Suomen sijoituksen lasku PISAssa on saanut koulutuskeskustelussa aikaan hysterian. Tarkoitan tällä perusteetonta moraalipaniikkia lasten ja nuorten osaamisesta.

Olen usein keskustelua seuratessani pohtinut, kuinka moni PISA-tuloksista pöyristyvä tietää, mitä testissä oikeasti mitataan? Tai mistä lyhenne “PISA” edes tulee?

Uskaltaisin väittää, että aika harva.

PISA, eli Programme for International Student Assessment  on OECDn tuottama arviointi, joka julkaistaan kolmen vuoden välein. 15-vuotiaille nuorille toteutetussa testissä mitataan lukutaitoa sekä matemaattista ja luonnontieteellistä osaamista. Suomalaisten nuorten saamat pisteet ja siten Suomen sijoitus on laskenut testeissä vuodesta 2006 lähtien.  Jos julkista keskustelua analysoi, lasku on nähty todisteena suomalaisen koulutuspolitiikan epäonnistumisesta.

Miksi PISA-hysteria ei sitten olisi perusteltua? Hälytyskellojen pitäisi alkaa soimaan OECD:n kohdalla. 

Ensinnäkin, OECD ei ole objektiivinen tutkimuslaitos, vaan globaali talousyhteisö, joka on perustettu talouskasvun ja vapaakaupan edistämistä varten. Siksi on luonnollista, että OECD:n tuottamassa testissä keskitytään tietoihin ja taitoihin, jotka ovat markkinataloudelle hyödyllisiä. 

PISAssa EI siis tutkita, osaavatko oppilaat ne asiat, jotka heidän peruskoulun opetussuunnitelman mukaan pitäisi osata. Siinä tutkitaan yleisiä tietoja ja taitoja, jotka on OECD:ssä katsottu hyödylliseksi koulun jälkeisessä (työ)elämässä. Siksi on syytä malttaa, ennen kuin hyppää johtopäätöksiin koulutusjärjestelmän epäonnistumisesta.

Toiseksi, 2000-luvun kuluessa PISAssa mukana olevien maiden määrä on yli kaksinkertaistunut. Ensimmäiseen PISAan osallistui 31 maata. Vuoden 2022 testierässä oli mukana jo 81 maata. Suomen nykyinen sijoitus ei ole siis missään määrin vertailukelpoinen suhteessa “menestyksen vuosiin”, jolloin Suomi komeili listan ykkösenä. 

Voi jopa sanoa niin, että Suomen PISA-ihme olisi jäänyt toteutumatta, jos mukana olisi alusta asti ollut Aasian koulutuksen huippumaat. 

Edellinen huomio tuo näkyväksi koulutukseen liittyvien maa-rankingien ongelmallisuuden: ne pikemminkin tuottavat mielikuvia koulutusjärjestelmistä kuin kertovat koulutuksen tilanteesta eri maissa yhtään mitään. 

Kun Suomi menestyi, syynä pidettiin yhteiskunnan tasa-arvokehitystä, opettajien korkeaa koulutustasoa ja tasa-arvoista peruskoululaitosta. Kun Suomi ei enää pärjää, syitä haetaan milloin mistäkin: puhelimista, ilmiöpohjaisesta oppimisesta, koulutussisältöjen haastavuuden puutteesta tai jopa maahanmuuttajista. Vain harvoin keskustelu kääntyy niihin asioihin, joita aiemmin pidettiin menestyksen syinä.  

Kolmanneksi, PISAn aineiston on viime vuosina todettu olevan vinoutunutta. Tämän tarkoittaa siis sitä, että PISAssa on viime vuosina ollut mukana maita, jotka eivät ole täyttäneet vaatimusta edustavasta otoksesta, eli joko tietyt oppilasryhmät ovat korostuneet oppilaiden vastausprosentin tai koulujen osallistumisasteen ollessa liian pieni. Maarankingeja ei siis tästäkään syystä kannata lukea laput silmillä.

Yritänkö tällä sitten sanoa, ettei oppimisen heikentymisestä tarvitsisi olla huolissaan?

En suinkaan. Ajattelen vain, että huomio tulisi suunnata kohti oppimistulosten eriytymistä. 

Oppimistulokset ovat aiempaa heikompia sekä PISAn että muiden riippumattomien tutkimusten mukaan. Tulosten heikentyminen ei ole kuitenkaan ollut tasaista kaikilla nuorilla. Sen sijaan tulosten keskimääräinen lasku johtuu oppimistulosten vahvemmasta eriytymisestä. Eriytyminen tarkoittaa sitä, että korkeammasta yhteiskuntaluokasta tulevien lapset, tytöt ja suomalainen valtaväestö pärjäävät koulussa muita paremmin. 

On luonnollista, että eri oppilaiden välillä on eroja. Sen sijaan oppimisen eriytyminen sukupuolen, asuinpaikan, yhteiskuntaluokan tai etnisyyden mukaan kertoo siitä, että yhteiskunta epäonnistuu siinä missä se aiemmin onnistui: pitämään kaikki lapset ja nuoret mukana taustasta riippumatta. Kouluakin tärkeämpi tekijä tämän selittämisessä ovat kotiolot.  

Ensi valtuustokaudella on ympäri Suomen käärittävä hihat ja alettava tekemään töitä oppimisen segregaation purkamiseksi, sillä tämä kehitys ei ole vain kaupunkien asia. 

 

Jenni Suutari

Kirjoittaja on Vasemmisto-opiskelijoiden jäsen ja ehdolla kevään kuntavaaleissa Jyväskylässä sekä aluevaaleissa Keski-Suomen hyvinvointialueella.