Taannoin kirjoittaja, filosofi, kulttuurihistorian ja sosiologian dosentti Jari Ehrnrooth kirjoitti Ylen kolumnissaan melko provosoivasti ja sairastuneita ihmisiä leimaavasti kuinka nykyinen sairaanhoito Suomessa takaa sen, että ”tervettä ja hyvää elämää elävät vastuulliset yksilöt kustantavat oman hoitonsa lisäksi sairasta ja huonoa elämää elävien vastuuttomien yksilöiden moninkertaisia terveydenhoitokuluja.”
Kolumnissa oli melko ylimieliseen sävyyn maalailtu myös tulevaisuutta, jossa omasta terveydestään mallikkaasti huolehtivalle taattaisiin halvemmat hinnat ja nopeampi hoitoon pääsy, paremmat lääkekorvaukset ja kattavammat palvelut. Puolestaan taas sairauksien ennaltaehkäisystä kieltäytyneen tulisi maksaa enemmän ja odottaa kauemmin saadakseen hoitoa?
Eli siis jos ei ole syystä tai toisesta rahaa tai voimavaroja, saati osaamista huolehtia itsestään maanisen huolellisesti, ei ole yhtä arvokas? Esimerkiksi henkilö joka on vaikkapa vuosia sairastanut vaikeaa masennusta tai paniikkihäiriötä ja jolla ei siksi ole voimavaroja jumpata, humpata ja puputtaa ituja ei ansaitse saada apua siinä missä joku jonka elämäntilanne on parempi?
Entäs sitten ne perheet joissa esimerkiksi työttömyys, psyyken ongelmat, alkoholismi, huumeet jne. näyttelevät arjessa suurta roolia? Miten sellaisten perheiden lapset oppivat edes perusasiat itsestään huolehtimisesta, jos kaikki energia menee äidin tai isän etsimiseen baareista illalla? Tai joissa jo kymmenen vanhana tai nuorempana lapsi joutuu ihan itse huolehtimaan siitä, että saa jotakin syödäkseen? Ei sellaisessa perheessä ole kukaan opettamassa lautasmallia tai sitä kuinka paljon viikossa tulee liikkua.
Jos sitten katsomme työttömän, yksinhuoltajan tai vaikkapa ihan työssäkäyvän, mutta pienipalkkaisen, mahdollisuutta täysipainoiseen terveelliseen elämään, niin yllättävän vaikeaa sekin usein on.
Jos ja kun ne rahat ovat ihan aikuisten oikeasti loppu, ei ole valitettavasti mahdollisuutta maksaa vaikkapa marjoista, hedelmistä, kasviksista ja vihanneksista monia euroja vaikka ne kuinka toivottu ja herkullinen lisä jokaisen ruokavalioon olisivatkin.
Valitettavan moni meistä kiertää siellä kaupassa ostamassa ruokaa ”punaisilla lapuilla” ja koriin haalitaan silloin halvinta mitä löytyy. Jos iso pussi makaronia maksaa alle 20 senttiä ja pieni rasia pensasmustikoita lähes 3 euroa niin voi miettiä jokainen tykönään kumpaan pienituloinen ihminen tarttuu? Jos halvin maitorahka maksaa lähes euron ja halvin sokeroitu jogurtti parikymmentä senttiä, niin kumpi silloin otetaan kun rahat on kortilla? Ei ole tuulesta temmattua tai vitsi, että esimerkiksi opiskelijat elävät tonnikalalla ja makaronilla.
Millä rahalla lataat salikorttia tai ostat juoksulenkkarit jos raha riittää hädin tuskin vuokraan, laskuihin ja ruokaan? Voi myös miettiä miksi lääkkeitä ei käytetä kuten on neuvottu, tähänkin Ehrnrooth vetoaa tekstissään. Aika moni Suomessa jättää lääkkeet ostamatta koska ei ole niihin varaa.
Yhtenä esimerkkinä mainitakseni, Suomessa esimerkiksi kilpirauhasen vajaatoimintaan lääkitys on väestöstä noin 300 000:lla, eli lähes kuudella prosentilla meistä. Lisäksi useampi kärsii oireista ilman lääkitystä, koska sairaus ei löydy todellakaan ihan salamana monenkaan kohdalla. Tässä pahimmillaan helvetillisessä sairaudessa ihminen raahustaa päivästä toiseen kuin sumussa. Paino nousee, väsymys on infernaalinen, muisti pätkii, jopa kuulossa toisilla tapahtuu muutoksia, turvottaa ja masentaa. Se on yksi hemmetin pitkä loskaisen pimeä marraskuu henkisesti. Olen vierestä seurannut useampaa ihanaa, iloista ja aktiivista ihmistä jotka kyseinen sairaus nujertaa haamuksi. Siinä kohtaa ei vain riitä voimavaroja laihduttaa tai lenkkeillä, hyvä jos arjestaan selviää. Ja vaikka lenkkeilisi kuinka, niin siinä sairauden myötä kohonneessa painossa se ei valitettavasti näy. Kun sitten Ehrnroothin dystopiassa, esimerkiksi juuri kilpirauhasen vajaatoimintaa lähdettäisiin tutkimaan, saisivat nämäkin potilaat sitten virua jonoissaan ties kuinka kauan. Et ole jaksanut juosta lenkkejä viittä tuntia viikossa ja et ole laihduttanut, et saa hoitoa. Kiitos ja hei.
Seuraan aktiivisesti myös erilaisia keskusteluja ylipainosta ja ylipainoisten ihmisten kohtelusta terveydenhuollossa. Osa kokee, että jopa flunssa laitetaan sen piikkiin, että potilas on lihava. Huolestuttavan moni kertoo myös, paikkakuntaan katsomatta, ettei lihavuuden hoitoon ole saanut apua. Moni tarvitsisi henkisen puolen apua, esimerkiksi tunnesyömisen ja syömishäiriöisen käyttäytymisen hallintaan saamiseksi, mutta sellaista ei ole tarjolla tai jonot ovat uskomattoman pitkät. Ihminen lähetetään kotiin ilman apua, vaikka haluja saada itsensä kuntoon olisi. Toki laihtumisen periaate on simppeli, syö vähemmän ja kuluta enemmän, mutta kun syömiseen liittyy häiriöitä ei diettaamalla ongelmaa ratkaista.
On vähän eri asia laittaa korkki kii ja päästä näin alkoholiongelmasta eroon, kun vaan ei enää käytä alkoholia. (Hieman kärjistetysti.) Ruoan kanssa on vaikeampaa, koska ei lihava tai syömishäiriöstä kärsivä ihminen voi vaan laittaa jääkaappia kii ja lakata kokonaan syömästä. Ja näiden ihmisten leimaaminen ja syyllistäminen ei auta yhtään tilannetta. Tulee myös muistaa, ettei jokainen ylipainoinen ole sairas tai passiivinen sohvaperuna.
Niin kauan kun yhteiskuntamme ei ole taloudellisesti ja muiden mahdollisuuksien puitteissa tasa-arvoinen, ei voida lähteä terveydenhoitoa määrittämään sen mukaan, miten kukakin itseään hoitaa. Jos joskus saadaan aikaan yhteiskunta, jossa jokaisella on realistisesti mahdollista syödä ja liikkua hyvin ja tarpeeksi, voidaan asiaa miettiä uudelleen.
Pitää myös, jopa Ehrnroothin, muistaa että aina kalliimmaksi yhteiskunnalle tulee päästää ihmisen sairaus huonompaan jamaan kuin hoitaa se varhaisessa vaiheessa. Esimerkiksi vaikkapa hoitamaton diabetes ja siitä aiheutuva jalka-amputaatio tai krooniset säärihaavat kustantavat järkyttävät summat yhteiskunnalle. Mieluummin hoidetaan se, piittaamatonkin, diabeetikko heti kuin annetaan tilanteen pahentua.