Itäisessä naapurissamme on tapahtunut viime vuosina ja ihan viime kuukausinakin asioita, jotka pistävät miettimään palaileeko Venäjän / Neuvostoliiton imperiumi pätkittäin vai onko kysymys jostakin muusta ilmiöstä. Harva nimittäin enää naureskelee maan nykyjohtajille samaan tyyliin kuin juovuksissa orkesteria johtaneelle Boris Jeltsinille. Yhä harvempi tutkija myös ennakoi Venäjän pikaista hajoamista kuten vielä kymmenisen vuotta sitten.

Kaukasus

Niin, mitä nuo uutta imperiumia – tai uutta Venäjän statusta? – ylösrakentavat ilmiöt sitten ovat. Venäjän ja Georgian välinen sota syksyllä 2008 näytti alkuvaiheessa vievän Venäjän aseman heikentymiseen maailmanpolitiikassa. Alexander Stubbkin julisti uuden aikakauden alkaneeksi, muistaakseni 8.8.08. Pian kävi kuitenkin ilmi, että Georgian johto ja Mihail Shaakasvili olikin pahasti töpeksinyt ja kuvitellut lännen seuraavan omia suunnitelmiaan. Kävi myös ilmi, että nimenomaan Georgia oli sodan aloittava ja provosoiva osapuoli, mikä tuntui aluksi lähinnä järjettömyydeltä.

Tilanne Pohjois- ja Etelä-Ossetian maisemissa rauhoittui pian, ainakin väliaikaisesti. Eniten alueella kärsivät edelleen tuhannet pakolaiset. Myös Tsetsenia alkaa olla yhä selvemmin Moskovan kontrollissa ja paikallinen nukkehallitus metsästää terrtoristeja kaikessa hiljaisuudessa. Ihmisoikeusloukkaukset ovat arkipäivää, mutta suuria ”taistelu-uutisia” kantautuu entistä harvemmin. Sen sijaan terroriteot ovat levinneet ja tulleet jäädäkseen taas Moskovaankin. Paradoksaalista kyllä, juuri tämä ”terrorismin vastainen sota” lähentää Venäjää ja Amerikkaa ja tekee oikeutetuksi pinnan alla kytevän muukalaisvihan, rasismin ja kontrollitoimet. ”Yhteinen rintama” ja keskinäinen tuki ”islam-fundamentalisteja” vastaan käytävässä kamppailussa nostaa Venäjän statusta ja luo suurvalta-sädekehää. Moni kadunmies ja -nainen Moskovassa antaa paljon anteeksi Medvedev-Putin-kaksikon ja OMON-joukkojen diktatorisille otteille juuri tästä syystä. Myös amerikkalaisten sotilaalliset toimet Afganistanissa ja Irakissa hyväksytään Moskovan ja Pietarin kaduilla yllättävän usein. Ja Kremlille ne antavat oikeutuksen oman ”takapihan” siivoukselle.

”Lähiulkomaat”

Ukrainan presidentinvaalit talvella olivat Venäjän kannalta todellinen lottovoitto. Viktor Janukovitshin ensi toimet presidenttinä veivät siihen, että Venäjä voitti itselleen reilut 30 vuotta lisäaikaa Krimillä. Mustanmeren laivaston venäläinen tukikohta Ukrainan Sevastopolissa sai lisäaikaa vuoteen 2042. Se on elintärkeä strategisesti ja takaa venäläisille sotilaallisen ylivoiman ja ”turvan” Krimin niemimaalla , missä – ainakin Jaltalla – asuu venäjänkielisiä ja venäläisiä miltei puolet väestöstä. Näin suurvallan yli 200 vuotta kestänyt Mustanmeren herruus jatkuu. Laivastotukikohdan vuokrakin hoituu kätevästi, kun Venäjä myy Ukrainalle kaasua 30 % aikaisempaa halvemmalla.

Myös Katynin tapahtumat – puolalaisten upseerien sodanaikaisen joukkomurhan myöntäminen ja lentokoneturman aiheuttama maansuru molemmin puolin – ovat ehdottomasti lisänneet Venäjä-arvostusta ”lähiulkomaissa”. Nimenomaan Puolan mediassa on reagoitu harvinaisen myönteisillä arvioilla tulevastakin yhteistyöstä.

Viron ja Suomen suhteen Venäjällä on ollut vähemmän menestystä. Tapaus Pronssisoturi alkaa jo unohtua eivätkä Viron venäläiset mistään kapinasta haaveile; sen kun puolustavat oikeuksiaan niin kuin kuuluukin. Pientä levottomuutta herättää sen sijaan Moskovan julistukset siitä miten maa tulee puolustamaan kansalaistensa oikeuksia ”lähialueilla”, rajojensa ulkopuolella. Tämä kun näyttää koskevan Suomeakin (?) – viittaan tässä huoltajuuskiistoihin suomalais-venäläisissä perheissä, joista on jo tarpeeksi hehkutettu skandaalilehdistössä. Oma kantani on, että Suomen viranomaisten ei tarvitse näissä tapauksissa kuunnella ”lapsiasiamiesten” neuvoja sen paremmin idästä kuin lännestä. Oma lainsäädäntömme ja kv-sopimukset olkoot ohjenuora, ja niitä sopii kehittää myös siten, että miesten ja isien oikeudet paremmin toteutuvat avioerotilanteissa.

Voiton päivä 9.5.2010

Voiton päivän 65-vuotisparaatissa Punaisella torilla nähtiin ensi kertaa II maailmansodan Venäjä-liittolaisten joukkoja. Vähemmälle huomiolle juhlinnassa jäivät venäläisissä tiedotusvälineissä jo aikaisemmin käydyt debatit siitä, onko soveliasta pitää esillä myös Stalinin kuvia – ja saavatko ulkomaalaiset ihan oikeasti marssia sotilasosastoina Leninin mauseleumin ohi. Tiettävästi Vladimir Iljitsh Uljanov ei kuitenkaan kääntynyt lasikuvussaan, vaikka läntinen marssimusiikki varmasti mauseleumiin kantautui. Moskovan pormestari Juri Luzhkov halusi myös Josif Vissarionovits Shukasvilin kuvat näytille Moskovaan, mutta kauempaa viisas presidentti Dmitri Medvedev ne kuitenkin kielsi. Ulkomaalaisia ei haluttu ärsyttää.

Se, että lännessä edes yritetään ymmärtää venäläisten innostusta ns. Suuren Isänmaallisen sodan muisteloihin, on merkittävä venäläisten itsearvostusta lisäävä tekijä. Tottakai II maailmansota ratkaistiin itärintamalla. Toinen juttu on se, että venäläiset itse voisivat miettiä sotilasparaatien asemasta vaikka rauhankyyhkysten vapauttamista Punaisella torilla. SE jos mikä osoittaisi – ainakin mediassa – suurvallan rauhantahtoa ja lisäisi Kremlin arvostusta lännen rauhantahtoisissa piireissä.
Stalinin ajan kansanmurhan ja vainojen sekä vuoden 1939 Ribbentrop-sopimuksen tosiasiallinen selvitystyö olisi yhä paikallaan mikäli kansainvälistä ”rauhantekijän statusta” halutaan oikeasti nostaa..

”Ohjattu demokratia” ja historiakomissio

Kansalaisyhteiskunta ja läntinen demokratia ei ole ottanut juurtuakseen yhden valtapuolueen Venäjällä 2000-luvullakaan . Niinpä siellä on alettu kehitellä itämaille paremmin soveltuvaa omalaatuista ”ohjattua demokratiaa”. Ohjatun demokratian ideologinen isä on ollut presidentin hallinnon varakansliapäällikön pestiä hoitanut taloustieteilijä Vladislav Surkov. Hän on harmaa eminenssi, jolla on paljon vaikutusvaltaa tulevaisuuden Venäjää kehiteltäessä.

Ohjatun demokratian oloissa Venäjän presidentillä on lähes keisarilliset valtaoikeudet: sekä duuma että hallitus ovat hänen ohjattavissaan. Hän voi halutessaan johtaa hallituksen istuntoja ja turvallisuusneuvostoa, erottaa ja nimittää keskeiset viranhaltijat, määrätä alueiden kuvernööriehdokkaat ja erottaa myös hallituksen. Byrokraattis-keisarilliseen traditioon kuuluu vahva virkavalta ja 2000-luvulla vahvistunut erityiselin – ns. presidentin hallinto (tai ”kanslia”). Se ja turvallisuusneuvosto ovat todellisia vallankäyttäjiä ja presidentin suorassa ohjauksessa. Alueiden itsenäisyys ja valta, jota tietyssä mielessä lisättiin vielä 1990-luvun sekasorron vuosina on käytännössä kutistunut olemattomiin. Tällä seikalla on suurta merkitystä myös esimerkiksi eri kansallisuuksien ja etnisten vähemmistöjen itsemääräämisoikeuksien toteutumisen suhteen.

Ohjattuun demokratiaan kuuluu erottamattomasti uuden Venäjän kansakunnan ylösrakentamista innoittava uusisänmaallisuus ja Venäjän suuruuden aikojen nostaminen historian oppikirjojen sivuille. On menty niin pitkälle, että presidentin hallinto ja lähipiiri on alkanut ottaa yksinoikeuden tuleviin historiantulkintoihin, mihin tiedemiespiirit ovat onneksi reagoineet voimakkaan kriittisesti. Näin tapahtui esimerkiksi kesällä 2009 kun presidentti Medvedev perusti ns. ”Historian vääristelyä tutkivan komission” . Vaarana on, että ”ohjattu historia” häivyttää monikulttuurisuuden näkökulman – konfliktit, ristiriidat, sorron ja vaikkapa sen kansallisuuksien heräämisen, nousun ja kulttuurisen renessanssin, mikä liittyi esimerkiksi Neuvostoliiton hajoamiseen. Kun kirjallisuudessa, taiteessa ja vaikkapa valkokankaalla luodaan uutta isänmaallista yhtenäisyyskulttuuria ja rakennetaan uusia myyttejä nimenomaan venäläisen kansallisvaltion rakentamisen juurruttamiseksi, unohdetaan ”ne toiset”. Näin uusisänmaallisuus sulkee helposti piiristään pois maahanmuuttajien ja vähemmistöjen monikulttuurisuutta ja venäläisille ”outoja tapoja”, mitkä voidaan nähdä menneen maailman jäänteinä.

Palaako imperiumi?

Mutta palaako imperiumi? Onko uudella Venäjällä todella imperiaaliset keinot tai imperialistiset tavoitteet maailmanpolitiikassa? Onko sillä aluevaatimuksia, jotka tähtäävät vaikka Neuvostoliiton maantieteelliseen paluuseen? Mielestäni ei ole. Georgian sota, riidat Ukrainan tai Viron kanssa tai maan sisäinen konflikti – Tsetsenian julma sota – eivät tähtää aluelaajennuksiin, vaikka niissä – ja ”ulkovenäläisten ” oikeuksien ajamisessa – suurvallan ääni ja hegemoniatavoittelu näkyykin.

Myös pätevät Venäjä-tutkijat Anders Åslund ja Andrew Kuchins ovat uudessa kirjassaan ”The Russia Balance Sheet (2009) sitä mieltä, että neuvostoajan megalomaanisia pyrkimyksiä Kremlillä ei tätä nykyä ole. Pääasiassa Venäjä turvaa nyt vallitsevat rajansa, keskittyy kansallisvaltionsa rakentamiseen ja käyttää luonnonvarojaan, kaasua ja öljyä, hegemoniansa palauttamiseen maailmankartalla. Tämä geo- ja talouspolitiikka saattaa olla äärettömän lyhytnäköistä – eikä kukaan tietenkään voi ennakoida ryhtyvätkö Pietarin pojat, uusrikas eliitti, uusisänmaalliset upseerit ja turvallisuuspalvelu vastaisuudessa todelliseen imperiumin vastaiskuun.
(ks. myös Öisinajattelijan kirja-arvio – KU- verkkolehden Lukupiiri-blogi ”Imperiumin vastaisku”, jossa arvioin Alpo Juntusen uutta kirjaa ”Venäjän imperiumin paluu” 2009)