Joulu on taas, joulu on taas. Tähän aikaan vuodesta on ollut tapana keskustella uskonnon, erityisesti kristinuskon, roolista suomalaisessa koulutusjärjestelmässä. Keskustelu on osin aiheellistakin. Suuri kysymys on, miten paljon kristinuskon elementtejä joulu- ja kuusijuhlaan voidaan liittää, eli missä menee uskonnon ja perinteen raja. Tässä tekstissä en kuitenkaan käy läpi tätä epäkohtaa, vaan avaan keskustelua katsomusopetuksen mahdollisesta tulevaisuudesta laajemmin. Mikä on minkä tahansa hengellisen polun rooli suomalaisessa opetuksessa ja kasvatuksessa nykyisin? Mihin katsomusopetusta yleensäkin tarvitaan?

Kristinusko on historiallisesti määritellyt eurooppalaisen kansansivistystoimen muotoutumista. Antiikin jälkeen järjestäytyneestä opetuksesta huolehtivat pitkään lähinnä kirkot ja luostarit. Näin on ollut myös Suomessa. Oikeastaan vasta viimeiset parisataa vuotta ovat murtaneet kristinuskon aseman kasvatusorganisaationa. Nykyinenkään malli ei kuitenkaan ole ajan hengen mukainen. Marjaana Kavonius esittää väitöskirjassaan (2021), että katsomusopetus on Suomessa ”jämähtänyttä” ja kaipaa uudistusta. Kyseisessä väitöstutkimuksessa tarkasteltiin etenkin oppilaiden asenteita ja kokemuksia uskonnon- ja elämänkatsomustiedon opetuksesta. Myös opetus- ja kulttuuriministeriö tiedotti vuonna 2021 selvittävänsä uskonnon- ja elämänkatsomustiedon opetuksen uudistamistarpeita.

Tällä hetkellä uskonnonopetus on järjestetty siten, että mikäli kuulut johonkin uskontokuntaan ja kuntasi järjestää sen opetusta, osallistut oman uskontokuntasi opetukseen. Vanhempasi voivat halutessaan pyytää, että oman uskontokuntasi opetuksen sijaan osallistutkin enemmistön uskonnontunneille, eli käytännössä evankelisluterilaiseen kristinuskon opetukseen. Opetuksen on määrä olla ”yleissivistävää” ja tunnustuksetonta. Lisäksi uskontokuntaan kuulumattomille järjestetään elämänkatsomustietoa. Erityisen suurta närää tuntuukin herättävän se, että mikäli vanhempasi ovat sinut esimerkiksi tunnollisina (tapa)kristittyinä aikanaan kirkkoon kastaneet, et voi osallistua elämänkatsomustiedon oppitunneille, oli oma vakaumuksesi mikä hyvänsä. Tilanne hankaloituu entisestään, kun kirkosta voit erota ilman vanhempien tai huoltajan lupaa vasta täysi-ikäisenä.

Helppo ratkaisu tuntuisi tietysti olevan se, että elämänkatsomustieto sallittaisiin kaikille sinne haikaileville. Asia ei kuitenkaan ole ehkä ihan niin yksioikoinen. Kaivataan suurempaa saneerausta. Yhdenvertaisuuden näkökulmasta voidaan ajatella, että kaikille yhteinen katsomusopetus olisi paras ratkaisu. Se ei asettaisi oppilaita tai opiskelijoita eriarvoiseen asemaan näiden vanhempien vakaumuksen pohjalta. Globaalissa ja monikulttuurisessa yhteiskunnassa, jossa elämme, kaikille yhteinen maailmankatsomuksia käsittelevä oppiaine voisi olla myös juuri se oikea, ymmärrykseen pyrkivä siltoja rakentava kokonaisuus, nykyisen jaottelevan mallin sijaan.

Uskontojen juuret ovat syvällä kulttuurin maaperässä. Toisaalta asian voi ehkä myös ajatella toisin päin, kulttuurien juuret ovat syvällä uskontojen maaperässä. Uskonnot ja uskomukset ovat kautta aikain selittäneet ja antaneet merkityksiä asioille ja tapahtumille. Kun Nietzsche julisti, että Jumala on kuollut, hän ei kenties suinkaan tarkoittanut, että olisimme jotenkin vapaita niin sanotusti kirkon ikeestä, vaan sitä, että elämän merkityshorisonttimme oli muuttunut. Jotain oli ehkä kadotettu.

Uskontoja voidaan pitää oikeutetusti ongelmallisina. Oopiumia kansalle, kuten Marx aikanaan totesi. Uskominen itsessään voi silti olla hyvinkin täydellistävää. Oli kyse jumaluudesta tai vaikkapa karmasta, taipumuksemme uskoa johonkin ihmistä, luontoa ja elämää korkeampaan transsendenttiin kertoo nähdäkseni jostain ihmisyydelle oleellisesta. Elämme kuitenkin aineen ja materian aikakautta, eikä hengellisyys ole kaikilta osin niin sanotusti muodikasta. Elämme myös mielenterveysongelmien aikakautta. En väitä, että mielenterveyden kriisiä voitaisiin ratkaista uskonnoilla tai hengellisyydellä yksin, mutta tutkimukset ovat osoittaneet, että hengellisyyden ja mielenterveyden välillä on positiivinen kytkös (esim. Verghese 2008 ja Lucchetti, Koenig & Lucchetti 2021).

Katsomusopetuksen, kulki se lukujärjestyksessä millä nimellä hyvänsä, tulisi tukea lasten ja nuorten hengellistä kasvua. Sen tulisi tarjota nykyistä laadukkaampia eväitä yksilön oman hengellisen ja aineettoman polun rakentamiseen. Oppilaat ja opiskelijat tulisi koota kaikille yhteiseen oppiaineeseen, jossa perehdyttäisiin syvällisesti, tasapuolisesti ja osallistavasti eri maailmanuskontoihin sekä filosofisen ajattelun valtavirtasuuntauksiin. Tämä tukisi lasten ja nuorten psyykkisen kehityksen lisäksi yhteiskunnan koheesiota ja vahvistaisi yhdenvertaisuutta.

Maineikas edesmennyt uskontotutkija Huston Smith on todennut, että jos otamme maailman säilyneet uskonnot parhaimmillaan, voimme löytää ihmislajin tislatun viisauden. Tässä toteamuksessa on mielestäni perää. Nähdäkseni harva filosofinenkaan perinne kykenee nousemaan sen viisauden rinnalle, jota vanhojen uskontojen sisältämät viisaustraditiot pystyvät juuri parhaimmillaan tarjoamaan yhä tänäkin päivänä. Olisi sääli, jos tämä viisaus unohtuisi meiltä merkityksettömyyden tyhjiön täyttäessä sielumme.

 

Jonne Talonen

Kirjoittaja on Vasemmisto-opiskelijoiden hallituksen jäsen sekä kasvatustieteen maisteriopiskelija, joka työstää pro gradu -tutkielmaa katsomusopetuksen kehityssuunnista.

 

Lähteet:

Kavonius, M. 2021. Young People’s Perceptions of the Significance of Worldview Education in the Changing Finnish Society. Helsingin yliopiston kasvatustieteellisiä julkaisuja.

Lucchetti, G., Koenig H. & Lucchetti, A. 2021. Spirituality, religiousness, and mental health: A review of the current scientific evidence. World Journal of Clinical Cases 9(26). ss. 1620–7631.

Opetus- ja kulttuuriministeriö. 19.8.2021. Uskonnon ja elämänkatsomustiedon uudistamistarpeita selvitetään. https://valtioneuvosto.fi/-/1410845/uskonnon-ja-elamankatsomustiedon-uudistamistarpeita-selvitetaan .

Perusopetuslaki 4:13 https://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/1998/19980628 

Verghese, A. 2008. Spirituality and mental health. Indian Journal of Psychiatry 50(4): ss. 233–237.