli kysytty ja hamstrattu tuote maaliskuun alkupuolella 2020 – niin Suomessa kuin monessa muussakin maassa. Jopa venäläiset alkoivat rahdata koteihinsa vessapaperia Moskovassa ja Pietarissa kun ensi uutiset koronaviruksen saapumisesta alkoivat levitä. Tätä voi pitää melkoisena ihmeenä ja länsimaisen sivilisaation ja hygienian voittokulkuna kun ajatellaan, että vielä 1980-luvulla WC-paperirulla oli suurelle osalle venäläisiä tuntematon käsite…tai ainakin saavuttamaton defitsit-tuote, siis luxusta!
WC-paperin alkuhistoria maailmalla ja Venäjällä
Ensimmäiset maininnat varsinaisesta vessapaperista, leikattujen silkinohuiden neliöiden asianmukaisesta käytöstä pyllyn pyyhkimiseen on löydetty eräiden lähteiden mukaan ainakin Kiinan keisarien hovista 2000 vuoden takaa. Pyyhkimäpaperien kokokin on todennettu: 8 x 8 cm. Keskiajan Kiinassa keisariperhe sai vuotuiseen käyttöönsä jo parikymmentä paperirullaa, joiden pituus oli 54 metriä ja leveys nyt jo 9 cm. Riittäähän se, ellei ripuuli iske…
Samantyyliset vessapaperirullat levisivät sitten myös Venäjän hoviin 1800-luvun lopulla, lähteiden mukaan Intiasta. Vallankumouksen jälkeen bolshevikit ihmettelivät pitkään aatelisten palatseista löytämiään ihmeellisiä rullattuja paperikääröjä: mahtoivatko sisältää jotakin salakirjoitusta?
Nykymuotoinen vessapaperirulla keksittiin (tietenkin) Amerikassa vuonna 1857, mutta se ei heti saavuttanut suurta suosiota. Lähteiden mukaan ostamista välteltiin häveliäisyyssyistä. Ja olihan ohueksi teollistettu paperi kallistakin!
Venäjällä, sanomalehtien levitessä, erityisesti salaa painetut ohuenohuet, sanokaamme vaihtoehtolehdet, olivat kansan suosiossa myös toilettitarpeina.
Kirjailija-runoilija Sasha Tshernyi (Саша Черный) kirjasi sata vuotta sitten runoonsa “Harmonia” (1907) sen miten sanomalehdissä olevia Valtiollisen Duuman jäsenten portretteja saatettiin käyttää epäkunnioitettaviin hygieniatarkoituksiin toileteissa:
«Видели, дети мои, приложения к русским газетам? / Видели избранных, лучших, достойных и правых из правых? / В лица их молча вглядитесь, бумагу в руках разминая, / Тихо приветствуя мудрость любезной природы». «Гармония» (1907)
Kun harvat ulkomaan turistit toivat 1920-30-luvuilla neuvostomaahan tullessaan joskus mukanaan omia toilettitarvikkeitaan ja paperirullia, oli tullimiehilläkin ihmettelemistä – ja uusi työsarka. Muuan Leningradiin matkustanut englantilaisseurue joutui 1930-luvun alussa käärimään auki kaikki mukanaan tuomat rullat, koska niiden epäiltiin sisältävän salakirjoitusta tai viestejä kansanvihollisille.
Kun paperi oli tarkkaan tutkittu, kaikki rullat auki rullattu, totesi tullimiesten esinainen: “Kaikki on kunnossa, voitte nyt kääriä kirjoituspaperinne takaisin rullalle!”
Tätä käytäntöä eivät 1970-luvun tullimiehet enää noudattaneet, mutta muistan kyllä hyvin kuinka hartaasti opiskeluvuosinani rajalla joskus tutkittiin Tampax-paketit, jotka toin vaimolleni. Mutta ei intiimituotteista tämän enempää…, niistä tarinoinnin jätän kaunokirjallisiin tuotoksiini…
Pravda-lehden vankan suosion perusta
Joku Arkadi Raikinin tapainen humoristi-irvileuka on lohkaissut, että vessanpönttö oli ainut paikka, missä neuvostokansalainen syventyi Neuvostoliiton Kommunistisen Puolueen pää-äänenkannattajaan eli “Pravda”-lehteen.
Lehti olikin neuvostovuosikymmeninä WC-paperin varsinaista aatelia aina Neuvostoliiton hajoamiseen saakka. Se oli ohutta, kaikkialla saatavilla, helposti revittävää tai neliöiksi leikattavaa materiaalia, jota varten paremman väen vessoihin asennettiin joskus erillisiä hyllyköitä. Joskus Pravdasta leikatut neliöt reitettiin ja asetettiin kommunalkkojen vessoissa siististi roikkumaan narulenkistä. Opiskelija-asuntoloissa oli kuitenkin varminta ottaa Pravda kainaloonsa hädän hetkellä – aina ei ollut varmuutta paperin saatavuudesta saati pöntön reunuksen puhtaudesta.
Pravda kelpasi myös pikaiseen painomusteella desinfoivaan WC:n puhdistustyöhön aivan yhtä hyvin kuin 1920-30-luvuilla trotskilaisten tai kansanvihollisten paljastamiseen. Hotellien vessoissakin oli puutteensa. Tämän oppivat myös suomalaiset turistit varsin nopsasti pakatessaan mukaan oman rullan, jos toisenkin, kenties tuliaisiksi.
Kun käytti Pravdaa ja siitä leikattuja neliöitä tositarpeen tullen, saattoi opiskeluvuosinani 1970-luvulla ilmaista myös antipatiansa vallitsevaa järjestelmää kohtaan. Tosin, Brezhnevin ja muiden politbyron mahtimiesten kuvagallerian painomuste oli sen verran ihoon jäljet jättävää, että sekin rajoitti vessojen yksinäistä rapisevaa protestia. Sitä paitsi, viemäriputkistot eivät vessoissa yleensä vetäneet paperinpalasia, mistä syystä pyyhkimällä käytetty ja tuotteen värjäämä paperinpala oli pistettävä erilliseen koriin. En tiedä, kävikö yleisissä vessoissa tai esimerkiksi LGU:n eli Pietarin yliopiston tiloissa erillisiä KGB:n palkkalistoilla työskenteleviä sanitääriagentteja, jotka tutkivat kansanjoukkojen ja/tai intelligentsijan mielialoja Pravdan pyyhkimisjäljistä. Jos näin oli, homma oli varmasti rankka ja toivon mukaan hyvinpalkattu!
Niin,ja toivottavasti KGB-tarkkailijat huomasivat jo vuonna 1975 (jolloin opiskelin Pietarissa) yliopiston eli LGU:n historian laitoksen vessan seinällä tuon vallan mainion iskulauseen, joka avautui monelle pöntöllä kyykistyjälle vasta toisella lukemisella:
“Da zdravstvuet sovetski narod, vetshnyi stroitel kommunizma!” eli po-finski:
“Eläköön neuvostokansa, sosialismin ikuinen rakentaja!”
Vessapaperirullilla kohti valoisaa tulevaisuutta
Vuoden 1937 jälkeiset vuodet olivat monessa mielessä käänteentekeviä Neuvostoliitossa. Vessassa kävijöiden määrä väheni Stalinin vainoissa miljoonilla eikä leireissä saati Suuren Isänmaallisen sodan rintamilla ehtinyt ajatella mihin tarpeensa teki ja millä keinoin takapuolensa pyyhki, jos ehtitai kurniva vatsa sattui joskus vaikka toimimaankin. Mutta paradoksaalisesti juuri 1930-luvun jälkipuoliskolla Neuvostoliitossa tuotettiin teollisesti ensimmäiset WC-paperirullat. Asiasta kirjoitettiin 1936-37 jopa Pravdassa – ja sittemmin Nikita Hrushtsevin aikana 1950-luvun lopulla useampaan otteeseen. Valoisa tulevaisuus ja WC-paperivuoret odottaisivat kansalaisia kommunismin koittaessa.
Todellisuus oli kuitenkin toinen vielä 1970-80-luvuilla. Vessapaperituotanto oli minimaalista ja paperi niin sanottu turhake, ylellisyystavara eli defitsit. Paperirullat eivät menneet yleiseen käyttöön, vaan lähinnä puolueen eliitin erikoiskauppoihin ja joskus ulkomaalaisille perustettuihin valuuttamyymälöihin ja hotelleihin. Katukauppaa nohevat spekuljantit tuskin vessapaperilla harjoittivat, mutta ulkomaille, esimerkiksi ystävällismielisiin naapureihin kuten Itä-Saksaan ja Suomeen matkaavat onnelliset neuvostokansalaiset saattoivat tuoda kotimaahan tullessaan vaateostosten ohella erilaisia hygieniatarvikkeitakin…
Vasta Neuvostoliiton hajottua 1991, Pravda sai vessoista väistyä ja toilettipaperirulla alkoi vähitellen yleistyä suurimmissa kaupungeissa. En tosin ole vielä saanut selville, missä mahtoi sijaita Neuvostoliiton ja sittemmin uuden Venäjän ensimmäinen toilettipaperitehdas ja mikä mahtoi olla kapasiteetti. Sivistän lukijaani kuitenkin toisenlaista defitsit-paperia koskevalla tiedolla sen verran, että Venäjän Karjalan Läskelässä, Läskelän sellutehdas oli neuvostovallan viime vuosikymmeninä maan ainut tapettia valmistava tuotantolaitos – ja jostakin syystä Läskelä 1990-luvulla Neuvostoliiton hajottua (huhujen mukaan, HUOM!) maan pahinta huume-, kurkkumätä-, ja tuberkuloosialuetta…
Lopuksi: ihmisen muisti on lyhyt, se piisaa tuskin eliniäksi. Miten muuten voi selittää sen, että jopa ikivanhat babushkat raahasivat Moskovan kaduilla vessapaperipaketteja maaliskuussa 2020? Eivätkö tulleet mieleen vanhat hyvät ajat, jolloin kaikki oli paremmin, korona pelkkä peli ja Pravdakin ohuempi?
(Tietolähteenä on käytetty tutkija Mihail Zolotonosovin artikkelia: Toilettipaperin historia Venäjällä, “Gorod” 22.3.2020)
Pentti Stranius, Joensuun virallinen Öisinajattelija