Tiedoksi: tämä blogi ei käsittele Turun terrorismia, vaan huippu-urheilua ja liikuntaa!
Suomalaisen huippu-urheilun surkea tila tuli harvinaisen selväksi Lontoon maailmanmestaruuskisoissa. Yksi pistesija eli 4 pistettä ei paljon lohduta, mutta juuri se tosiasia, että mitalleja ei tullut, ei edes sitä yhtäkään, antaa oikean kuvan tilanteesta. Monet piskuiset urheilumaat menivät edelle vähin satsauksin(kin) eivätkä useimmat mediat kehdanneet julkaista edes pistetaulukkoa, Suomen todellista ”sijoitusta”.
Auttaisiko lajien supistaminen?
Olympiakomitea ja sen huippu-urheiluyksikkö on päättänyt supistaa huippu-urheilutukea siten, että tuettavia lajeja (42 kesälajia ja 13 talvilajia) vähennetään rutkasti. Saapa nähdä pääseekö ”yleisurheilu” enää tuen piiriin vai menevätkö laskettelulajit senkin edelle?
Olympiakomitea voisi aluksi palauttaa johtajiensa väärinkäyttämät kymppitonnit vaikka lahjakkaille ja uutterasti harjoitteleville nuorille sekä ruohonjuuritason lajivalmennukseen ja lasten & nuorten liikkumiseen. (Olympiakomiteahan joutui viime vuonna palauttamaan valtiolle muistaakseni muutaman sata tonnia, kun ei löytynyt asiallisia kuitteja…).
Tuettavien lajien supistaminen on perin huono keino lisätä kiinnostusta monipuoliseen liikuntaan tai kilpaurheiluunkin. Kyse on tuen suuntaamisesta oikeaan osoitteeseen: lahjakkaille nuorille harjoitteluvaiheessa, ohjaajille ja valmentajille, jotka viihtyvät kentillä ja saleilla. Lajit eivät tarvitse sellaista määrää byrokraattisia ja hyvin palkattuja johtajia, jotka nyt kuppaavat leijonanosan liikuntarahoituksesta. Olympiakomitean harha-askeleista on otettava oppia – ja esimerkiksi valmennuspäällikkö Jorma Kemppainen joutaisi jättää paikkansa. Epäonnistuminen on ollut täydellistä kuten urheilijatuen suuntautuminen väärään osoitteeseen. Risto Nieminen ymmärsi hypätä Olympiakomitean johdosta ajoissa, kun laiva alkoi hukkua ja väärinkäytökset tulla julkisuuteen.
On ihme, että muut urheilujohtajat Mikko Salonen, Mika Koljonkoski ja Mika Lehtinen yhä jatkavat Olympiakomiteassa aivan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan ja Lontoon yleisurheiluromahdus voitaisiin unohtaa ja paikata lajien supistamisella, ”kohdentamisella ja siis ”priorisoinnilla”.
Ostourheilu, huippuvalmennus ja muut poppakonstit
Kukaan ei ole Suomessa (vielä?) väläytellyt ns. ostourheilun mahdollisuutta. Siinähän kyse on maailmalla menestyneiden huippujen ”ostamisesta”, pikakansalaisuuden ja loistavien harjoitusmahdollisuuksien antamisesta heille.
Näin Lontoon kisojen edellä, ja jo aikaisemminkin, ovat toimineet erityisesti Turkki, Quatar ja Azerbaidzhan. Tottakai myös USA on harrastanut tätä ostourheilupolitiikkaa jo pitkään – resursoimalla lahjakkaita ulkomaalaisia opiskelijoita, jotka sitten vaihtavat kansalaisuutensa.
Toisaalta, monet pohjoismaat ja pienet Benelux-maat menestyvät syystä, että heillä on maajoukkueessaan mukana paljon maahanmuuttajataustaisia urheilijoita – johtuen näiden maiden, esimerkiksi ”verivihollisemme” Ruotsin, paljon Suomea suvaitsevammasta ulkomaalaispolitiikasta.
Karjalaisen kolumnisti, toimittaja Heikki Arppi kirjoitti elokuun puolivälissä otsikolla ”Nyt tarvittaisiin uutta Lydiardia”. Siinä on totta toinen puoli, sillä uusiseelantilainen Arthur Lydiard teki 1960-luvulla suomalaisista (Viren, Vainio, Väätäinen, Kuha, Ala-Leppilampi…) pitkänmatkanjuoksijoista maailman huippuja. Periaatteessa menetelmä oli suht´ yksinkertainen: lisättiin harjoituskertoja, kilometrejä ja leikiteltiin välillä vauhdillakin. Todettiin sellainenkin tosiasia, että ”myös lepo on osa harjoittelua”.
Doping oli tuolloin vielä kokeiluasteella ja vain ”verenvaihdosta” kiiri huhuja julkisuuteen. Lasse Virenin menestystä selitettiin nimenomaan kovalla treenillä, uudenlaisella valmennuksella, ”suurella sydämellä”, lihassyillä ja syntymäfysiikalla. Poppaskonstiksi doping tuli vähän myöhemmin ja pilasi sittemmin koko hiihtourheilumme maineen.
Lontoon kisoista ei ole vielä tätä kirjoittaessani kantautunut suurempia doping-skandaaleja, mikä voi aivan hyvin tarkoittaa sitä, että kepulikonstivalmentajat ja lääketiede kulkevat testausten edellä huimin askelin.
Lisää lajeja ja liikuntaa
Perusliikunnassa ei poppakonsteja tarvita. Kun on tarpeeksi mahdollisuuksia harrastaa monia eri lajeja – halvalla tai mieluiten ilmaiseksi! – on selvää, että tasa-arvoinen liikuntakulttuuri tuottaa myös huippuja. Varsinkin jo on näkeviä silmiä, ohjaajia, opettajia ja ruohonjuuritason valmentajia lahjakkuuksia seulomassa. Koululiikunta on avainasemassa. Sen pitäisi olla vähintäänkin puolipakollista ja kattaa niin ala-asteet, ammattikoulut, lukiot kuin korkeakoulutkin. Itse olen hyvin tyytyväinen siitä, että yo-opinahjoni, Pietarin valtionyliopisto ja hyvä kaveriporukka sai minut hölkkäämään 1970-luvulla entistä säännöllisemmin. Lajit ovat sittemmin vaihdelleet, mutta liikkeelle on nyt vanhempanakin jatkuva hinku…
Välineurheilua olen aina vierastanut – ehkä siksi, että köyhällä ei ole ollut sellaiseen varaa. Markkinataloudessa ja kapitalismin kärkimaissa monet paksua lompakkoa vaativat välinelajit ja seurat ovat ihmeellisen suosittuja ja paljon mainostettuja. On perusteltua väittää, että ne jakavat kansaa ja nuorisoa. Osa syrjäytyy kaikesta perusliikunnastakin.
Totta on sekin, että suomalaisen huippu-urheilun todelliset sankarit ovat tällä hetkellä formulakuskit ja NHL-jääkiekkoilijat. Parikymppiset nuoret pääsevät otsikoihin ja miljoonatuloihin. Kaiken kukkuraksi koko Suomi saa jokaikinen aamu kuulla eri medioista montako maalia ja syöttöä siellä rapakon takana on tehty. Tottakai se vaikuttaa alitajuisesti myös liikuntatottumuksiin: sohvalla on mukava napostella hampurilaisia ja ranskalaisia kun oma sankari heiluu kiekkokaukalossa tai kaasuttaa auton ratissa. Sankarin vaatetuksesta voi myös lukea helposti ne tietyt maailmanluokan riistofirmat, joiden turhakkeisiin ja oheistuotteisiin voi vähät rahansa tuhlata.
Tähän on tultu. Raha ratkaisee ja antaa suuntaa nuorison liikuntaharrastuksillekin entistä selvemmin. Ehkäpä nykymaailmassa ei olekaan sijaa urheilukentillä ja ”voimistelusaleissa” hikoileville ja rehkiville nuorille? Jos näin on, ei kannata haikailla enää myöskään yleisurheilumenestyksen perään.
Öisinajattelija