Tuija Koivisto, I&O kärkihankkeen Keski-Suomen muutosagentti Keski-Suomen Kukoistava kotihoito -hankeesta kirjoittaa blogipostauksessa (https://stm.fi/karjessa-blogi/-/blogs/mitapa-jos-jattaisimme-kiireen-pois-kotihoidossa), kuten sangen moni muukin ylhäältä ”johtoportaasta” katsova henkilö kirjoittaa.
Teksti vilisee hienoja visioita ja upeita ilmauksia kuten kuinka kiireestä puhuminen lisää kiirettä ja paniikkia vieden aikaa varsinaiselta tekemiseltä. Kivasti sanottu hoitajalle joka ei ehdi vuoronsa aikana edes syödä lounasta tai käydä vessassa. Ilman, että se johtuisi hänen omista huonoista valinnoistaan tai siitä, että hän jauhaa kiireestä turhaan.
Lääkkeeksi esitetään myös tietojohtamisen työkalujen käyttöön ottamista. Siis minkä? Alan olla itse lähihoitajana ja ay-aktiivina aivan kurkkuani myöden täynnä näitä sanahirviöitä, joista tällainen tavallinen ihminen ei tajua mitään. On hienoa, että kehitetään, pohditaan, mietitään ja tuumitaan. Mutta ihan fakta on, ettei sinne kentälle tule lisää aikaa millään tietojohtamisen työkaluilla, jos ne eivät konkreettisesti muuta sitä suhdelukua, kuinka monta hoidettavaa yhdellä hoitajalla on!
Tuntuu aika irvokkaalta puhua ruuhkahuippujen hahmottamisesta, jos oma työ hoitajan näkökulmasta on yhtä selviytymistaistelua ja paikasta toiseen kiiruhtamista. Toki kehittäminen on hyvä asia, en sitä kiistä missään nimessä. Mutta tällaisten ”tiedosta ruuhkahuiput”, ”käytä tietojohtamisen työkaluja” ja ”älä kiirehdi niin ei ole kiire”- fraasien toistelu ei muuta sitä faktaa, että tälläkin hetkellä ympäri Suomen painaa sitkeitä sissejä (kotihoidon hoitajia) jopa 25 käyntiä 8 tunnin vuoronsa aikana.
Jos jakaa 8 työtuntia tällä 25:llä käynnillä saa tulokseksi hitusen yli 19min per käynti. Äkkiä voi ajatella, että hyvinhän siinä ennättää. Mutta kun alkaa miettiä mitä käyntiin pitää sisällyttää alkaa jo maallikkokin kauhistella miten työ on ylipäätään mahdollista tehdä. Tuossa ajassa pitää huolehtia elävän ja tuntevan ihmisen, lähimmäisen, kaikesta hoidosta. Auttaa vessaan, pukea, pestä, avustaa ruoan pöytään saamisessa ja valvoa syömistä. Aikaan kuuluu kenties lääkehoitoa, haavahoitoa, erilaisia mittauksia (verenpaine, verensokeri, verikokeet jne). Tässä ajassa pitäisi myös kirjata asiakkaasta kaikki oleellinen, olla tarvittaessa yhteydessä omaisiin, lääkäriin, apteekkiin, intervallihoitopaikkaan, päivätoimintaan, ateriapalveluun tai milloin mihinkin. Ja paljon muuta.
Niin ja oho, täytyyhän jollain ajalla sen hoitajan siirtyä myös asiakkaalta toiselle. Asiakkaat saattavat olla jopa kilometrien, pahimmillaan jopa kymmenien kilometrien päässä toisistaan. Siinähän hurautat autolla/kävellen/pyörällä vaikkapa kaksi tai viisikin kilometriä. Kun siirryt, etsit parkkipaikkaa tai ravaat rappusissa niin kyllä siitä käynnistä helposti saa vähentää sen 5-10 minuuttia aikaa. Jäljelle jää siis kaiken edellä luetellun hoitamiseen 9-14 minuuttia/käynti, joskus jopa vähemmän. Tässä valossa tällaiset visiot tuntuvat lähinnä loukkaavalta viisastelulta. Tuskin sellaiseksi tätäkään Koiviston ulostuloa on tarkoitettu, mutta siltä se tuntuu.
Yhdestä asiasta olen Koiviston kanssa samaa mieltä:
” Kotihoito tulee totta kai olla oikein resursoitu. Kotihoidon henkilömäärän laskemisesta on ohjeet kesällä 2017 julkaistussa Laatusuosituksessa hyvän ikääntymisen turvaamiseksi ja palvelujen parantamiseksi. Toiminnanohjausjärjestelmät tarvitaan, mutta niiden on kuitenkin oltava renkejä, ei isäntiä. Järjestelmiä tulee ’jumpata’ niin kauan, että ne tuottavat kiireettömät käyntilistat hoidon jatkuvuus huomioiden.”
Kyllä, aloitetaan joka puolella suomea siitä, että hoitajaresurssit ovat kunnossa ja lähiesimiehet tuntevat kvtes:n (tai muun käytössä olevan tes:n) ja noudattavat sitä. (Eivät esimerkiksi väitä alaisilleen, että ylityöt tulee ottaa tunti tunnista pois tai ettei asiakkaalla tarvitse välttämättä olla niin pitkää aikaa kun tälle on tuntikehyksen mukaan suunniteltu.) Ja huolehditaan, että jokaisella paikkakunnalla on virkavastuullinen esimies tavoitettavissa 24/7 jotta vaikkapa äkillinen rekrytoiminen sairausloman tai muun sattuessa ei kuulu enää kotihoidon lähihoitajalle tai sairaanhoitajalle. Nythän kannamme kotihoidossa aivan jatkuvasti vastuuta myös näistä virkavastuullisille esimiehille kuuluvista hommista, ilman lisäkoulutusta tai lisäystä palkkaamme.
Kun nämä asiat ovat kunnossa, voidaan alkaa tutkimaan, pohtimaan, miettimään ja kartoittamaan sitä työtä. Ennen kuin nämä asiat ovat kunnossa, meillä sitä oikeaa hoitotyötä tekevillä, ei valitettavasti enää ole aikaa ja jaksamista pyöritellä visioita. Niin hienoja kuin ne ovatkin. Meidän aikamme menee siihen, että jotakuinkin edes sinnepäin ehdimme hoitaa ne ihan oikeat vanhat ja sairaat ihmiset. Jotka tuntevat, elävät ja hengittävät eivätkä ole prosentteja tai tilastoja.
”Kiireetön kotihoito ei ole rakettitiedettä. On tahdon asia tehdä palvelujärjestelmästä ikääntyvien turvalliseen ja arvokkaaseen kotona asumiseen ratkaisut löytävä kokonaisuus. Kunnioitetaan asiakkaan aikaa, ollaan kiireettömästi läsnä ainutlaatuisissa kohtaamisen hetkissä.”
Kyllä, juuri tätä me hoitajat haluamme. En vain jaksa enää uskoa hienoihin visioihin, koska kylmällä järjellä ajatellen kymmenen minuuttia ei riitä vanhan ihmisen hoitamiseen, kuntouttamiseen ja kokonaisvaltaiseen kiireettömään kohtaamiseen. Tätä faktaa on koitettu ja tarpeeksi kiertää, hoitajia mollaten ja syytellen. Suumme on koitettu jo vuosia tukkia näillä ”älä valita kiireestä niin ei ole kiire”-lausahduksilla ja luomalla tunnetta ettemme ole tarpeeksi hyviä jos emme saa näitä älyttömän tiukkoja listojamme juostua liian lyhyessä ajassa läpi. Kiitosta on turha odottaa.
Nyt on aika toimia eikä visioida. Resurssipooleista ja kiertävistä hoitajista ei ole paljonkaan apua, jos kukaan ei niihin hommiin halua enää työllistyä, koska työ on epäinhimillisen kiireistä ja arvostus nolla.