Vuodessa on muutamia päiviä, joissa samaan vuorokauteen tiivistyy paljon iloa ja ylpeyttä, mutta toisaalla lohdutonta ikävää, kipua ja surua. Ystävänpäivä kaikkine romanttisine tai BFF hapatuksineen satuttaa yksinäistä, äitienpäivään kulminoituu laaja kirjo tunteita ja samoin myös tähän päivään. Isänpäivään.

Heti alkuun haluan sanoa, että tietenkin isänpäivää ja omia rakkaitaan saa juhlia. Ja pitääkin juhlia. Isä tai muu isän virkaa tekevä arvokas miehenmalli on oman päivänsä toki ansainnut. Isyydestä ja lapsen oikeudesta isäänsä kannattaa ehdottomasti pitää kii ja suhdetta vaalia.

Silti nämä merkkipäivät saavat aina minut miettimään niitä ihmisiä joille tämä päivä on aina isku vasten kasvoja. Oma isä on ehkä menetetty liian aikaisin ja tuskallisesti. Isä ei ehkä ikinä halunnut tulla isäksi ja hylkäsi lapsensa jo heti kättelyssä. On myös monia, monia miehiä jotka eivät koskaan voi saada omia lapsia.

Toki lapsettomuus on osalle tietoinen ja hyväksi koettu ratkaisu, mutta aivan liian monta miestä löytyy joukostamme joka haluaisi isäksi mutta se ei ole mahdollista. Sinkkunaiselle lapsen saaminen ja kasvattaminen, vaikka sitten kokonaan yksin, on biologisesti mahdollista. Nainen kun voi halutessaan jättää ehkäisyn pois ja tulla mahdollisesti raskaaksi. En sano tietenkään, että niitä lapsia tuosta vaan saadaan ja raskaaksi tullaan noin vain. Eikä varmasti ihan hurjan monen ihmisen suunnitelmissa olekaan raskautua esimerkiksi yhden yön suhteesta tai muuten epätyypillisemmin. Mutta ajatuksen tasolla se on mahdollista.

Mies taas ei voi ikinä saada lasta onnekkaana yllätyksenä yksin. Mies tarvitsee aina naisen synnyttämään hänelle lapsen. Yhteiskunnassa yksin lapsen adoptoiva mies tai esimerkiksi eron jälkeen lähivanhemmaksi päätyvä mies on edelleen kummajainen ja joutuu valintaansa perustelemaan usein enemmän kuin nainen. Puhumattakaan sitten esimerkiksi seksuaalivähemmistöön kuuluvasta (sinkku) miehestä, jonka isyys usein vieläkin on lähes tabu yhteiskunnassamme ja joka joutuu todistelemaan kasvattajan kykyjään aivan erilailla kuin nainen. Samoin edelleen aivan liian moni kyseenalaistaa kahden isän perheen ja mieltää sen jollakin tavalla lapselle haitalliseksi. Vaikka lapselle kuitenkin pääasia on, että hänellä on turvallinen koti ja ympärillään häntä ehdoitta rakastavia ihmisiä. Sukupuoli tai perheen koostumus on siinä asiassa sivuseikka.

Nykyinen työelämä ei myöskään tue isyyttä, vaan tarvitsemme esimerkiksi perhevapaiden pikaisen uudistuksen, jotta isällä on yhtälailla realistinen mahdollisuus viettää aikaa lapsensa kanssa kotona. Nykyisin vanhempainvapaa päättyy lapsen ollessa noin vuoden ikäinen. Itse näen hyvänä tapana uudistaa perhevapaajärjestelmän vasemmiston esittämän mallin mukaan nykyistä paremmin joustavammaksi. Silloin se huomioisi paremmin perheiden moninaisuuden ja erilaiset tilanteet sekä edistäisi sukupuolten välistä tasa-arvoa. Parhaiten se onnistuisi 6+6+6-mallilla. Siinä vanhemmat saisivat kumpikin oman kuuden kuukauden pätkän vanhempainvapaata, jonka lisäksi on yksi kuuden kuukauden jakso, jonka käytöstä perhe saa ihan itse päättää miten sen jakaa. Samaa sukupuolta oleville vanhemmille vapaa jaettaisiin samalla tavalla, ja yksinhuoltaja voisi itse pitää koko 18 kuukauden vapaan. Myös kotihoidontuki säilyisi edelleen.

Tämä malli myös auttaisi oleellisesti myös niitä naisia, jotka kokevat luontevana palata nopeammin takaisin työelämään. Tällöin äiti voisi palata vaikka jo heti puolen vuoden jälkeen töihin ja isä jäädä vuodeksi kotiin.

Oikein hyvää isänpäivää isät ja muut arvokkaat miehenmallit. Ja lämmin halaus teille, joille tästä päivästä on enemmän surua kuin iloa.