Karjalan kieli on suomen lähin sukukieli. Sitä puhutaan sekä Suomessa että Venäjällä, jossa molemmissa se on uhanalainen. Puhujia, jotka taitaa karjalan hyvin, on Suomessa noin 11 000, joista päivittäin kieltä käyttää noin 5 000 henkeä. Kieliyhteisön jäseniä on kuitenkin noin 30 000. Kieltä on yritetty elvyttää Suomessa jo muutamia vuosikymmeniä ja nykyään sen asema on hiukan vahvistunut. Kielen oppimisesta on kuitenkin tullut rahakysymys, eikä vain valtion tuen puolelta, vaan myös yksilön osalta. Samalla se tekee siitä luokkakysymyksen.
Olen itse kielenmenettäjä. Sukuni tulee Korpiselästä, Tolvajärveltä, ja on ollut vahva runonlaulajien suku. Kun Raja-Karjalasta lähdettiin sijoittamaan evakkoja jatkosodan jälkeen Suomeen, on korpiselkäläiset siirretty pitkälti Ylä-Savoon. Karjalankieliset evakot haluttiin sulauttaa suomenkielisiin ja kielen puhuminen aiheutti syrjintää. Moni hylkäsi kielensä ja kulttuurinsa. Nyt moni nuori ja aikuinen haluaisi ottaa perheensä kielen takaisin käyttöön, mutta se ei ole yksinkertaista.
Karjalankieli on otettu osaksi Euroopan neuvoston alueellisia tai vähemmistökieliä koskevaa peruskirjaa vuonna 2009. Samana vuonna saatiin karjalan kielen professuuri Itä-Suomen yliopistoon Joensuuhun, josta kielen elvytystyötä nykyään hoidetaan. Karjalan kieli huomioitiin myös nykyisen hallituksen kielipoliittisen ohjelman osana ja syystä, Eurooppalaisten kielten elinvoimaisuusbarometrin mukaan karjala on arviointiasteikon heikoimmassa päässä ja siten vakavasti ja kriittisesti uhanalainen kaikilla arvioinnin alueilla. Kielen pelastamiseksi vaaditaan tehokkaita ja kohdennettuja toimia, jotka tosin tuntuvat jäävän puuttumaan kielipoliittisessa ohjelmassa.
Mutta miksi kielen oppiminen on raha- ja luokkakysymys? Tällä hetkellä kieltä voi opiskella Itä-Suomen yliopistossa joko sivuaineena tai avoimen yliopiston kautta. Lisäksi kielikursseja järjestetään joissakin kansalaisopistoissa. Yksilölle rahakysymys nousee esiin avoimen yliopiston ja kansalaisopistojen maksullisuuden kautta. Kurssit maksavat useita kymppejä, eikä meistä jokaisella ole varaa siihen. On myös kohtuutonta, että oman äidinkielen opiskelusta tulisi maksaa. Yliopistoihin taas hakeutuu edelleen harvoin työläistaustaisista perheistä tulevia. Mari Käyhkön tutkimuksen mukaan akateemisista perheistä tulevilla nuorilla on kahdeksankertainen todennäköisyys päätyä yliopisto-opiskelijaksi. Kun otetaan huomioon karjalaisten asema sodan jälkeen sekä tämä ylisukupolvinen luokkataustan siirtyvyys, niin yliopisto-opinnot lienevät jäävän monella karjalaisella haaveeksi.
Rahakysymys tulee myös valtion rahoituksen kautta. Itä-Suomen yliopistolle myönnettiin kielen elvytystyöhön kahdelle vuodelle 300 000 euroa. Rahoituksella on tarkoitus tukea karjalan kielen opetusta ja oppimista sekä kielen käyttöä. Lisäksi sillä luodaan avointa oppimateriaalia ja tuetaan karjalan opettajia kouluttamalla ja mahdollistamalla verkostoituminen. Rahoitus on kuitenkin aivan liian pieni kunnollisen elvytystyön jatkamiseen. Lisäksi se on riippuvainen edelleen kulloisestakin hallituksesta ja poliittisista intresseistä, sillä se ei ole pysyvää. Pysyvyyttä rahoitukselle saataisiin, kun karjalan kieli
lisättäisiin perustuslakiin yhtenä kotoperäisenä kielenä, kielen lisäämistä opetusta ja varhaiskasvatusta koskeviin lakeihin sekä oman kielilain laatimisella. Tätä ajoivat asiantuntijat kielipoliittisen ohjelman kuulemisten yhteydessä, tosin sitä ei sinne otettu. Päätettiin käynnistää selvitys siitä, mitä perustuslain 17 §:n 3 momentin säännös oikeudesta ylläpitää ja kehittää omaa kieltä ja kulttuuria tarkoittaa karjalaisten osalta.
Kielen elvytykseen ei riitä myöskään vain aikuisväestön opetuksen huomioiminen. Tällä hetkellä karjalan kieltä ei opeteta lainkaan varhaiskasvatuksen, peruskoulun tai toisen asteen puolella. Kieltä ei myöskään ole mainittu näitä koskevassa lainsäädännössä. Kieli elää ja kasvaa parhaiten kuitenkin lastemme ja nuortemme kautta, joten heidän huomioiminen olisi äärimmäisen tärkeää. Esimerkiksi etäyhteyksiä hyödyntävä koulutus mahdollistaisi karjalankielisten lasten kielen oppimisen, oli kyse meistä kielenmenettäjistä tai Venäjältä Suomeen muuttaneista karjalaisista. Lakien määräämä asema toisi rahoitusta myös tähän toimintaan.
Kieli elää myös kulttuurissa eikä kieltä ja kulttuuria voikaan erottaa toisistaan. Samalla, kun monen meistä suvut menettivät kielensä, hävisi myös kulttuurin jatkuminen. Karjalankielistä mediaa ei ole oikein saatavilla Suomessa uutisia lukuun ottamatta eikä karjalaa mainita Yleisradio Oy:tä koskevassa lainsäädännössä. Uutisten lisäksi ohjelmatarjontaa olisikin lisättävä nimenomaan lasten ja nuorten ohjelmatarjonnan kautta. Se tukisi niin kielen elinvoimaisuutta kuin myös karjalaisen identiteetin rakentamista.
Oman sukunsa kielen oppiminen ja kulttuuriin kasvaminen ei saisi olla raha- tai
luokkakysymys. Jokaisella tulee olla oikeus siihen. Seuraavalla hallituskaudella on tehtävä töitä sen eteen, että karjalaiset eivät jää enää paitsioon ja että meidän ääni kuullaan vihdoin.
Nygöi on aigu ruadua karjalan kielen edeh!
Kuva: Henri Ramberg