En ole mikään erityinen kirjallisuusasiantuntija, vaan aivan tavallinen toimittaja. Uskallan silti väittää, että kun puhutaan työn kuvaamisesta suomalaisessa kirjallisuudessa, ei kukaan pääse lähellekään Kalle Päätaloa. Ei, puhutaan sitten työn tekemisen määrästä hänen kirjoissaan tai työn kuvaamisen havainnollisuudesta ja intensiteetistä.

Kallella oli poikkeuksellisen hyvä pohja työläiskirjailijaksi. Hän joutui ottamaan vastuun perheen elatuksesta vähän yli 10-vuotiaana ja oli esikoisromaanin ilmestyessä nelikymppinen. Välissä meni viisi vuotta sodassa, mutta ennen ensimmäistä romaaniaan hänellä oli noin 25 vuoden kokemus ”tavallisista” töistä.

Olen perehtynyt erityisesti Päätalon 26-osaiseen Iijoki-sarjaan, jonka hän kirjoitti vuosina 1971 – 1998. Luin koko sarjan kolme kertaa vajaassa kolmessa vuodessa ja olen pitänyt Kansan Uutisten verkkosivuilla lukupäiväkirjana Päätalo-blogia 11 kuukauden ajan.

Iijoki-sarjan romaaneista viisi sijoittuu Kallen kuukautta vaille viiteen vuoteen sodissa. Niissäkin kuvataan jonkin verran linnoitustöitä, mutta Kallen tehtävät talvisodan, välirauhan ja jatkosodan aikana olivat huollon puolella. Kaikkien muiden, siis 21 romaanin, keskeistä sisältöä on työ, osin myös työn puute, ja näiden kahden asian merkitys ihmiselle.

Myös hänen muissa romaaneissaan, joita on yhteensä 39, ollaan rakennustyömailla ja savotoissa, mutta ei yhtä tiiviisti kuin Iijoki-sarjassa.

Työtä niin että tuntuu

Monilla sellaisillakin, jotka eivät ole lukeneet Kalle Päätaloa, on vankka mielikuva hänen romaaneistaan: ne ovat hitaita ja tylsiä, nykyihmiselle oikeastaan vitsi.

Näistä kolmesta mielikuvasta vain yksi osuu oikeaan. Kirjat ovat hitaita. Siinä niiden voima onkin. Juuri perusteellisuuden kautta Kalle synnyttää kirjoittamastaan vielä vahvempia mielikuvia kuin pelkkä teksti oikeastaan mahdollistaisi. Hän saa lukijoissaan aikaan fyysisiä reaktioita. Työn tuntee omassa kropassaan, se menee luihin ja ytimiin aivan konkreettisesti.

Jälleenrakentajasukupolvea tutkiva Jenni Kirves, entinen Janatuinen, luki Iijoki-sarjan ja kirjoitti Päätalosta vuonna 2005 ilmestyneen kirjan Miehenkuva – Kalle Päätalon perintö. Siinä hän kuvaa joutuneensa ensimmäisellä yrityksellä jättämään Iijoki-sarjan kesken fyysisten oireiden vuoksi.

Hän kirjoittaa päättäneensä kuuden ensimmäisen kirjan jälkeen, ettei enää ikinä koske Päätalon kirjoihin.

”Ei sillä, että teokset olisivat olleet tylsiä tai huonoja. Syynä oli pikemminkin niiden taipumus herättää herkässä lukijassa hyvin voimakkaita reaktioita. Juuri nämä kuusi ensimmäistä kirjaa, Kallen lapsuuden kuvaus, tekivät vaikutuksen ihan fyysiselläkin tasolla. Kärsin Kallen kanssa metsätyömaiden pakkaset ja nälän. Eläydyin Päätalon maailmaan niin intensiivisesti, että jouduin nukkumaan pipo päässä ja hanskat käsissä, kun elimistöni kuvitteli viettävänsä yötä Kallen lailla kylmän savottakämpän lattialla.”

Jenni Janatuinen on toimittanut myös teoksen, johon on koottu Kallen lukijoiltaan saamia kirjeitä. Ne todistavat, ettei hän ollut tuntemuksineen yksin. Päätalon tuotantoa ei ole vain luettu, hänen kuvaamansa tapahtumat on myös eletty Kallen tarinan edetessä.

Työ miehen mittana

Kalle Päätalo syntyi marraskuussa 1919 huonemies Hermanni Päätalon pojaksi. Oma mökki Taivalkosken Jokijärven kylään rakennettiin muutama vuosi myöhemmin. Kalle asui siinä, kunnes joulukuussa 1939 lähti vapaaehtoisena armeijaan.

Kallen lapsuuden ja nuoruuden elinpiirissä miehen arvon määräsi hänen suhteensa työhön. Ei riittänyt, että oli kova työmies. Piti pyrkiä vielä parempaan, olla ensirivin työmies tai miestä parempi, kuten Kalle usein kuvaa ihanteitaan ja pyrkimyksiään Iijoki-sarjan talvisotaa edeltävissä romaaneissa.

Tämän työmiehen mallin Kallen päähän iskosti jo hänen isänsä Hermanni, jonka kohdalla ei ole vähääkään liioittelua puhua työhulluudesta. Hän työskenteli Kallen lapsuudessa savotoilla työnjohtajana, kunnes vuonna 1931 pula-aika saavutti Koillismaankin ja työt pysähtyivät. Hermannille eli Herkolle tämä sattui periaatteessa otolliseen aikaan, koska alkamassa oli mökin laajennus ja kuukausipalkkalaisena hänelle maksettiin 1800 markan palkka 300 markalla alennettuna kotiinkin.

Ajatus ilmaisesta rahasta kuitenkin sekoitti Herkon pään. Hän käveli useita kertoja 20 kilometriä mennen tullen kirkonkylään soittamaan Rauma-yhtiöön kysymään, eikö savotoita jo avata.

Tätä tuskan paikkaa ei loppujen lopuksi kestänyt kuin kuusi viikkoa. Sitten hänet lähetettiin valmistelemaan talvisavottaa. Ilmaisen rahan häpeästä kärsinyt mies riehui nyt kylmissä vesissä ja sairastui keuhkokuumeeseen. Sen jälkitautina tuli useita vuosia kestänyt mielisairaus.

Yllättävän paranemisensa jälkeen hän palasi ylitunnollisena työn laitaan ensin metsätyömieheksi ja myöhemmin ”tievaltiolle” eli TVH:lle tieukoksi, missä pelkäsi viime vuodet eläkkeelle joutumista. 70 täytettyään hän joutuikin – siis joutui, ei päässyt – eläkkeelle, mitä hänen mielenterveytensä ei kestänyt.

Pahinta olla toisten avun varassa

Olen puhunut näin pitkään Herkko Päätalon kuumeisesta suhteesta työhön, koska sama asenne vain hieman lieventyneenä periytyi Kallellekin. Ja koska Kalle kirjoitti omasta elämästään, löytyy tästä syy työn teon paljouteen hänen kirjoissaan.

Herkko Päätalo ei suinkaan ollut mikään poikkeus 1920- ja 30 –luvun Jokijärvellä. Useimmat Kallen lähipiirissä vaikuttaneet miehet olivat samanlaisia. Suhde työhön oli niin kaikki kaikessa, että kuolleen ihmisen sanottiin siirtyneen maanalustöihin. Kuolemakaan ei siis ollut mikään este työlle.

Kalle on kirjoittanut vanhalla lentojätkällä olleen kolme toivomusta. Yksi niistä oli päästä omillaan hautaan. Yhteiskunnan avun varaan putoaminen oli 1930-luvulla niin suuri häpeä, että arkkuraha piti olla säästössä, ettei jäisi toisten niskoille edes kuoltuaan.

Ankaraa suhdetta työhön selittää se, ettei mitään muuta turvaa ollut. Kallen äiti Riitu oli kokenut huutolaisuuden ja Herkonkin lapsuudenperhe hajosi köyhyyden vuoksi tämän ollessa rippikouluiässä. Työn ja sitä kautta toimeentulon menetys oli konkreettinen uhka. Omillaan toimeen tuleminen taas takasi elämän jatkumisen.

Kalle myös koki köyhyyden kirot Herkon sairauden aikana ja niiden kuuluisien kunnan  jauhojen kerjäämisen. Se oli kokemus, jota hän ei ilmeisesti koskaan unohtanut, ei edes menestyskirjailijana ja vauraana miehenä.

Potunkaivuusta rakennusmieheksi

Kalle Päätalon kirjallinen ura pääsi käyntiin vasta 40-vuotiaana. Hän ehti olla sitä ennen monessa työssä, joskus lähinnä ruokapalkalla, joita kaikkia kuvaa kirjoissaan; jätkänä vauraammissa taloissa potunkaivuussa ja heinänteossa, hevosen kanssa tietyömaalla maata ajamassa, monia keväitä uitoissa ja talvia savotoissa. Hän ehti olla myös apumiehenä rakennuksilla ennen kuin meni 20-vuotiaana vapaaehtoisena armeijaan.

Kalle oli pitkälle 1950-luvulle pätkätyöläinen. Sen ajan pätkätyöläisten ahdinkoa hän kuvaa esimerkiksi Kunnan jauhoissa, jossa nälkäiset miehet odottavat luponmakuussa uiton alkamista:

”Mulla on yksitoista lasta ja akka parasta aikaa tiinennä. Vanahin vasta rippikouluikänen ja sehi tytär. Mökille jäi vain muutamia leipiä vartaaseen eikä pölyvää jauhoja. Omat evväät ollu palajasta leipää”, puhuu muuankin mies.

Sodan loppuvaiheessa Kalle meni naimisiin Lainan nimellä kirjoissa esiintyvän naisen kanssa ja muutti Messukylään, joka silloin oli itsenäinen kunta. Kaikki omaisuus olivat päällä olleet armeijan vaatteet ja reppu, joka oli täytetty vuodevaatteilla ja vähäisellä vaatetavaralla sekä Mika Waltarin kirja Haluatko kirjailijaksi, jonka Kalle oli ennen sotaa tilannut itse tienaamillaan rahoilla salaa Herkolta.

Messukylässä Kalle pääsi ensitöikseen pilkkomaan klapeja osuuskaupalle ja sen rinnalla takaisin metsätöihin polttopuusavottaan.

Sitten hän pääsi taas sekamieheksi rakennustyömaalle, kirvesmiehen oppiin ja luki lopulta itsensä rakennusmestariksi, mistä työstä jäi vapaaksi kirjailijaksi 1960-luvun alussa.

Varovaisen arvion mukaan Kalle kuvaa kirjoissaan kymmenkuntaa nyt jo ainakin työmenetelmiltään entistä ammattia niin havainnollisesti, että käsistään kätevät voisivat herätellä niitä henkiin pelkästään Kallen kuvausten perusteella.

Työn kuvaaminen ratkaisi

Kaunokirjallisen tekstin oppimisen ja novellikokoelman julkaisemisen haavetta Kalle kantoi lapsuudesta saakka.  Sen, että haave toteutui korkojen kanssa, ratkaisi juuri hänen kykynsä kuvata työtä.

Sodan jälkeen Tampereelta nousi esiin Lauri Viidan ja Väinö Linnan kaltaisia kirjailijoita samanlaiselta kansakoulu- ja työmiespohjalta kuin Kallekin. Hän itse joutui lykkäämään omaa yritystään milloin opintojen, milloin oman talon rakentamisen vuoksi.

Tammikuussa 1956 hän oli viimein valmis yritykseen. Hän alkoi kirjoittaa Rakennustyömaan arkea –nimistä käsikirjoitusta.

Runsaan vuoden kuluttua käsikirjoitus oli valmis ja Kalle tarjosi sitä kustantajille. WSOY, Otava ja Tammi sen hylkäsivät, mutta 24. helmikuuta 1958 Kalle sai elämänsä suunnan kääntäneen kirjeen Gummeruksen Ville Revolta.

”… tässä tekstissä on etenkin eräitä työnkuvauksia, jotka ovat parasta tekstiä, millä koskaan on Suomessa työtä kuvattu”, Repo sanoi heidän ensitapaamisellaan.

Käsikirjoitusta piti muutella, korjata ja kirjoittaa uudestaan Revon ohjeiden mukaan, mutta Kalle sai valmiin kirjan käsiinsä täyttäessään 39 vuotta 11. marraskuuta 1958.

Vielä yksi työn kuvaus

Ihmisiä telineillä –romaanin synnyn kuvaus Hyvästi Iijoki –teoksessa on Kallen monista työn kuvauksista viimeinen. Nyt nähdään, millaisella kirjailijan ja kustannustoimittajan yhteispelillä käsikirjoituksesta muokkautuu valmis romaani.

Vaikka lopputulos on kaikkien tiedossa, ovat Ville Revon ja Kalle Päätalon kirjeenvaihto sekä muutamat tapaamiset kihelmöivää luettavaa. Lukija myötäelää palkkatyön ohessa iltaisin, öisin ja pyhäisin haavettaan toteuttavan Kallen ponnistelujen mukana ja iloitsee vilpittömästi, kun unelma toteutuu.

Rakennustyömaan ihmisiä

Millaista oli se työn kuvaaminen, jolla Kalle myi itsensä Ville Revolle? Kirjassa sitä ei mainita, mutta Ihmisiä telineillä –romaanin Mammonalinna pohjautuu Kallen mestaroimaan Rakennusmestarien talon työmaahan osoitteessa Tuomiokirkonkatu 17.

Kalle kirjoittaa muun muassa näin:

”Rakennuksen runkovaiheen työ on eri ammattiryhmien keskeistä kiivasta kilpailua ehtiä pois toisten jaloista. Pekka Kaislalampi muuraa työryhmänsä kanssa rakennuksen itäsiivelle ensimmäisen kerroksen kantavia seiniä. Iltaan mennessä hän miehineen siirtyy kappaleen matkaa eteenpäin jätettyään jälkeensä huonekorkeuteen muurattua seinää, ja heti hänen perässään alkaa Milli-Vuorinen työryhmineen lyödä pystyyn tylttymetsää, jonka varaan sitten kerroksen kattoholvin betonilaudoitus lyödään. Kun kirvesmiehet kiinnittelevät vielä viimeisiä kansilautojaan, aletaan sinne kantaa jo Viipurin Laten betoniteräksiä ja itse Latekin tovereineen ilmestyy holvilaudoituksen päälle kädet ja kasvot terästen ruosteesta ruskeina.”

Kallen kuvaamille henkilöille oli oikeat vastineet hänen työmailtaan. Hän ei peitä ihailuaan niitä työmiehiä kohtaan, jotka saivat aikaan työn satoa.

Iijoki-sarjassa Milli-Vuorinen esiintyy Heikki Auerlaakson nimellä. Nyt ollaan korottamassa Uusbetonin eli Cellit Oy:n tehdasrakennusta.

”… ihastelen ammattimiesten työskentelyä, seuraan ja näen, kuinka Harjula vilkaisee lähes jokaisen Auerlaakson liikkeen ja eleen. Ja vaikka Harjula aloittaa työnsuorituksensa vasta kun nokkamies sitä jo tekee, hän ehtii samaan kiireeseen. Esimerkiksi kun on taas uusi holvipukki kahmaistu pystyyn ja Harjulan silmänurkka näkee Auerlaakson vasaran nousevan hakemaan vauhtia ensimmäisen naulan lyöntiin, välähtää Harjulan vasara mutkan ilmassa ja tärskähtää jopa ennen nokkamiehen vasaraa oman naulansa kantaan.”

Toisaalta Kalle ei peittele kiukkuaan niitä kohtaan, jotka heittäytyivät kieroiksi ja hankaliksi.

Varsinkaan ay-liikkeestä hän ei löydä oikein mitään myönteistä. Siinä mielessä hän ei ollut perinteinen työläiskirjailija. Ihmisiä telineillä sai vasemmistolehdissä nurjan vastaanoton, koska siinä kuvataan korpilakkoilua ja luottamusmiesten juopottelua. On siinä tosin myös juoppo ja umpikiero rakennusmestarikin.

Rakennustyömaiden naisten osaa Kalle kuvaa karuksi. He tekivät raskaimmat aputyöt huonoimmilla palkoilla. Luonne ja kielenkäyttö oli pakko kovettaa työmaan karskia luonnetta vastaavaksi.

Ihmisiä telineillä –romaanin Mammonalinnan väriläiskä on Iida Leppäviita, joka käy jatkuvaa sanasotaa vaimonsa tossun alla olevan Jussi Tuomisen kanssa. Iidalle lapsettomuus on arka asia.

”Taasko sinä perkeleen jänishousu nalkutat minun vehkeistäni. Minä takaan ja alleviivaan, että siihen ovat olleet paremmatkin miehet tyytyväisiä, milloin sitä olen tarjonnut. Piruako sinä täällä revit suutasi ja krapulaasi ärhentelet. Tee se kotonasi ja nitistä ämmältäsi niskavoimat. Jos minä leikkisin noin korskeata miestä, niin en saatana vie antaisi ämmän tulla joka perjantai-ilta palkkapussiani työmaan portilta hakemaan.”

Työ on kilpailua

Vaikka työ on Kallen elämänpiirissä ja kirjoissa kaiken ylittävä arvo, tunnetaan niissä työniloa vain hetkittäin. Koska työ on miehen mitta, siinä kilpaillaan itseään säästämättä.

Kallella oli vielä isänsä kanssa sellainen erikoispiirre, että Herkko vihasi kirjoja ja lukemista enemmän kuin mitään ja tästä käytiin isän ja pojan kanssa monet riidat. 1930-luvun lopulla, kun Kalle ohitti isänsä työsadossa, hän joskus riuhtoi vielä enemmän pelkästään Herkkoa kiusatakseen ja omaa kiukkuaan purkaakseen.

Savotoissa Hermannin kanssa Kalle kokee valoisiakin hetkiä niin kuin tässä Nuoruuden savotat –teoksen otteessa:

”Jos isä heiluu sahan ja kirveen kanssa lähes riehumalla, niin myös itse tunnen työniloa. Aina kun nakkaan valkeapintaiseksi muuttuneen pöllin ristikkoon tiedän, että olemme taas 83 penniä rikkaampia. Ja pölkky jonka nostan parkkipäällisenä kuorimapukin selkään menettää äkkiä nahkansa. Olen erityisen nopea koloraudalla kuorija, tiedän sen itse ja minut ovat muutkin kehuneet.”

Usein työtä kuitenkin tehtiin änskällä ja kilpailumiellä. Kerran tukkisavotassa Kallen sedän metsässä hän oli isänsä parina. Toinen pari oli Lehtoniemen Kalle ja Mikkos-Eeli. Vaikka Kalle ja Herkko kuinka painoivat, kuului naapuripalstasta vielä kovempi rutu ja roikina. Siltä ainakin tuntui.

”Vaikka kuinka riehuimme justeerin kanssa ja siirryimme kaatuvalta puulta toiselle puolijuoksua, kuulosti kuin naapuripalstalla olisi rytissyt vielä useammin.

-Saatana että siellä taas näre pyllistyy, isä ärähteli.

– Millä perkeleellä ne Eeli ja Kalle kerkijää, tuskailin puolestani.

– Vaikka jumalauta kuinka heiluttaisiin.

– Parraillaan olevat miehet! Vissiin Eeli ja Kalle ossaavat laittaa pirran parempaan kuntoon mitä me. Ja niihen työssä on kaikin puolin enempi mahtia kuin meillä…

-Mutta kun mehi, saatana, liikutaan puolijuoksua ja sahataan lähes justeeri kuumana.”

Tässä tapauksessa isä ja poika olivat harmissaan eri syistä. Herkko siksi, että toiset tienaavat enemmän, Kallelle asia oli kunniakysymys. Toiset olivat parempia työmiehiä. Hän ei siis vielä ollut ”miestä parempi.”

Kymmenen vuotta myöhemmin syksyllä 1946 Kalle ja timpurikaverinsa Ville Lahtinen eli Rousto-Ville rakensivat Ikaalisten Jauliin sen ajan mittapuulla nykyaikaisen metsätyökeskuksen. Kolmessa kuukaudessa syntyivät asuinkämppä, varasto, talli ja sauna. Näistä varasto on edelleen olemassa.

Rousto-Ville oli viinaan menevä vanheneva timpuri ja usein myrrystuulella. Myös silloin työ meni kilpailuksi ja mielenosoitukseksi. Parasta miehuuttaan elänyt ja ammatin jo oppinut Kalle kiusasi Villeä voimillaan ja työtahdillaan. Silloin ei puhuttu mitään, yritettiin vain uuvuttaa työkaveri. Senhän tietää, ettei krapulainen ja vanhentunut Ville pärjännyt parasta miehuuttaan eläneelle Kallelle.

”Nyt olemme täynnä säähköä. Minua yhä lähes suututtaa Villen aamullinen temppuilu ja tahdon kostaa hänelle samalla tavalla, kuin jolla olin sotien alla muutaman kerran nöyryyttänyt minulle mieltään osoitelleen isäni: tukehduttaa Villen työllä. Ja tätä Ville minulta suorastaan kerjää, koska näen hänellä olevan minua kohtaan samat suunnitelmat.”

Yleensä tilanne laukesi siihen, että Ville antoi periksi ja myönsi, ettei pysty kilpailemaan Kallen kanssa.

Sana ”onni” varattu työn jälkeiseen tunteeseen

Laina kysyi usein Kallelta, onko tämä onnellinen. Kallen vakiovastaus oli, että onnellinen on liian vaativa sana, jota hän käyttää harvoin. Suurienkin saavutusten, esimerkiksi oman talon valmistumisen jälkeen hän myönsi olevansa korkeintaan tyytyväinen.

Olla onnellinen oli Kalle Päätalon maailmassa varattu liittymään kovaan työhön. Hän kirjoittaa usein tunteneensa itsensä onnelliseksi vain väsytettyään itsensä työllä puolipökiöksi.

”En ole täydesti kyennyt iloitsemaan mistään tai ainakin ilo katoaa nopeasti”, hän kuvaili itseään Mielenterveys-lehden haastattelussa vuonna 1996.

Se on karu arvio mieheltä, joka ei nuorena oikein kehdannut lähteä kylälle, koska häpesi köyhyyttä ja paikattuja vaatteitaan ja niistä lähtökohdista nousi kovalla työllä Suomen luetuimmaksi kirjailijaksi ja Tampereen kovimmaksi veronmaksajaksi.