Björn, Ismo. Viisikymmentä vuotta Karjalan tutkimus(laitos)ta. Publications of the UEF. General Series No 40. Joensuu 2022, 223 s.
On hämmästyttävää, että Karjalan tutkimuslaitos Joensuussa on voinut toimia yliopistollisena riippumattomana tutkimuskeskuksena huolimatta leikkauksista ja pakkoliitoksista peräti 50 vuotta. Laitoksella täytyy olla jotakin erityistä annettavaa Suomen tiedemaailmassa. Niin asia onkin. Tämä todettiin monella suulla tutkimuslaitoksen (KTL) juhlaseminaarissa 20.5.perjantaina Joensuun yliopistokampuksen Carelia-salissa.
Seminaarin avaukseksi kuultiin joensuulaista pianotaiteilija Kemal Achourbekovia . Sitten puhuivat nykyinen KTL-johtaja Petri Kahila ja rehtori Tapio Määttä. Määttä painotti laitoksen erityisroolia ja vahvaa panosta Suomen tieteeseen itärajalla. Paneliin oli kutsuttu näkyvä johtotason tutkijakvintetti:
Heikki Eskelinen, Petri Kahila, Ilkka Liikanen, Pekka Suutari ja Olga Davydova-Minguet. Mainitut tutkijat edustavat hyvin KTL:n eri painoaloja, Karjala-tutkimusta, alue- ja taloustutkimusta, rajaproblematiikkaa ja myös Venäjä-tutkimusta. Kommenttipuheenvuoro oli annettu entiselle Pohjois.Karjalan maakuntajohtajalle ja tunnetulle rauhantutkijalle, Tarja Gronbergille.
Panelistit keskittyivät paljolti ja juhlavasti omiin hankkeisiinsa eri vuosikymmeninä. Tärkeäksi painoalueeksi 1990-luvulla noussut Venäjä-yhteistyö ja raja tuli mainittua erityisesti Davydovan ja Suutarin puheenvuoroissa – kunnes Gronberg nosti sen aivan keskiöön tulevaisuudessakin kun itärajalle nyt rakennetaan aitaa ja muuria monella tavalla. Tätä kommentoija piti virheenä ja vaati tiede- ja kulttuurisuhteiden jatkamista ja uusien väylien etsimistä Venäjän-Ukrainan sodankin varjossa. Gronberg muistutti EU-, Euregio- ja Interreg-hankkeista, joihin lähdettiin Neuvostoliiton hajoamisen seurauksena hyvin optimistisina. Entä nyt? Jäätyykö kaikki tiede- ja kulttuuriyhteistyö Venäjän talouspakotteiden alla?
Seminaarin englanninkielisessä osiossa Venäjä ja raja olivat hyvin esillä, esimerkiksi Markku Kangaspuron, Anssi Paasin ja Eira Variksen puheenvuoroissa. Aleksanteri-instituutin johtajan, Markku Kangaspuron läsnäolo oli myös oiva osoitus siitä, että KTL ja Joensuu on ollut 1990-luvun lopulta lähtien myös merkittävä Venäjä-tutkimuksen keskuspaikka Helsingin ohella.
KTL – toisenlaisen akateemisen tutkimuksen ja tekemisen paikka
Seminaarissa mainittiin useampaan otteeseen KTL:n vaiheissa vuosikymmeniä mukana olleen tutkija Ismo Björnin uunituore tietoteos Viisikymmentä vuotta Karjalan tutkimus(laitos)ta. Se on “linnan hengen” ja Björnin letkeän tyylin mukainen eikä kuivan akateeminen historia maineikkaasta laitoksesta, jonka kotipaikka oli ensimmäiuset 35 vuotta Pielisjoen linna. Siellä allekirjoittanutkin viihtyi toistakymmentä vuotta, joten olen KTL:n arvioissani ehkä hieman jäävi. Se ei estä minua arvioimasta Björnin teosta.
KTL on ollut Björnin mukaan arvostettu työpaikka alusta pitäen. Siitä kertoo jo se, että esimerkiksi taloustutkija Heikki Eskelinen, “korpisosiologi” Pertti Rannikko ja venäläisyyttä, muuttoliikettä ja identiteettejä tutkinut Olga Davydova-Minguet ovat kaikki tulleet valituksi Suomessa “Vuoden tieteentekijäksi”. Pielisjoen linnan ajoilta voi mainita muista huippututkijoista (edellisten lisäksi) vaikka seuraavat: Pirkkoliisa Ahponen, Kaija Heikkinen, Hannu Itkonen, Kimmo Katajala, Jarmo Kortelainen, Seppo Knuuttila, Pertti Koistinen, Arja Kurvinen, Antti Laine, Timo Lautanen, Ilkka Liikanen, Jukka Oksa, Minna Piipponen, Vesa Puuronen, Ilkka Pyy, Pirjo Pöllänen, Veijo Saloheimo, Heikki Simola, Maarit Sireni, Anna-Leena Siikala, Sinikka Vakimo, Eira Varis, Markku Viljanen, Joni Virkkunen. Monet heistä siirtyivät 2000-luvulla muihin yliopistoihin tai työtehtäviin – osin syystä että “kukaan ei ollut profeetta omalla maallaan”. KTL-virkoihin ei aina päästy, vaikka meriittiä piisasi!
Allekirjoittaneelle läheisiksi työtovereiksi tulivat 1990-luvun lopulla aluksi Kaija Heikkinen, Antti Laine ja Ilkka Liikanen, myöhemmin myös Hannu Itkonen ja Vesa Puuronen, joiden projekteissa tein omaa vaatimatonta Venäjä-tutkijan uraani (mistä kirjoitan mm. fiktiivisessä työelämäkerrassani Joutilaan työhistoria, 2020). Noina vuosina, 2000-luvun alkuun tultaessa, KTL kansainvälistyi tutkimuspuolella melkoisesti. Venäjän Karjalan tutkimuksen ohella esimerkiksi rajatutkimus käynnistyi ja linnan käytävillä kuultiin entistä enemmän suomen ja venäjän ohella, englantia. Englanninkieliset väitöskirjat myös yleistyivät kuten kansainväliset kontaktit, seminaarit ja yhteisjulkaisut.
Ismo Björn myöntää olevansa subjektiivinen suhteessa laitokseen, joka on ollut hänen “kotipesänsä” jo 35 vuotta. Hän on kuitenkin juuri sopiva tutkija myös katsomaan menneisyyteen, tutkijan arkeenkin, koskapa on tehnyt kosolti pätkätyötä, kirjoittanut lukuisia pitäjähistorioita, ollut ay-aktiivi ja katsonut työyhteisöään myös yliopiston ns. kolmannen tehtävän näkökulmasta – siitä miten yksittäiset tutkijat vaikuttavat yhteiskuntaan kansalaistoimijoina. Kaiken lisäksi Björn on äärettömän uuttera, sosiaalinen ja monipuolinen toimija sekä eri tyylilajien mestari kirjoittajana. Hän myös näkee yliopistoelämän, kampuksen ja KTL:n laajemmat kaaret ja muutosten solmukohdat. Tämä heijastuu tekstissä.
Björn aloittaa KTL:n historian aivan alusta, syksystä 1971, jolloin Pielisjoen linnan remontin jälkeen laitokselle palkattiin ensimmäiset työntekijät, suunnittelijaksi Veijo Saloheimo ja sihteeriksi Tuula Nylander. Nylander kannattaa mainita aivan erikseen, sillä hänen tomera tyylinsä, auktoriteettinsa ja pitkä työuransa KTL:n “emäntänä” herättää kunnioitusta, joissakin jopa pientä pelkoa. Jossakin mielessä naistutkijat muuten jäävät vähän syrjään KTL-historian sivuilla tekijän kiiruhtaessa vuosikymmenestä, tutkimusteemoista ja painoalueista toiseen. Ekologian osasto usein unohdetaan, mutta Björn pitää sen kiitettävästi esillä tutkimuksessaan – aina osaston loppua myöten. Myös kiistat laitoksen rahoituksesta, lakkauttamispuheet ja siirtyminen Pielisjoen linnasta yliopiston kampukselle Auroraan 15 vuotta sitten käsitellään perusteellisesti.
Ismo Björn ei kovin paljon luonnehdi yksittäisiä tutkijakollegoja, ymmärrettävistä syistä, mutta sen sijaan monia pieniä tai isompia konflikteja ja erityiskysymyksiä sekä KTL-arkea kyllä käsitellään. Erityisesti Pielisjoen linnan aikana laitos kehittyi monipuoliseksi, niin sanotusti poikkitieteelliseksi tutkimuskeskukseksi. Linnan pyöreä muoto ja avoimet ovet suosivat eri tieteenalojen ja tutkijoiden kohtaamisia, jopa sattumalta syntyneitä tutkimushankkeita. Tämä kannattaa huomioida kun nykyinen etätyö, sosiaalisten kontaktien vähyys, valtaa alaa erityisesti yliopistoilla.
Itä-Suomen yliopiston (UEF) aika on tuonut 2010-luvulta uudet haasteet ja rakennemuutokset, joihin “nollatutkimusmies” Björn ottaa reippaasti, kriittisesti ja kiitettävästi kantaa. On ymmärrettävää, että hänen tyylinsä saattaa hyvinkin ärsyttää yliopiston ja laitoksen entistä ja nykyistäkin johtoa. Lukijaa se kuitenkin miellyttää: kuiva akateemisuus puuttuu ja eläväinen KTL tulee hyvin esitellyksi!
Pentti Stranius, Öisinajattelija
(Tämä blogi on julkaistu myös erillisenä artikkelina: ViikkoPohjois-Karjala 25.5.2022)