Kuukausi sitten vietettiin Kalevalan päivää. Kyseinen päivä tunnetaan myös jokseenkin ongelmallisesti suomalaisen kulttuurin päivänä. Ongelmallisesti siksi, että Kalevala ei ainakaan suoranaisesti pohjaudu suomalaiseen kulttuuriin ja tarinoihin, vaan karjalaiseen. Yhteneväisyyksiä tietysti on, ovathan suomensukuiset sekä karjalaiset sisarkansoja keskenään. Kalevalan voidaan myös katsoa vaikuttaneen merkittävästi suomalaisten käsityksiin omasta etnisestä identiteetistään ja juuristaan, kun Kalevalan tarinat mukailtiin karelianismin myötä esimerkiksi suomalaiseen kuvataiteeseen. Helsingin Kansallismuseon holvattuun kattoon Akseli Gallen-Kallelan vuonna 1928 maalaamat Kalevala-aiheiset freskot ovat kaikesta huolimatta upeita.
Olen itse etnisyydeltäni suomalainen. Käsittääkseni joitain kytköksiä Karjalaan suvussani on, muttei niin vahvoja, että kehtaisin kutsua itseäni missään määrin karjalaiseksi. Karjalainen kulttuuri kiehtoo minua kuitenkin suuresti. Tahtoisin oppia siitä lisää. Valitettavasti karjalaiseen sekä saamelaiseen väestöön kohdistetut pakkosuomalaistamiset sekä näiden kulttuuriryhmien nykyinen asema Suomessa on tehnyt tämän vähintäänkin haasteelliseksi.
Suomi on kaksikielinen maa. Paitsi, ettei ole. Oikeasti Suomi on monikielinen maa. Näkisin, että suomalaisen opetus- ja koulutusjärjestelmän tulisi tukea tätä monikielisyyttä ja kulttuurista moninaisuutta. Siksi toivoisin, että lähitulevaisuudessa Suomessa toiseksi kotimaiseksi kieleksi laskettaisiin myös karjalan sekä saamen kielet. Toivoisin, että jokainen oppilas ja opiskelija saisi valita vapaasti oman toisen kotimaisen kielensä. Tämä vahvistaisi erityisesti karjalan ja saamen kielten, ja siten myös kulttuurien asemaa Suomessa.
Osa saattaa säikähtää, mitä tapahtuisi ruotsin kielelle, mikäli valtaosan väestöstä ei olisikaan enää pakko opetella ruotsia. Itse näkisin, ettei tällainen muutos aikaansaisi suurta laskua ruotsin kielen osaamisessa Suomessa nykyiseen verrattuna. Ainakin koen, että karjalaisen ja saamelaisten kulttuurien aseman kohentuminen painaa vaakakupissa enemmän, kuin todennäköisesti varsin vähäinen ruotsin kielen osaamisen lasku. Kuten totesin, Suomessa on pakko opetella ruotsia. Suomessa ei ole pakko osata ruotsia. On ehdottomasti hyvä asia, jos osaa – kaikki kielitaito on aina hyvästä. Koen kuitenkin, että nykyinen kielipolitiikka on jo valmiiksi epäonnistunut myös ruotsin kielen suhteen, joten ainakin toivettani voitaisiin vakavasti harkita.
Ensimmäinen edistysaskel erityisesti karjalan kielen aseman kohentamiseksi olisi tietysti säätää sille oma kielilaki, jollainen saamen kielillä jo on. Karjalan kieli ei elvy, ellei sitä aktiivisesti elvytetä.
Jonne Talonen
Kirjoittaja on kasvatustieteen opiskelija Turun yliopistossa sekä Vasemmisto-opiskelijoiden hallituksen jäsen.