Viipurin vappu, voitonpäivä ja Stalin
Vietin vappua (1.5.) ja voitonpäivää (9.5.) tänä vuonna Viipurissa. Käveleskelimme paljon historiallisen ja kansainvälisen kaupungin helteessä. Aamuöisin mietiskelin menneitä ja tulevia sekä kirjoittelin niitä näitä, niin Viipurista kuin Venäjästä – erityisesti monia muuttoja ja sattuman sävyttämiä käänteitä sisältävistä vaiheistani Pietarissa, Helsingissä ja Joensuussakin.
Kiitokset Pamaus-yhdistykselle ja Tuomas Hoikkalalle mahdollisuudesta asustella hienossa ja rauhallisessa ympäristössä, upeassa Lallukan talossa keskellä Viipuria.
Viipuri on muutakin kuin Pyöreä Torni, tori ja linna, minne suomalaiset ensimmäiseksi eksyvät. Se on kovasti siistiytynyt sitten 1990-luvun hurjien murros- ja nälkävuosien. Imppaavia ja turisteja hätisteleviä katulapsia tai muita rosvoavia jengiporukoita ei enää näy, vain jokunen kerjäläismummo tai vaari siellä täällä. Rikollisuus on siirtynyt sisätiloihin ja saanut läntisiä muotoja perinteisen venäläisen korruption siivelle. Salakkalahden rantoja voi kävellä rauhassa eikä tarvitse lähteä edes Monrepohon saakka löytääkseen mukavia viheralueita. Valitettavasti vain minulle rakas paikka, hotelliravintolalaiva Korolenko siinä suomalaisten rakentaman pyramidihotelli Druzhban vieressä paloi poroksi viime kesänä.
Viipuri myös kasvaa ja rakentaa villillä vauhdilla ja remontoi vanhoja arvorakennuksiaan eikä ainoastaan Viipurin linnaa ja kirkkoja. Kaukasialaisten ja keskiaasialaisten vierastyöläisten määrä on silmiinpistävä eikä heidän asemansa Viipurissakaan ole kehuttava. Heillä on kuitenkin oma roolinsa myös kaupungin uusrikkaiden kotitalojen noustessa Suomeen vievän tien varteen – sekä aina Terijoelle saakka. Rasismia on ilmassa toki vähemmän kuin Moskovan tai Pietarin laitamilla.
Monemmoisia kauppoja ja ravintoloita on yllin kyllin, useat niistä auki myöhään yöhön, jopa ympäri vuorokauden, joten nälkä tai jano eivät pääse yllättämään. Viipurissa voi tutustua myös itämaisiin herkkuihin ja pistäytyä vaikka kansankuppilaa eli stolovajaa muistuttavissa neuvostoajan ruokaloissa taikka kaukasialaisten ylläpitämässä tosi halvassa Shavermassa, aivan aseman kupeessa. Paksumman kukkaron omaavat voivat nauttia monen lajin lounaita myös Espilässä tai uudessa Victoriassa.
Kaupunginkirjastoon voi paeta hellettä, se on paitsi komeasti entisöity, myös todellinen rauhan tyyssija, sillä venäläiset eivät enää paljon vakavampia lehtiä tai kirjoja lueskele. Olin parina päivänä pitkään lukusalin ainut kävijä, ainakin keskipäivän aikaan…
Vappu ja voitonpäivä Viipurissa
Vapunvietto on tätä nykyä Venäjällä mennyttä aikaa ja historiaa; sitä juhlitaan lähinnä suurkaupunkien eläkeläis- tai vasemmistopiireissä ja kotioloissa. Viipurissa 1.5. ei juhlista ja punalipuista näkynyt jälkeäkään ja maineikkaat ruokapaikat ( joista suosittelen mieluusti edullista pientä kellariravintola Gloriaa / Pr. Lenina 4 a ) ammottivat tyhjillään. Muutos on melkoinen sitten neuvostoajan, jolloin vappumarssit olivat vankka jokavuotinen perinne ja aito kansanjuhlakin.
Vapunaattona Viipurin lehdissäkin kyllä muistettiin suomalaisten valkoisten tekemät murhateot kansalaissodan päätösvaiheissa eli tasan sata vuotta sitten täysin tutkimatta teloitetut kaupungin venäjänkieliset asukkaat, joita oli arvioiden mukaan reilut 200. Heidän elämänsä päättyi Viipurin linnan valleilla äkkiarvaamatta juuri vapun tienoilla…
Lehdet kertoivat muutakin, sillä ajat muuttuvat myös arvomaailmassa. Uuden huhtikuussa ilmestyneen kyselytutkimuksen mukaan vain noin puolet venäläisistä esimerkiksi tietää nykyisin kuka on Karl Marx (joka täytti äskettäin 200 vuotta) ja vain suunnilleen joka kuudes on lukenut marxilaista kirjallisuutta edes jonkin verran.
Vapun jälkeen alkoi Viipurissakin tapahtua: punaliput, muutama tankki, Stalinin urut ja nuoret sotilaspojat ilmestyivät kaduille esittelemään niin historiallista kuin uusintakin aseistusta. Parilla taksinkuljettajalla näytti olevan myös Stalinin kuvalla varustettu edustuspaita, jossa teksti “Spasibo Stalinu za Rodinu” eli suomeksi suunnilleen “Kiitos Stalinille Isänmaan pelastamisesta”.
Voitonpäivä paraateineen lähestyi ja 9.5. meininki oli juhlavaa. Jo aattona kaupungilla liikkui useita seurueita shampanjapulloineen ja piknik-varusteineen. Puistoissa nosteltiin maljoja avoimesti. Varsinaiseen voitonpäivään osallistuivat kokonaiset perheet, suvut ja työpaikat lippuineen ja veteraanien kuvineen. Muutama jo vaivoin liikkuva sotaveteraanikin oli marssilla mukana ja rintamusta koristi melkoinen määrä erilaisia ansiomerkkejä ja ristejä… . Putin-plakaatteja ei Punaisen Lähteen torilla näkynyt, mutta senkin edestä sodassa kaatuneita esittäviä suurennettuja valokuvia. Mukana mielenosoituksessa oli paljon nuoria, jotka olivat tulleet torille muun muassa musiikkia kuuntelemaan…
Stalin (1878-1953): The Death of Stalin & Hrjustalov, mashinu
Stalinin kuolemasta tuli muuten 5.3.2018 kuluneeksi 65 vuotta. Siitäkin syystä uudesta kansansuosiosta …tai ainakin virallisesta gloriasta nauttiva Josif Vissarionovits on olllut paljon esillä.
Tapahtumasta ja sitä seuraavista sisäpiirijuonitteluista kertova musta brittikomedia “The Death of Stalin” on esityskiellossa Venäjällä. Vielä vuodenvaihteessa se kyllä sallittiin , mutta sitten sensuuri iski: lännessä menestystä niittänyt satiiri tuomittiin “Venäjää ja venäläisiä halventavaksi”.Voi sanoa, että parodiaa tai satiiria on vaikea ymmärtää kun se osuu omaan nilkkaan eikä paraskaan huumori silloin aina naurata. Juuri sellaisesta brittikuivasta irvailusta elokuvassa on kysymys.
Ohjaaja Armando Iannucci on käsikirjoittanut ja tehnyt laatutyötä sekä koonnut huippunäyttelijät filmiinsä. Erityisesti erottuu karikatyyrinen troikka: Berija, Malenkov ja Hrushtshev. Nikita Hrushtshevista tehdään todellinen juonittelija, Berijasta varsinainen lastenraiskaaja ja julmuri, Malenkovista taas täydellinen sätkynukke ja tahdoton myötäilijä. Marsalkka Zhukov on tämän fiktion mukaan se todellinen voimahahmo, joka ratkaisee myös Berijan kohtalon ja mahdollistaa Hrushshevin nousun puoluejohtoon. Periaattessa monet faktat ovat The Death of Stalin-filmissä kyllä kohdallaan.
Väistämättä tulee mieleen visio tulevaisuudesta: aivan varmasti joku amerikkalaisohjaaja jo miettii elokuvaa myös presidentti Trumpin lähipiirin kiemuroista. Niissäkin nyt naurua piisaa, vaikka vakavassa maailmantilanteessa elämmekin…
Vielä tulee mieleen toinenkin Stalinin kuolemaan liittyvä fiktio, nimittäin Aleksei Germanin 20 vuotta sitten ohjaama “Hrjustalov, mashinu” eli “Hrjustalov, tuo auto”. Se on julmaakin julmempi ja karuakin karumpi kertomus diktaattorin kuolemasta, josta vahvistusta odottaa Stalinin datsalle, huvilalle kokoontunut lähipiiri Lavrenti Berijan johdolla. Stalin on halvaantunut ja lopullinen menehtyminen vain muutaman tunnin tai päivän asia.
Muistan, että alunperin Hrjustalov, mashinu -filmiä tai sen käsikirjoitusta värkättiin kokoonpanolla Pekka Lehto & Svetlana Karmalita & Aleksei German. Miehet kuitenkin riitaantuivat ja Germanin versio vuoden 1998 elokuvasta on ihan muuta kuin se tavallista laajempi synopsis, jonka aikoinani, joskus 1990? suomensin Pekka Lehdolle.
Niin, olisi ollut kiinnostavaa olla aikakoneessa tai kärpäsenä katossa, kun Berija kuulee ensimmäisenä Stalinin kuolemasta ja huutaa hurmiossa autonkuljettajalleen:
“Hrjustalov, tuo auto!”. Pitää nimittäin päästä pikaisesti Kremlin muurien suojaan juonittelemaan itselleen kruununprinssin paikkaa. Onneksi jälkimaailmalle, se ei onnistunut, vaikka Stalinin rikosten selvittely jäikin puolitiehen ns. Suojasään (Ottepel) vuosina. Ja kesken tämä katumusprosessi on yhä, valheellinen patriotismi ja nostalgia voimissaan. Se näkyi Viipurissakin voitonpäivänä 9.5.2018 …
Öisinajattelija
