Oli kuuma kesä 2015, kun Italia EU-säädösten vastaisesti jätti rekisteröimättä Afrikan puolelta tulleita pakolaisia ja antoi heidän vaeltaa maan läpi pohjoisempiin Euroopan maihin.
Minäkin sain Milanon ja Genovan matkallani pienen näytteen siitä, millaista on olla paperiton ja rahaton eurooppalaisessa suurkaupungissa. Minulla ei ollut edes älykännykkää matkassani.
Matkan alku oli enne. Olin jäädä linkkuun Tampereella Omena-hotellin porttikäytävään, kun pyrin aamuvarhaisella pois varauloskäytävän kautta. Tottakai siinä vaiheessa alkoi olla kiire koneelle. Oli sunnuntaiaamu eikä ketään missään. Nousin ja laskeuduin portaikossa, kokeilin avautuuko jokin ovi ja kurkistelin lasiovien läpi autioihin käytäviin. Vihdoin jossain kerroksessa lähestyivät askeleet ja siivooja pelasti minut ulos.
Varsinainen matka Ligurian rannikolle oli helteinen ja tavallinen, mutta viimeisenä aamuna alkoi tapahtua. Paluulennolle Bergamossa lentokentän läheisessä hotellissa piti herätä neljältä aamulla, mutta en ollut osannutkaan panna uutta älykännykkää herättämään. Heräsin luonnostani vasta, kun kone oli jo nousemassa ilmaan. Ryanairin toimistossa terminaalissa sanoivat, että Tallinnaan pääsen seuraavana aamuna ja seuraava kone Tampereelle lähtee kahden päivän päästä. Varasin lennon Tampereelle.
Menin bussilla takaisin Milanoon, kävelin katuja ristiin rastiin ja otin huoneen hotellista. Myöhemmin illalla lähdin kaupungille syömään. Työnsin taskuun vain parikymmentä euroa ja hotellihuoneen avainläpyskän, jotta ei olisi paljon ryöstettävää. Asusteena oli sortsit, t-paita ja sandaalit. Päivällä oli 40 astetta ja yöllä 30.
Syötyäni lähdin hotellille, mutta mitäpä silloin tajusin? Sen, että en löydä hotellia. En ollut katsonut hotellin nimeä. Olin mennyt sinne ja sitten syömään siksakkkia eri katuja kuin kulkukissa ruokaa etsiessään. Avainläpyskässä oli vain huoneen numero.
Etsin hotellia heinäsuovasta. Oli jo yli puolenyön, ja minä kiertelin hotellilta toiselle. Aseman läheisyydessä puistossa istuskeli tummien miesten porukoita.
Poikkesin toistamiseen samoihin hotelleihin, ja minuun kohdistettiin sääliviä katseita. Yksi portieeri lupasi auttaa, koska pitää pohjoismaalaisista. Hän teki soittokierroksen lähihotelleihin, mutta ei tärpännyt. Mies arveli, että on vaarallista käveleskellä kaduilla yöllä. Hän ehdotti, että hän tilaa ambulanssin. Pääsisin nukkumaan sairaalaan, ja aamulla sairaalan henkilökunta selvittäisi hotellini.
Olihan sen pakko sopia minulle, ja niin tuli ambulanssi, kolme miestä ja nainen. Soittelivat siinä hekin hotelleihin, mutta ei tärpännyt, ja niin matkustin Milanon keskussairaalaan.
Minulle napsaistiin ranteeseen ranneke, jossa oli numeroita. Italialaiseen tapaan eri hoitoasuiset ihmiset kävivät kyselemässä minulta tietoja ja lähtivät soittelemaan. Yksi poliisiasuinenkin teki saman. Ehkä torkahdinkin vähäsen. Yksikään soittelija ei palannut kertomaan hyviä eikä huonojakaan uutisia.
Minulle oli osoitettu vuode hotellin käytävältä. En nukkunut.
Vettä ei tarjottu sen jälkeen, kun olin pyytänyt ambulanssi-ihmisten aikana ja saanut mukillisen. Harmitti, että heitin mukin roskikseen. Join kämmenestä vessan kraanasta.
Aamu läheni, äänet ja touhu lisääntyivät. Kuin olisin katsellut painajaista hereillä rauhattomin mielin. Suippoviiksinen nuori, valkotakkinen italialaismies ohjasi potilaita toimenpidehuoneeseen, johon tuli pari laihaa naishoitajaa. Suippoviiksinen käveli edes takaisin käytävällä, hyräili hiljaa. Uskoin, että hän syöpyy näkynä mieleeni.
Pahinta oli epävarmuus. Mitä jos he eivät löydä hotellia? Joudunko palaamaan niille kulmille, mistä minut noukkivat? Kävelenkö kysymään hotelli hotellilta viikosta viikkoon?
Puolenpäivän aikaan sairaanhoitajanainen tuli luokseni, irrotti rannekkeen ja kiinnitti uuden rannekkeen. Toinen hoitaja tiskin takaa huikkasi minua puhelimeen, jossa oli iloisesti naurava hotellin portieerinainen. Hän kertoi, että paperini, rahani, kännykkäni ja matkalaukkuni odottavat huoneessa.
Ei liene minulla monesti ollut niin kevyt olo kuin oli tuolloin. Katsoin ranneketta, jossa luki hotellin nimi ja osoite.
Hoitajat mittasivat verenpaineen ja kirjoittivat raportin. Ajattelin nyt, että kaikki seikkailulla tapaamani italialaiset olivat mukavia. Yksi nuori hoitajamies nosti peukaloa ja totesi: ”Finlandese!”
Tämähän oli lastenleikkiä. Samaan aikaan afrikkalaiset vaelsivat pohjoiseen eikä heillä ollut papereita eikä pankkikorttia kiinnittämään heitä Eurooppaan.