Vaalien vuosi on suurilta osin ohi, mutta syksyllä on vielä edessä kamppailu opiskelija- ja ylioppilaskuntien suunnasta. Opiskelijat ovat vasemmistolaisempia kuin usein ymmärremmäkään ja se antaa paljon toivoa.

Kun puhutaan vasemmistolaisista opiskelijoista, ensimmäinen mielikuva on lähes aina Vanhan ylioppilastalon valtaus tai Tampereen maksulakko. Kummatkin 50 vuotta vanhat tapahtumat olivat aikansa radikalismin ilmentymiä, mutta jos puhutaan opiskelijaliikkeen vasemmistolaisuudesta, tulisi katse kääntää nykypäivään. Opiskelijaliike on nykyään edistyksellisempi kuin vuonna 1968.

Siinä missä ylioppilaskuntien herruudesta taistelivat 60- ja 70-luvuilla porvarilliset ryhmät ja vasemmisto, on tilanne nykyään aivan toinen. Kokoomuslaiset ovat ylioppilaskunnissa heikoilla, perussuomalaisista puhumattakaan. Suurimpia poliittisia tahoja ovat vasemmistolaiset ja vihreät listat. Suurimmassa osassa ylioppilaskunnista eniten valtaa on sitoutumattomilla ryhmillä, jotka kuitenkin pitkälti seisovat tärkeimmissä kysymyksissä punavihreiden kanssa samassa rintamassa: ilmastonmuutoksen torjunta ja perustulo ovat opiskelijaliikkeen kärkivaatimuksia. Näin siitäkin huolimatta, että usein joudutaan vääntämään myös perustavanlaatuisista teemoista kuten korkeakouludemokratian merkityksestä tai siitä voidaanko ihmisoikeuksien puolesta ylipäänsä ottaa kantaa. Kamppailu on kuitenkin ennemmin rohkeudesta ja vaatimusten laajuudesta kuin linjausten suunnasta.

Kun viime vuonna vietettiin Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan 150-vuotisjuhlavuotta, useampi vanha opiskelijaradikaali tuli kysymään minulta missä vasemmistolainen opiskelijatoiminta on nykyään. “Miksi opiskelijat eivät tee enää mitään? Miksi Vanhalla järjestetään seminaari eikä sitä ole vallattu?” Yritin selittää heille, että meillä ei ole tarvetta vallata Vanhaa ylioppilastaloa. Vasemmistolaiset opiskelijat eivät ole oppositiossa kuten 50-vuotta sitten. Me olemme vallassa. Omien rakennusten valtaamiselle ei ole tarvetta.

Opiskelijaradikalismi ei näy nykyään yhtä suurena ilmiönä kuin menneinä vuosikymmeninä, mutta tätä ei tule tulkita vasemmistolaisen toiminnan vähäisyydeksi tai heikkoudeksi. Ennemmin kyse on kansalaisjärjestökentän monipuolistumisesta. Kyse on myös siitä, että opiskelijaliikkeen sisäiselle radikalismille on vähemmän tarvetta. Ihmisoikeudet, ilmastonmuutos, toimeentulo ja feminismi eivät ole teemoja, jotka jakaisivat opiskelijaliikettä samalla tavalla kuin ne ovat jakavia teemoja valtakunnan politiikassa. Tämän takia toki kokoomuksessa ja perussuomalaisissa on syntynyt halua heittää keppejä ylioppilaskuntien rattaisiin ja vaatia automaatiojäsenyyden poistamista – kuten vasemmisto aikoinaan vaati vallatessaan Vanhaa ylioppilastaloa porvarilliselta ylioppilaskunnalta.

Opiskelijat ovat tulevaisuuden suunnannäyttäjiä. Tällä hetkellä tämä antaa vahvasti syytä optimismiin.

Ammattikorkeakoulujen opiskelijakunnissa poliittiset listat ovat selkeästi altavastaajia. Näin ei kuitenkaan ole loputtomiin. Punavihreiden kannalta on lupaavaa, että suurimmat ammattikorkeakouluopiskelijoiden kannattamat puolueet ovat vihreät (35 %) ja vasemmisto (14 %). Potentiaalia on.

Vaikka vasemmisto voi opiskelijaliikkeessä hyvin ja sillä on huikeasti mahdollisuuksia edistää oikeudenmukaisempaa ja ekologisesti kestävän maailman rakentamista, muutos vaatii tekijänsä. Kannustan kaikkia korkeakouluopiskelijoita lähtemään ehdolle syksyn edustajistovaaleihin. Ne ovat kamppailu ilmastonmuutoksen torjunnan, feminismin, toimeentulon ja yhteiskunnallisen vaikuttamisen saamasta painoarvosta. Ne ovat kamppailu opiskelijaliikkeen edistyksellisyyden jatkosta. 


Lauri Linna
Vasemmisto-opiskelijoiden puheenjohtaja