Lukukausimaksut nousevat säännöllisesti julkiseen koulutuspoliittiseen keskusteluun. Minkälaiseen ihmiskuvaan ne perustuvat?
On jo tavaksi muodostunut, että keväisin lukukausimaksujen ulottaminen kaikille opiskelijoille nousee ehdotukseksi joko elinkeinoelämän edustajien tai eri ministeriöiden asettamien työryhmien toimesta. Koska maksuton koulutuksen periaate nauttii Suomessa hyvin vahvaa kannatusta ja esimerkiksi opiskelijaliike hyvin yksimielisesti nämä ehdotukset tyrmää, eivät ne juuri keskusteluissa menesty. Vahvasta vastustuksesta huolimatta ajatus lukukausimaksuista on tiettyjen tahojen ja ihmisten suosiossa eikä se perustu pelkästään haluun romuttaa suomalainen koulutusjärjestelmä. Perusteita löytyy myös siitä, minkälaisen ihmiskuvan pohjalta henkilö katsoo sopivaa yhteiskuntapolitiikkaa tehtävän. Tämä ihmiskuvan muutos näkyy suomalaisen hyvinvointivaltion viimeisten vuosikymmenten murroksessa, mikä on havaittavissa myös korkeakoulupolitiikassa ja opiskelijoiden sosiaaliturvan muutoksissa.
Mikä on siis taustalla oleva ihmiskuvan muutos? Perinteisesti ja kärjistäen hyvinvointivaltiota rakentaessa ihmiskuvana on toiminut näkemys, jossa yhteiskunnan rakenteet ja tavat määrittävät ihmisen tekemiä valintoja. Yhteiskuntatieteessä lähestymistapaa kutsutaan metodologiseksi kollektivismiksi ja sen ihmiskuvan nimitys on homo sociologicus. Vastakohtana tälle toimii yksilön valintojen merkitystä korostava lähestymistapa metodologinen individualismi ja sen kuva ihmisestä homo economicuksena. Yhteiskunnalliset selitykset ovat tästä näkökulmasta purettavissa yksilöiden yksittäisiksi teoiksi ja niiden joukoiksi. Jokainen on oman onnensa seppä. Todellisuudessa toteutunut yhteiskuntapolitiikka on jotain näiden ideaalien ulkopuolelta, mutta teoreettinen malli vaikuttaa siihen, miten poliittinen toimija näkee eri vaihtoehdot mielekkääksi.
Suomalaista hyvinvointivaltiota on voitu pitää sosiaalidemokraattisena, jossa valtion rooli mahdollisimman suuren tasa-arvon takaajana on merkittävä ja yksilön vastuun sijaan rakenteiden merkitys korostuu. Tämä on kuitenkin pitkään ollut jo muutoksessa yhteiskunnan individualisoituessa. Opintotuen lainapainotteisuuden kasvu on suora esimerkki tästä. Lainan joutuu maksamaan takaisin, mutta se on oikeutettua yksilölle koulutuksesta seuraavista hyödyistä. Mutta ajatus jättää huomioimatta, että yksilöiden kyvyt ottaa lainankaltaisia taloudellisia riskejä ovat erilaisia riippuen tämän taustasta. Toisilla on vanhempien takaamaa taloudellista tukea, toisilla ei. Lainapainotteisuudella on myös mahdollisia vaikutuksia alan valintaan, jossa taloudellisesti epävarmemmasta asemasta tuleville mielekkäämpiä ovat alat, joissa työllistyminen on varmempaa. Lisäksi tiedämme, että elämässä kaikki ei mene aina täydellisesti, jolloin laina voi työttömyyden tai sairauden vuoksi muodostua kohtuuttomaksi taakaksi.
Homo economicukselle ihanteellinen paikka tehdä valintoja on markkinat. Niillä yksilö voi punnita ihanteellisesti hyötyjä sekä haittoja ja tehdä nämä arvioimalla rationaalisia valintoja. Vuodesta 2017 alkaen Euroopan unionin ja Euroopan talousalueen ulkopuolisilta opiskelijoilta perittävien lukukausimaksujen myötä Suomeen syntyi korkeakoulutututkintojen markkinat. Yksilö on itse vastuussa omasta koulutuksesta, mikä ei tunnista eriarvoisia lähtökohtia maksukyvyssä. Samalla koulutuksen luonne muuttuu tuotemaiseksi ja opiskelijoista tulee asiakkaita, jotka tekevät valintoja “huippuyliopistojen” markkinoilla maksimoidakseen hyödyn (lukukausimaksut muuttavat näin myös koulutuksen luonnetta). Suomalaiseen hyvinvointivaltioon kuuluva yhdenvertaisuus kuitenkin unohtuu ja opiskelijoita laitetaan keskenään eriarvoisiin asemiin.
Tätä ihmiskuvaa vasten lukukausimaksujen periminen kaikilta opiskelijoilta saadaan näyttämään perustellulta. Korkeakoulutus on kiistämättä etuoikeus. Tutkinto ennakoi parempaa tulotasoa ja työmarkkina-asemaa. Lisäksi koulutuspaikkojen jakautuessa suhteellisesti enemmän hyväosaisille, näyttäytyy sen maksuttomuus perusteettomana suosimisena heille. Koulutus voidaan myös järjestää saavutettavaksi erilaisin lainajärjestelyin, jotka ovat edelleen perusteltuja tutkinnosta seuraavia hyötyjä tarkastelemalla. Lukukausimaksut näyttytyvät näin yksilön vastuuta korostavassa ihmiskuvassa rationaalisina.
Mutta ihmiset eivät elä täydellisissä ympäristöissä eivätkä tee rationaalisia valintoja. Suomalainen hyvinvointivaltio perustuu myös osaltaan universalismiin, jossa palvelut kuuluvat kaikille taustoista riippumatta. Kuitenkin yhteiskunnan individualisoituminen ja atomisoituminen on johtanut politiikan ihmiskuvan muutoksiin ja lukukausimaksut siinä valossa näyttäytyvät perustelluilta. Erityisesti homo economicukseen uskoville ”talousviisaille”, mikä heijastelee myös monien valtavirtaista taloustiedettä soveltavien organisaatioiden, kuten Kansainvälisen valuuttarahasto IMF:n, näkemyksiä. Maksujen edistäminen on siis johdonmukaista politiikkaa.
Ihmiskuva on jatkuvassa muutoksessa yhteiskunnassamme ja lukukausimaksut nousevat varmasti esiin jatkossakin. Oikeastaan ne ovat täällä jo kansainvälisten opiskelijoiden sekä erilaisten maksullisten valintaväylien ja koulutuksien muodossa. Päättäjien ollessa haluttomia ohjaamaan tarvittavaa rahoitusta korkeakouluille, syntyy myös niille intensiivi siirtää maksutaakkaa yksilölle. Ensikertalaisuuden maailmassa seuraava luonnollinen askel on mahdollisesti ulottaa maksuja toista korkeakoulututkintoa suorittaville.
Maksuton korkeakoulutuksella on vahva tuki suomalaisessa yhteiskunnassa, mutta periaate nakertuu tällä hetkellä monin tavoin. Sen uskottava puolustaminen ja laajentaminen edellyttää myös sitä purkavien voimien ymmärtämistä. Näin vasemmistolaisen koulutuspolitiikan ja maksuttomuuteen uskovan opiskelijaliikkeen tulee kyetä perustelemaan vahvemmin periaatetta. Se voidaan aloittaa esimerkiksi johdonmukaisen ihmiskuvan pohtimisesta. Tämä toimisi myös laajemman yhteiskuntapolitiikan lähtökohtana 2030-luvulle mentäessä.
Aku Houttu
Kirjoittaja on Vasemmisto-opiskelijoiden varapuheenjohtaja ja valtiotieteiden opiskelija Helsingin yliopistossa.