Seurasin eduskunnan hoitajamitoitukseen liittyvää välikysymys-keskustelua hetkittäin jokseenkin huuli pyöreänä. On melkoisen huolestuttavaa, kuinka auttamattoman pihalla moni kansanedustaja tuntuu olevan vanhustenhoidon todellisesta tilasta ja arjesta.
Hurjimmat kommentit antoivat ymmärtää, että hoitajamitoituksen nosto 0,5:stä hoitajasta/vanhus 0,7:ään hoitajaan takaisi kissanpäivät vanhustenhoitoon. Ikään kuin tuo 0,7 mitoitus saisi aikaan tilanteen jossa hommat hoituu niin leikiten, että kynsiä viilaillaan ja peukaloita pyöritellään puolet työvuorosta.
Samoin vedottiin siihen, että mitoituksen kirjaaminen lakiin tasapäistäisi hoitotyön, epäiltiinpä jonkun vanhuksen saavan sen vuoksi jopa vallan liikaa hoitoa.
0,5 mitoitus tarkoittaa, että aamuvuorossa kymmentä hoidettavaa hoitaa 2, illassa 1 ja yöllä 1 hoitaja (yhden ollessa vapaalla). Vaikka tämä hoitajamäärä tuplattaisiin (jolloin mitoitus olisi 1,0 hoitajaa/vanhus) oltaisiin tilanteessa, että aamuvuorossa 4 hoitajaa vastaisi kymmenestä monisairaasta, apua tarvitsevasta vanhuksesta.
Jos tuosta määrästä esimerkiksi puolet on täysin vuodepotilaita, he todennäköisesti tarvitsevat kerrallaan kahden hoitajan auttamaan itseään. Näin ollen 2 vuodepotilasta sitoo koko henkilökunnan kerralla esimerkiksi omiin aamu- tai iltatoimiinsa, vaikka mitoitus olisi tuplat nykyiseen verraten. Tällainen tilanne jossa kymmenestä hoidettavasta viisi on täysin vuoteeseen hoidettavaa, ei edes ole mikään keksitty tai pahimmilleen maalailtu skenaario. Se on ihan todellinen tilanne eri puolilla suomea, ihan joka päivä. Ja muistutan että, nythän keskustelussa ei edes ole ollut hoitajamitoituksen tuplaaminen vaan pienempi korotus.
Muistuttaisin myös siitä, minkälaisessa kunnossa ihminen on kun hän pääsee pitkäaikaishoivaan. Kriteerinä on useimmiten se, että hän ei enää pärjää edes maksimaalisilla kotihoidon avuilla. Eli hän ei pärjää enää niin että, päivällä kotihoito käy 4 kertaa ja parhaimmillaan vielä yö-käyntikin tehdään. Monella myös tämän lisäksi omaiset auttavat päivittäin, esimerkiksi kauppa- ja pyykki- ja siivousasioissa. Monen kohdalla siirtymistä laitoshoivaan pitkitetään niinkin kauan, että ollaan tilanteessa jossa ihminen on esimerkiksi niin muistamaton että alkaa karkailla alusvaatteisillaan lumihankeen yöaikaan. Osaamatta takaisin kotiin.
Fyysisistä syistä pitkäaikaishoivaan päätyvä vanhus on sen kuntoinen, ettei häntä voida enää edes kahden kotihoidon työntekijän yhtäaikaisella avulla hoitaa kotonaan. Pahimmillaan nämä ihmiset makaavat yksin kodeissaan vuoteissaan liikuntakyvyttöminä seinää tai kattoa tuijotellen. Kotihoito käy muutaman tunnin välein vaihtamassa vaipan, auttamassa syömisessä ja kääntämässä asiakkaan kylkeä. Laitoksessa he sentään olisivat koko ajan silmän alla ja esimerkiksi sairaalavuoteella tai pyörätuolilla tuotavissa muiden seuraan yhteisiin tiloihin.
Ei sinne hoivakotiin päädytä hyväkuntoisena ja hyvävoimaisena. Koska suuntaus on hoitaa ihmisiä kotona mahdollisimman pitkään, yritetään ennen hoivakotiin muuttoa ihan kaikki mahdolliset kommervenkit joilla tätä väistämätöntä voitaisiin viivyttää. On tehostettua kotikuntoutusta ja jopa mahdollisesti fysioterapeutin kotikäyntejä, päivätoiminnassa tapahtuvaa fyysistä, psyykkistä ja sosiaalista kuntouttamista, intervallijaksoja esimerkiksi 1-2 viikkoa laitoksessa/ kuukausi ja loppuaikaa omaishoitajan tai kotihoidon turvin kotona.
Jos 0,5 mitoituksella, 10 asukkaan yksikössä, hoitaja haluaa hoitaa kaikki 5 hoidettavaansa puhtaissa vaipoissa vessatettuina, puettuina ja pestyinä aamupalapöytään, jää aikaa noin 9 minuuttia per vanhus. Tämähän ei oikeastaan ikinä toteudu, vaan pahimmillaan aamutoimia tehdään viimeisille vielä lähellä lounasaikaa.
Aamuvuoro alkaa klo 7, yöhoitajan raportti vie noin vartin ja aamupala on useimmiten noin klo 8. Kello 7:15-8:00 välillä on tehtävä kaikkien niiden aamutoimet, jotka hoitaja haluaa puhtaana aamupalan ääreen. Toki osa vanhuksista nukkuu pidempään ja saa aamupalan myöhemmin, mutta kysyn vaan kuinka monelle meistä nuorista ja terveistäkään riittäisi aamutoimiin edes tuo 45 minuuttia, yksinään.
Tosiasia on, että elämme aikaa jolloin vanhus pääsee laitoksessa ja kotihoidossa esimerkiksi suihkuun noin kerran viikossa, niissäkin yksiköissä joissa 0,5 minimimitoitusta ei aliteta. Toki alapää, kasvot ja kainalot pestään pikaisesti päivittäin, mutta päivittäisestä tai joka toinen päivä tapahtuvasta suihkussa käynnistä saa vain uneksia. Voi siis miettiä jokainen tykönään minkä paineen ja kiireen keskellä työtä tehdään ja silti ei vaan riitä ja repeä edes perushoitoon niin hyvin kuin haluaisi.