Leikkauspolitiikan pelossa opiskelijoista leivotaan Suomen menestyksen tekijöitä. Mutta ratkaiseeko välineellistävä puolustus lopulta ongelmia?

Eduskuntavaaleja lähestytään ikävissä tunnelmissa. Politiikkaa määrittävä keskustelu valtion velasta, valtiovarainministeriön esitykset sopeutustarpeista ja lähestyvä taantuma luovat asetelman, joka muistuttaa vuoden 2015 keväästä. Silloin korkeakoulujen rahoitukseen ja opiskelijoiden toimeentuloon kohdistettiin tuhoisat leikkaukset.

Tämän välttämiseksi koulutusta, tiedettä ja opiskelijoita puolustetaan nyt vimmatusti. Puolustavan puheen keskeisin väite on, että koulutukseen ja opiskelijoihin tehtävät panostukset ovat kohtalon kysymys Suomen menestykselle. Leikkauksia pitää välttää juuri siksi, että muuten tulevaisuudessa ei ole tarpeeksi osaajia elinkeinoelämän tarpeisiin eikä innovaatioita synny. Opiskelijoiden mielenterveyskriisiin puuttumatta jättäminen tulee kalliiksi valtion taloudelle.

Kyseinen koulutuspoliittinen puolustuspuhe sisältää totuuden siemenen, mutta se välineellistää koulutuksen ja opiskelijat kilpailukyvyn tekijöiksi ja tulevaisuuden haasteiden ratkaisijoiksi. Puolustuspuheessa unohtuu tieteen ja tutkimuksen itseisarvo tiedon sekä ymmärryksen luojana. Uuden oppiminen on aina arvokasta, vaikka tiedot ja taidot eivät olisi valjastettavissa huippuosaamiseksi. Opiskelijoiden hyvinvointi on itsessään tärkeää riippumatta tulevasta työmarkkina-asemasta.

Riittämättömän toimeentulon ohella opiskelijoihin kohdistuvat paineet, suorituskulttuuri ja jatkuva tarve kehittää omaa osaamistaan ovat johtaneet mielenterveyskriisiin. Koulutuksen ja opiskelijoiden välineellistäminen vain syventävät kriisiä. Viime vuosien koulutuspoliittiset päätökset opiskelijavalintojen tehostamisesta ja opiskelijan sosiaaliturvan valjastamisesta valmistumisen kiihdyttämiseen ovat sinänsä vain tämän toinen puoli.

Siksi on perusteltua kysyä, voidaanko opiskelijoita koskevia ongelmia todella ratkaista välineellistävällä puolustuksella. Vaarana on, että opiskelijaliike ajautuu itse paineita luovan tehokkuusajattelun soihdunkantajaksi. Puolustuspuheella yritetään vedota heihin, jotka eivät koulutuksen arvoa näe, mutta samassa asioiden itseisarvoisuudelle ei jää tilaa. Välineellistäminen luo opiskelijoille paineita olla tulevaisuuden vapahtajia tilanteessa, jossa ollaan jo syvällä mielenterveyskriisissä.

Mitä jos välineellistämisen sijaan löytyisi uskallusta seistä koulutuksen itseisarvon ja opiskelijoille annettavan tilan ja ajan itsensä takana ilman taka-ajatuksia? Voisiko Suomen menestys lopulta olla sitä, että koulutustason noston tuoma sivistys ja opiskelijoiden parempi hyvinvointi ovat itsestään onnistumisen merkki, ei parempi kilpailukyky, talouskasvu tai huippuosaajat?

Aku Houttu

Kirjoittaja on Vasemmisto-opiskelijoiden varapuheenjohtaja