Nabokov – ja venäläisen emigranttikirjallisuuden suomennokset
(Pentti Stranius, esitelmä Taivas ry:n järjestämässä Vladimir Nabokov-pienoisseminaarissa,
HKI 11.10.2013)

Aika moni suomalainen törmäsi Vladimir Nabokovin (1899-1977) nimeen elokuvan kautta, kun Stanley Kubrickin ohjaama Lolita sai ensi-iltansa Suomessa 51 vuotta sitten, syksyllä 1962. Tuota elokuvaa ei Neuvostoliitossa nähty edes suojasään vuosina – kuten ei Nabokoviakaan julkaistu. Sensaatiohan Lolita oli paitsi elokuvana,myös vuonna 1955 julkaistuna romaanina.

Lolita-elokuva oli minullekin (pari vuosikymmentä myöhemmin) ensi kosketus Nabokoviin. Vasta sitten tulivat kirjat. Niistä huomasin – työskentelin 1980-luvun SEA:ssa – kuinka elokuvallinen kirjailija Nabokov on, ja kuinka monimerkityksellisiä kielikuvia hänen lauseensa herättävät. En tosin tiedä oliko Nabokov elokuvaversioon tyytyväinen, mutta mukana käsikirjoittamassa hän sitä oli. Kubrickin myöhemmän lausunnon mukaan Nabokovin käsikirjoituksesta olisi saanut 6 tunnin elokuvan…

(Uudemmassa Lolita-versiossa, 1997, joka on kirjalle uskollisempi, ohjaajana toimii Oscar-ehdokkaana ollut Adrian Lyne ja pääosassa Oscarin saanut Jeremy
Irons. USA:n ja Englannin levittäjät boikotoivat tätäkin elokuvaa. )

Vasta äskettäin luin Lumoojan (=Volshebnik, 1939), joka oli kirjailijan viimeisin venäjäksi kirjoitettu pienoisromaani, eräänlainen Lolitan (1955) esimuoto ja kuitenkin mitä itsenäisin teos. Sen suomennos on tehty englanninkielisestä versiosta, Margit Salmenojan toimesta vasta vuonna 1988. Lumoojan loppukohtaus on aivan huikea. Lolitahan ei, varsinkaan Kubrick-elokuvana, ole niinkään eroottinen työ. Mutta eräänlaisia hullun rakkauden ja pedofilian sairaskertomuksia Lumooja ja Lolita. Sanoisin että jopa ”dostojevskiläisiä”, syvälle ihmissielun syövereihin, hyvän ja erityisesti pahan tuolle puolen ulottuvia mestariteoksia.

Keskustelin aivan äskettäin kahden kirjallisuutta harrastavan Suomessa asuvan keski-ikäisen venäläisen kanssa Nabokovista. Toinen on nainen, toinen mies. Yllätyksekseni huomasin kummankin inhoavan Nabokovia. Juuri Lolitan vuoksi. Se jakaa yhä mielipiteitä jyrkästi Venäjälläkin.

Nabokov ei ollut Suomessa laajojen piirien suosikki eläessään eikä hänen teoksiaan paljon mainostettukaan. Niitä on suomennettu yli tusinan verran Lolitasta Adaan vuosien 1959-74 välillä. Syynä vaikenemiseen oli tietenkin historiallinen aika, YYA eli ”ystävyys-yhteistyö-avunanto”. Neuvostoliitosta emigroitunut Nabokov ei voinut olla, kuten ei Aleksander Solzhenitsynkään tai Ivan Bunin, ystävällismielisen naapurin kirjallinen tapaus. Muuten Nabokovhan tunnetusti arvosti korkealle ensimmäistä Nobel-palkittua (1933) venäläiskirjailijaa – emigrantti Buninia, jonka tyyliä on kuvattu monipolviseksi ja rakenteeltaan monimuotoiseksi. Ehkä jotakin tällaisesta tyylistä löytyy Lolitastakin. Lolitasta oli sentään pakko puhua Suomessakin! Ja suomentaja-parivaljakko Eila Pennanen & Juhani Jaskari ovat tehneet sen kanssa hyvää työtä – myös Naurua pimeässä (=Kamera obskura, 1933) on mielestäni varsin onnistunut käännös.

Gummerus julkaisi Naurua pimeässä -suomennoksen ensimmäisen kerran jo 1962. Uusintapainos 2012 on paikallaan. Nabokov oli Nabokov jo parikymmentä vuotta ennen Lolitaa. Nimenomaan kirjailijan jäljittelemätön ja tarkkaaihmiskuvaus, loistelias kieli: juuri Nabokov on se mestari joka palauttaa dostojevskiläisen syvältä luotaavan henkilökuvauksen venäläiseen 1900-luvun emigranttiproosaan. Totta kyllä, Nabokov on silti kaikessa kerronnassaan paljon kepeämpi ja myös aikaansa edellä oleva moderni romaanikirjailija. Hän ei ollut silti pelkästään luonnonlapsi, vaan Cambridgen yliopistossa kirjallisuutta opiskellut ja sittemmin venäläisen kirjallisuuden professorinakin.

(Naurua pimeässä -romaanin päähenkilö on vakavarainen taidekriitikko Albinus. Yhtäkkiä tämä reilusti keski-ikäinen ja perheellinen mies rakastuu päätä pahkaa huikentelevaan 18-vuotiaaseen Margotiin, jolla on melkoisen epämääräinen menneisyys ja vahva itsetietoisuus seksuaalisesta viehätysvoimastaan. Kulttuurista tyttö ei tajua hölkäsen pöläystä, mutta miehet hän tekee hulluiksi kevyesti keimaillen, heitä myös hellästi ohjaten ja hyödyntäen. Nabokov on harvinaisen iskevä ja tarkka ihmismieltä käsittelevissä sivulauseissaan eikä tunne suurta sääliä kumpaakaan päähenkilöään kohtaan. Alun alkaen on selvää, että juuri Albinuksen tie vie turmioon.)

Nabokovilta jäi kesken romaani, jonka työnimi oli The Original of Laura. Valitettavaa on, että se julkaistiin englanniksi 2009 – tekijän nimenomaisesta, kuolinvuoteellaan toivomasta pyynnöstä huolimatta…

Venäläinen kaunokirjallisuus Suomessa

Suomessa julkaistaan paljon enemmän Venäjään liittyvää tutkimus-tieto-matka- ja kaunokirjallisuutta kuin vielä pari vuosikymmentä sitten. Elämäkertakirjallisuudesta voisi mainita viime vuosilta vaikka kaksi esimerkkiä. Suomentaja Jukka Mallisen Joseph Brodsky-elämäkertaa Seisahdus erämaassa on luonnehdittu omintakeisen ”anarkistiseksi”. Tutkija Christer Pursiaisen Leo Trotski-elämäkerta puolestaan on loistavaa historiatutkimusta. Kohteina molemmissa ovat venäläiset emigrantit – myös Leo Trotski oli ”kynämies”, itsensä Vladimir Leninin määritelmän mukaan.

Tutkijoiden Sanna Turoman ja Kirsti Ekosen toimittama Venäläisen kirjallisuuden historia (2011) on tanakka tietoteos. Se sai pian jatkokseen Tomi Huttusen ja Tintti Klapurin kokoelman Kenen aika? Esseitä venäläisestä nykykirjallisuudesta (2012). Molemmat ovat perusteoksia, joissa esitellään myös lukuisia venäläisiä emigranttikirjailijoita. Venäläiset 1800-luvun klassikot kuten neuvostoajankin klassikot ovat aika laajalti suomennettuja. Runoilijoista löytyy kyllä poikkeuksiakin, esimerkkeinä olkoot vaikka Sergei Jesenin tai Vladimir Vysotski, joiden perustuotanto on suomentamatta.

Monet suomalaiset nykykirjailijat myös käsittelevät romaaneissaan Venäjää. Finlandia-palkittu Rosa Liksom (=Hytti nro 6, 2011) matkailee Siperian radalla, missä suomalaisnainen ja venäläinen perusmies käyvät symbolista kaksinkamppailua ”maittemme suhteista”. Hannu Mäkelä on tänä vuonna julkaissut kaksikin Venäjä-kirjaa (Venäjää aikuisille & Pushkinin enkeli, 2013) Todella komea ja laaja fiktiivinen Marina Tsvetajeva-romaani on niinikään tänä vuonna ilmestynyt Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme (2013).

Venäläisen emigranttikirjallisuuden uudet suomennokset

Suomessa asuu tällä hetkellä yli 60 000 venäjänkielistä emigranttia, joukossa paljon kirjallisuuden harrastajia ja kirjailijoitakin. Mainitsen vain muutaman: Arvi Perttu, Zinaida Linden ja Inna Patrakova. Perttu kirjoittaa suomeksi, Linden ruotsiksi ja vain joukosta nuorin, Patrakova venäjäksi.

Arvi Pertun kerronnassa on hurjaa alkuvoimaa, aina esikoisteoksesta Petroskoin symposiumi viimeisimpään eli Skumbriaan (2011): häntä voisi jopa Charles Bukowskin hengenheimolaiseksi tituleerata. Inna Patrakovan tyyli taas on kepeää ja humoristista. Häntä suomentanut Eero Balk on säilyttänyt venäläisen, vaikeahkonkin ja moniadjektiivisen lauserakenteen – esimerkiksi kirjoissa Tulkki, Naapurit ja Kultahammas. Niissä kulttuurit paitsi kohtaavat, myös törmäävät rajusti ja rujosti. Zinaida Linden on Runeberg-palkinnon saaja (Ennen maanjäristystä, 2005), jonka viimeisin teos on Jaana Nikulan suomentama Monta maata sitten (För många länder sedan, 2013). Se edustaa hienoimmillaan jotakin venäläistä kaihomielistä ja nostalgista emigranttikirjallisuutta, ulkomailla asuvan juuretonta syvämietteisyyttä.

Ehkä tunnetuin ja suomennetuinkin venäläisemigrantti meillä on jo pitkään ollut Ranskassa asuva ja ranskaksi kirjoittava Andrei Makine. Häntä itsekin mieluusti luen – juuri elokuvallisen tyylin… tai neuvostonostalgiankin vuoksi. Mutta oma suosikkini vasta suomennettujen emigranttiromaanien sarjassa on ilman muuta Sergei Dovlatov.

Meikäläiset ja Matkalaukku

Dovlatov, Sergei. Meikäläiset. Idiootti, Hamina 2012, 154 s. (suom. Pauli Tapio)

Sergei Dovlatov (1941-1990) eli viimeiset 12 vuotta elämästään maanpaossa kun hänet puoliväkisin heitettiin Neuvostoliitosta vuonna 1978. Kotimaassaan hän sai julki muutaman novellin. Kun ”viranomaiset” eli KGB sai tietää lännessä julkaistuista teksteistä, Dovlatovin kohtalo oli ratkaistu.

Dovlatoville emigraatio toi mainetta venäläisen nykyproosan modernistina. Hän on aina kirjoittanut paljastavasti itsestään, mutta sellaisella ronskilla tavalla joka erottaa miehen esimerkiksi Vladimir Nabokovista. Yllättävää on, että myös Joseph Brodsky oli Dovlatovin tyylistä innostunut. Äkkipäätä arvioiden miehet ovat aivan eri eri maailmoista. Dovlatov edustaa mielestäni eräänlaista ”sosialistista surrealismia”. Pauli Tapio on suomentanut häntä taidokkaasti, alkuperäisen kielen ja mustan huumorin säilyttäen.

(Meikäläiset on pienimuotoinen sukutarina Dovlatovin perheestä, isoisistä ja -äideistä. Sattui hassusti: luin kirjaa yhtä aikaa Robert Musilin Mies vailla ominaisuuksia -tiiliskiviteoksen kanssa. Yllättäen löysin yhtäläisyyksiä, molemmat kirjailijat heittävät rankkaa ironiaa ja parodiaa isänmaastaan! Erojakin on. Musilin lause on pitkä ja Dovlatov ”vain” toteaa asiat lakonisesti. Musil ei käytä dialogia, mutta Dovlatov hallitsee vuoropuhelun kepeyden hyvin. Yhtä kaikki, sadan vuoden suku- ja henkilöhistoria voi avautua ja paljastua syvällisesti myös pienromaanissa.
Erotuksena Miehestä vailla ominaisuuksia, jossa jaaritellaan tuon tuostakin historiaa hyväksikäyttäen, Meikäläiset menee suoraan asiaan heti ensiriveillä:
”Isoisämme Moisei oli talonpoika Suhovon kylästä. Hän oli juutalainen talonpoika, mikä on muuten varsin harvinainen yhdistelmä. Mutta Kaukoidässä sellaistakin sattui.”)

Sergei Dovlatovin kepeä sukutarina tuo mieleen myös suomalaisen surrealistisen humoristin, nimittäin Arto Paasilinnan. Dovlatov nimenomaan kerää kaskuja ja vyöryttää sukunsa äkkkäänteet ja luonteet huumorin kautta kuten kansanmies Paasilinnakin. Molemmilla on kyky kuunnella ihmispuhetta, painaa lapsuuden tarinatuokiot mieleen, hyödyntää ikimuistettavia hetkiä – ja liioitella kaikkea kokemaansa.

Dovlatov, Sergei. Matkalaukku. Idiootti, Hamina 2012, 169 s. (suom. Pauli Tapio)

Kun Sergei Dovlatov ajettiin puoliväkisin maanpakoon Neuvostoliitosta vuonna 1978, hän otti mukaansa vain yhden matkalaukullisen tavaroita. New Yorkissa laukku unohtuu kaappiin. Kun se vihdoin avataan, emigranttikirjailija saa hyvän aiheen uuteen neuvostosysteemiä irvailevaan kirjaansa. Matkalaukku on ehkä jopa Dovlatovin tyylikkäin veijariromaani.

Matkalaukun mainio idea on siinä, että Dovlatov muistelee laukun sisällön innoittamana, erilaisten tavaroiden kautta, elämäänsä Neuvostoliitossa. Kirjailija on kuten Meikäläisissäkin hyvin omaelämäkerrallinen, hervoton ja spontaani kertoja, jonka paras huumori jopa vakavoittaa:
”Sellainen venäläisälykkö, joka ei ole käynyt vankilassa, on tuskin puolen kopeekan arvoinen…”. Lauseessa on hieman samaa kuin ohjaaja Sergei Paradzhanovin tokaisussa Andrei Tarkovskille:
”Neuvostotodellisuuden kokee vasta leirielämässä, zoonalla…”

Dovlatovin Matkalaukku avautuu tarinalla ”Suomalaiset kreppisukat”. Sen huumorin ymmärtää jokainen vanha kunnon ”vodkaturisti”. Kertoja ostaa kavereineen keinottelumielessä suomalaisturisteilta halvalla muutaman sata paria kreppisukkia. Bisnes ei onnistu: seuraavana päivänä kauppoihin ilmestyy neuvostokreppisukkia pilvin pimein. Seuraus:
”Kaksikymmentä vuotta minun jalkojani koristivat herneenväriset sukat. Lahjoitin niitää kaikille tutuilleni. Säilytin niissä kuusenkortisteita. Pyyhin niillä pölyjä. Tukin niillä ikkunakarmien rakoja”.

Kreppisukkia seuraavat muistelot puolue-eliitin puolikengistä, puvusta, vyöstä, takista, paidasta, lakista ja hansikkaista. Nauraa saa – ja neuvostoarki paljastaa monimutkaiset kasvonsa siinä sivussa. Dovlatovin lyhyt lause ja lakoninen tyyli on omintakeista. Dialogi herskyy ja poukkoilee kuin Vasili Shukshinilla. Paitsi että Shukshinin Siperian asemasta Matkalaukun arki avautuu suurkaupungin, Pietarin silhuettia vasten.

Toivottavasti Dovlatov-sarja saa vielä jatkoakin. Ainakin venäjäksi lukemani ”Zona”, ”Kompromiss” ja ”Zapovednik” (Suojelualue) tulevat heti mieleen…

Päätän puheenvuoroni tähän, vaikka tekisi mieli jatkaa esimerkiksi emigraatiossa 15 vuotta viettäneestä Eduard Limonovista, jonka itsetilitys-romaaneista myös pidän. Niitä vain ei ole suomennettu, valitettavasti…

Pentti Stranius, Öisinajattelija 11.10.2013