Kalasatamassa ja Bulevardilla

Kun ryhdyin kymmenisen vuotta sitten puolitosissani kirjoittamaan omia tarinoitani muistiin (sitä sanotaaan nykyään muuten “autofiktioksi”?) päätin samalla lukea kunnolla myös naiskirjallisuutta. Lupaus on pitänyt.

Tiedän, että Suomesta(kin) löytyy yhä iso läjä nuoria ja meitä vanhoja miehiä, jotka eivät lue mitään tai jos lukevat, eivät koske millään ilveellä naisen kirjoittamaan kaunokirjaan. Sankarinkin pitää olla mies, oli hän sitten (elämäkertakirjan?) urheilu- tai sotasankari, tiedemies tai poliitikko. Kuollut kirjailija, näyttelijä, muusikkorokkarikin käy tai  elämästä vieraantunut hulttio, rapajuoppo ja silti useimmiten selville vesille seilaava naissankari. Tuntuuko tutulta?

Kun päädyin naislukemiseen, katselen nykyisin kirjastojen uutuus- tai poistohyllyistä ensimmäisenä naiskirjailijat. Tämä teemalukeminen on virkistänyt mieltä. Suosittelen kaikille, miehille ja naisille, isille ja ÄIDEILLE (9.5.2021), heteroille, homoille, bii-trans-immeisille ja kaikille siltä väliltä, vaikkapa näitä:

Tuuve Aro: Kalasatama. WSOY 2020

Heidi Mäkinen: Ei saa elvyttää. Karisto 2020

 

Keski-ikäisenä Kalasatamassa

Tuuve Aro on helsinkiläiskirjailija, joka on kirjoittanut paljon hienoja novelleja ja lastenkirjallisuutta. Kalasatama on uusi aluevaltaus, modernin keski-ikäisen yksinäisen naisen tarina. Päähenkilön yksinolo alkaa erilaisena, isättömänä lapsena ja jatkuu itse-etsiskelyjen jälkeen kun lapsi löytää lesboutensa. Siitä ei seuraa mitään hyvää: ei koulussa eikä murrosikäisenä – saati aikuisena yksinäisenä ja lapsettomana naisena parisuhteiden maailmassa.

Teos on räväkkä feministinen lesbotarina, mutta myös koskettava sairaskertomus masennus- ja mielenterveysongelmista kärsivästä ihmisestä, jolle syötetään koura- ja purkkikaupalla aina vain uusia lääkkeitä. Tai uskomushoitoja. Jo alkujakso, Helsingin Kalasataman terveyskeskuksen lääkärikäynti on herkullisen oivaltavaa arkipäivää, niille joiden tohtoriksi tai psykiatriksi päätyy täydellinen tumpelo (joka tässä tapauksessa ei osaa kunnolla edes suomea!).

Kalasatamaa on mainostettu osin autofiktiivisena tarinana ja sitä se varmasti on: tarkkanäköinen ja omakohtaisen tuntuinen. Pian itsemurhaa hautovalle määrätään jo “hullujumppaa”, mikä sitten jopa yllättäen vähän auttaakin. (Kun Öisinajattelija itsekin vaipuu välillä vähintään lievän masennuksen suohon, olen huomannut kuinka tärkeää on liikunta, liikkeelle lähtö, luonto, ranta ja metsä. Myöhäinen kiitos lapsuuden ja nuoruuden tovereille, Heikille Kannuksesta ja Timolle Kotkasta, jotka saivat minut aikoinaan lenkkeilemään…).

Lesbotarinana Kalasatama kuvaa osuvasti myös parisuhteiden repeilevää verkkoa, jatkuvasti toistuvana ja jopa liiallisuuksiin saakka. Maailmalla liikutaan paljon, rahahuolet eivät paina ja muodikkaat bilepaikatkin seuraavat toisiaan. Välillä ärsyttävästi. Yhteiskuntakritiikki, jota kirjan alkupuoli edustaa, vaimenee lopussa ja homokulttuuri & metoo saa aina vain enemmän painoalaa. Mutta: ymmärrän hyvin kirjan suosion, avoimuuden asteen ja feministisen näkökulman viehätyksen.

 

Bulevardin loistoasunnossa ei saa elvyttää

Tamperelaiskirjailija Heidi Mäkisen Ei saa elvyttää alkaa kuten Kalasatamakin kuvauksella lääkärin vastaanotolta. Päähenkilö on eläköitynyt hammaslääkäri, reilusti kahdeksankymppinen emerita professori Auri, joka ei puoskareihin luota. Hän elää hulppeasti yksin (mies on kuollut) Helsingin keskustan Bulevardilla eikä rahahuolia ole. Ainut huoli on rapistuva keho, lähes liikkumaton yksinolo ja kaikenlaisen tekemisen puute. Auri kun ei ole tottunut edes kutomaan, katsomaan hömppää tai lukemaan mitään muuta kuin tutkimuskirjallisuutta. Hän on antanut koko elämänsä hammashoidon kehittämiselle; tehnyt uutteraa yliopistotyötä niin kauan kuin se vain oli mahdollista. Pieni syrjähyppy avioliitosta sentään muistuu mieleen.

Auri on syystä tai syyttä kevyesti katkeroitunut vanhus, eräänlainen “Kyllä niin mieleni pahoitin”- naispuolinen versio. Terveyshuolten ohella häntä harmittavat ainoan tyttären ja lapsenlapsenkin laiska elämä. Oma tytär, jota hän ei ole osannut rakastaa edes tämän vauvaiässä, on hössöttävä huolehtija ja “vain “ yleislääkäri, lapsenlapsi taas vegaaniksi maailmanparantajaksi hurahtanut. Taksilla Auri kuitenkin pääsee Stockmannille ja tyyli ja pukeutuminen on vanhan naisen etuoikeus. Sitten hankala rollaattorielämä alkaa kyllästyttää ja eutanasia houkuttaa. Siihen pulmaan löytyy hieman kevytmielinen köyhä siivooja Natalia, joka lopulta suostuu auttamaan, avokätistä korvausta vastaan. Mutta kaikki ei käykään kuten on suunniteltu…

Heidi Mäkisen tyyli kirjoittaa on herkullisen sarkastinen ja Ei saa elvyttää -romaani kaiken kaikkiaan mahtavaa vanhuskysymyksen arkirealistista käsittelyä. Raha ei aina auta kun elämästä on pakko hellittää. Aivan lopussa päähenkilö taitaa sittenkin tajuta myös sen, että hellittää voi myös pinttyneistä ajatuksista.

Niin, ja lukemisnautinnollista ÄITIENPÄIVÄÄ 2021! Suosittelen myös näitä hienosti suomennettuja (naisuutuuksia, joista jo kirjoitin aikaisemmin blogissani)

Elif Shafak: 10 minuuttia 38 sekunttia tässä oudossa maailmassa (suom. Maria Erämaja, 2021)

Holly Bourne: Teeskentelyä ( suom. Kristiina Vaara, 2021)

Nina Lykke: Kohonnut riski (suom. Sanna Manninen, 2021)

 

Öisinajattelija