Uskottavuus on helppo erottaa sekä taiteessa että politiikassa.
Otetaan viihdekirja, jonka päähenkilö on kaikessa hyvä ellei paras. Hän menestyy taloudellisesti ja sosiaalisissa suhteissa, hän on voimakas ja kaunis, hän haisee hyvälle ja on nokkela. Lukija ei pysty samaistumaan häneen. Jos hän pyrkii samaistumaan ja eläytymään sankarin elämään, hän huomaa hyvin pian, että ei tämä ole aitoa elämää. Ei täydellistä ihmistä ole.
Otetaan sitten politiikasta puolue, joka ajaa vain yhtä asiaa, vaikkapa keskittyy vastustamaan maahanmuuttoa. Kansalainen pyrkii kannattamaan tällaista puoluetta ja elämään sen arvojen mukaista elämää. Hän huomaa hyvin pian, että ei täysi elämä ole pelkästään muukalaisten vastustamista. Hän ymmärtää, että ei ole ollenkaan ihmisarvoista elämää myöskään tulla koko ajan kohdelluksi rasistisesti ja torjutuksi.
Niin kuin huonossa rakkausromaanissa on yksi tendenssi, joka peittää alleen elämän, heikkolaatuisessa politiikassa eli yhteisten asioiden ajamisessa on yksi tendenssi, joka peittää alleen muun yhteiskunnallisen elämän.
Misään nimessä kaikki rakkausromaanit eivät ole huonoja. Eivät ole huonoja kaikki dekkaritkaan. Hyvä dekkari pitää sisällään koko elämän kirjon, ei ainoastaan jännitystä jännityksen vuoksi.
Niin eivät ole kehnoja kaikki puolueetkaan. Suurin osa on Suomen poliittisista puolueista on ihan oikeita yhteiskunnallisten asioiden ajajia ja koko yhteiskunnallisen elämän kirjon toiminnassaan huomioivia.
Tämä aika, jota nyt elämme, on ikävä kyllä kasvattamassa yhden asian puolueita siellä täällä länsimaisessa, ihmisarvoisessa maailmassa. Populisteilta on unohtunut se, että poliitikonkin pitää pyrkiä puhumaan niin totta kuin osaa. Niin kuin ihminen alkaa uskoa valhetta, kun sitä toistaa tarpeeksi kauan, hän myös alkaa epäillä, kun ei ole uskottavuutta. Toivon mukaan epäilys herää ajoissa.