“Feministit, demarit ja vihreät olivat ehtineet pyytää minua ehdolle eduskuntavaaleihin ennen kuin sinä kysyit. Vihreiltä kysyjä oli kansanedustaja. Näin vaikka olen aina ollut avoimesti ja aktiivisesti vassari.”
– Anna Lemström
Vasemmiston on täysin mahdollista nousta kaikkein houkuttelevimmaksi puolueeksi nuorille toimia ja vaikutta. Tämä vaatii kuitenkin muutoksia toimintatapoihimme ja luopumista myyteistä, joita itse ylläpidämme. Nyt menetämme muualle tyyppejä, jotka identifioituvat jo oma-aloitteisesti vasemmistolaisiksi. Puhumattakaan niistä kaikista, jotka olisivat voineet valita meidät puolueekseen, jos olisimme heitä vain hieman rohkaisseet.
Teemme monia asioita jo nyt timanttisen hyvin. Politiikan sisältömme ovat kaikkein edistyksellisimpiä ja analyysimme yhteiskunnan tilasta on paras. Meillä on moderneimpia jäsendemokratian käytäntöjä, jotka tekevät jo passiivisestakin jäsenyydestä houkuttelevaa. Meillä on kehitetty moninaisia tapoja osallistua toimintaan ja viestintämme on puolueista parhaita. Hierarkiat ovat matalia.
Kuitenkin olemme tilanteessa, jossa tämä ei riitä. Kilpailu nuorista tekijöistä on kova ja kuten alun sitaatti Anna Lemströmiltä osoittaa, punavihreille toimijoille riittää vientiä ja mahdollisuuksia. Väitänkin, että itse ylläpitämistämme myyteistä luopumalla nousu nuorten toimijoiden suosituimmaksi puolueeksi on suorastaan todennäköinen. Näitä myyttejä ovat käsitys vasemmistolaisuuden sisäsyntyisyydestä sekä ajatus aatteenpalon riittämisestä ainoaksi motivaation lähteeksi.
Monet nuoret toimijat, jotka eivät ole vielä valinneet puoluettaan, ovat kiinnostuneita meistä yhtenä puolueena muiden punavihreiden joukossa. Tällaisissa tilanteissa ratkaiseva tekijä voi olla se minne he kokevat olevansa kaikkein eniten tervetulleita. Missä he kokevat, että heidän panostaan arvostetaan eniten. Yksittäinen puhelinsoitto toiselta aktiivilta voi tehdä ihmeitä. Vielä jos soittaja on esimerkiksi kansanedustaja, on vaikutus suuri. Välillä toki tarvitaan useampikin tapaaminen ja mahdollisuus tarjota vaikuttamisen paikkoja.
Usein meillä tunnutaan kuitenkin ajattelevan, että jos ihminen on vasemmistolainen, niin hän kyllä valitsee meidät ilman rohkaisua. Se ei mene näin. Nuoret toimijat, jotka ovat kannoiltaan lähinnä meitä, eivät mitenkään välttämättä tule meille. Kahden tai useamman puolueen välillä harkitsevat valitsevat sen, jossa kokevat että heidät otetaan parhaiten vastaan. Meidän on opittava rohkaisemaan skarppeja tekijöitä meidän pariin. Siinä on vain voitettavaa. Tiedämme, että meidän ajamamme politiikka on parasta niin ihmiselle kuin ympäristölle – emmekö haluakin kaikki samoja arvoja ajavat mukaan porukkaamme edistämään sitä? Myös heidät, jotka ovat vielä pohtineet muiden punavihreäksi kokemiensa vaihtoehtojen välillä?
Toinen myytti on se, että aatteenpalo riittää motivaattoriksi. Se toki voi riittää, mutta sen varaan ei voi yksinään laskea. Kun haluamme kasvaa puolueena, olla houkutteleva paikka toimia ja saada mukaan lupaavimmat toimijat, meidän on ymmärrettävä ettei aatteenpalon voi odottaa riittävän ikuisesti. Tämän takia meillä toimimisen tulee olla myös yksilölle itselleen palkitsevaa. Se tarkoittaa kiittämiseen ja nostamiseen panostamista. Se vaatii sitä, että meillä on tarjota nuorille tekijöille paikkoja toimia ja vaikuttaa. Se näkyy ymmärryksenä siitä, että nimenomaan yksilöt rakentavat yhteisömme ja siten vaikuttavuutemme. Kannustetaan, kehutaan, tuetaan ja annetaan nuorille mahdollisuuksia.
Vasemmistossa toimiminen on parasta mitä Suomessa voi politiikassa tehdä. Toivonkin, että uskallamme tulevaisuudessa päämäärätietoisesti rohkaista kaikki sitä vähänkin harkitsevat mukaan. Voittajia olisi nuorten toimijoiden ja meidän lisäksemme yhteinen tulevaisuutemme.
Lauri Linna
Vasemmisto-opiskelijoiden puheenjohtaja