Lauri Herman Päätalo (30.5.1889-28.4.1964) on Iijoki-sarjan toiseksi tärkein henkilö Kallen itsensä jälkeen. Olisiko sarja puoliksikaan niin vetävä ilman Herkon kielenkäyttöä, joka oli ainutlaatuisen värikästä, omaperäistä ja aina kohdilleen osuvaa?

Herkko oli työhullu ja hermoheikko. Hän ärhenteli Riitulle koko pitkän liiton, mutta oli sulaa vahaa lasten, etenkin lastenlastensa käsissä. Sarjan loppupuolen kuvaukset Ukosta Martan poikien Antin ja Kallen kanssa ovat eläviä, lämpimiä ja hirveän hauskoja.

Herkko joutui kovettamaan itsensä ryskätöissä jo lapsesta pitäen eikä hän sairausaikaansa lukuunottamatta päässyt irti asenteestaan, että vain työllä on merkitystä. Kallen kirjoissa Herkon kuori murtuu vain kerran. Eräänä 1950-luvun jouluna hän tavoistaan poiketen ottaa enemmän viinaa ja sitten humalassa purskahtaa itkemään elämän kovuutta. Se on vaikuttavimpia hetkiä koko 26-osaisessa sarjassa.

Eläke romahdutti mielen

Kun hyvinvointivaltion rakentaminen toi 1950-luvulla tienrakentaja Herkolle palkallisen kesäloman, se oli hänelle suurta tuskaa. Että kotona olemisesta maksetaan palkkaa, sitä ei useamman pulakauden elänyt mies voinut ymmärtää.

Eläkkeelle joutuminen romahdutti uudelleen hänen mielensä.

Muuten ensimmäisen kerran sellaiseen asiaan kuin eläke Herkko, Hiltu-Jakki ja Kalle törmäsivät Irninjoen parkkuusavotan tilinmaksussa talvella 1937-38. Ukkoherrana toiminut Tuomas Päätalo maksoi tilit ja antoi kuitin kansaneläkemaksusta. Jokaisesta tienatusta satasesta perittiin siitä lähtien 50 penniä kansaneläkemaksua.

Työn ja huumorin mies

Työn lisäksi vain arki kelpasi Herkolle. Kaikki muu oli hänestä vouhutusta ja turhuutta. Hyvä esimerkki tästä saadaan talvisotaa enteilevässä kirjassa Loimujen aikaan. Jokijärvelläkin haalitaan rautaromua ylioppilaitten järjestämään keräykseen, jonka tarkoituksena on hankkia armeijalle lentokoneita. Riitu on luonteensa mukaisesti innolla mukana ja Herkko automaattisesti vastaan:

”Antaa ylioppilaihen kouta romusa! Meillä ei ole mittää joutilaita romuja”.

Herkko olisi sietämätön ihminen, jos tämä olisi hänen ainoa puolensa. Mutta sille päälle sattuessaan hän oli myös armoitettu humoristi, jonka jutuista Kallekin nautti suunnattomasti.

Kun romua hänen vastustelustaan huolimatta koottiin kokoon, Herkko käänsi asian leikiksi:

”Pankaahan toinni sankko matkaan. Kun lentäjä laittaa tuon punasen sankon päähäsä ja ajjaa ärsäsöö semmosella lentokoneella, jossa on Riitun ressoorinpalanen rupellina, niin muuta ei tarvita. Venäläiset kuoloo syvänhalavaukseen ja loput juoksoo Siperijaan”.

Hankala kahvipannu

Iltauninen Herkko heräsi varhain, ei aamulla vaan usein jo aamuyöllä. Hän oli se, joka kotona ollessaan keitti aamukahvin eikä se sujunut vaikeuksitta. Kalle jäi usein petilleen kuuntelemaan nautiskellen isänsä jupinaa.

”Sattuko tuohon pannuun urosvesi vain piruko siinä on, kun ei ruppea kiehumaan. Vaikka miten pannu kiehusi märillä halolla! On tuo Riitu epatto ihminen tässäi assiassa, että ei kanna aikanaan hällähalkoja uunin perrään. Että kuivasivat. Elä huoli, perkele! Jo yrittelöö! Kiehuhan tämä kun poika…”

Mutta ei siinä vielä kaikki, että vesi kiehui ja pöönät pantiin sekaan. Sitten oli vielä suolojen lisääminen.

”Kuohuukohan tuo kun lähen suoloja hakemaan! Ei luulisi tekevän sitä häverikkiä, kun jätän kiehumaan ihan hällän laijalle.”

”No nyt se perkeleen paskapata kuohuu. Voi helevetti että tuo on sitte pirullinen pannu… Vaikka mikä muu voisi olla, kun Riituntuuttero meni sen omin päisä ostamaan”.

Usein myös Riitu kuunteli kahvinkeittotuskia sängyssään Hermannille nauraen. Toraisat sanat eivät ole koko totuus Kallioniemen kattilakunnan ilmapiiristä.

Työ on kilpailua

Ankarasti itseään työhön piiskanneen Herkon parhaat työtuurit alkoivat ehtyä jo vähän päälle nelikymppisenä. Kallen kanssa he olivat 1930-luvun jälkipuoliskolla silti kova työpari, ja Herkon oli jotenkin helppo myöntää häviävänsä pojalleen tienestimiehenä. Muuten työstä oli ilo pois ja hirmuinen kilpailuhenki päällä. Herkkoa suivautti, jos toiset samalla työmaalla pääsivät parempiin tienoihin kiinni. Kallea taas se, jos hän ei ollut savotan kovin työmies.

Työllä Kalle myös purki kiukkuaan Herkkoon ja suorastaan kiusasi isäänsä näyttämällä omaa työn mahtiaan, milloin oli saanut tarpeekseen tämän ärinästä.

Kirjojen vihollinen, kielen mestari

Kallen ja Herkon suhde vaihteli, mutta loppu oli surullinen. Heidän viimeisen kerran tavatessaan Kalle oli jo rakennusmestarin työnsä jättänyt vapaa kirjailija. Tämä kotitöille jääminen raivostutti Herkon. Viime sanoinaan Kallelle hän haukkui tämän miehenkuvaksi, joka tappaa akkansa ja lapsensa nälkään.

Herkko oli mestarillinen kielenkäyttäjä ja tarkka siitä, että kussakin tilanteessa käytettiin juuri oikeita sanoja. Lisäksi tavalliset sanat eivät riittäneet hänelle, vaan niitä piti maustaa kuvailevilla määreillä, jotta asia tulisi riittävän selväksi.

Lyhyt lihava nainen oli hänen puheessaan naisentunkio, suuri ja lihava taas naisenhaasio. Lihava mies oli miehenröpi tai -rillukka. Laiha nainen oli naisenkuikelo ja mies miehenseiväs. Lihavan naisen kävelystä hän sanoi, että mennä muokkautuu, laihat taas kävellä rihmovat tai kävellä hilppovat.

Vaimoaan Herkko kutsui usein Riituntuutteroksi ja nuorempaa poikaansa Mannenrönsäksi.

Kirjoja yli kaiken vihannut mies jätti perinnökseen kirjallisuutemme värikkäimpiin kuuluvan puheenparren. Hänet kirjallisuuteen tallentanut Kalle sai sittenkin viimeisen sanan.

Selkosen sanontoja

Ei ole hiijen vissi, vaikka tuohon rustingin päähän ilimautuu jonkulainen kamaripöksä => Todennäköisesti talon jatkoksi tehdään lisähuone.

Taas vetasi kun päästiin talven yli => Oli se onni, että talvi on ohi.

Heitähän joutavointi ja vakkau yöpuulle=> Iltaunisen Herkon toivotus erityisesti Kallelle, joka leppalampun valossa luki ja kirjoitti myöhään. Siis lopeta turhuudet ja käy nukkumaan.

Huppailija => Kaupunkien ja Etelä-Suomen herrasihminen, joka lomailee Pohjois-Suomessa.

Hupitoosa => Radio.

Elämän varsitiellä

Sivu 3513: Kalle käy ”mulukkumarkkinoilla” eli kutsunnoissa.

Tiedätkö, muistatko

Vastaus: Leevi sen jo tiesi, että Oja-Tyyne oli Tyyne Ojala. Hänestä tuli Riitun henkiystävä evakkomatkalla Kellossa ja hän  vieraili kesällä 1940 Jokijärvellä.

Kysymys: Millä kolmella viinalla aiheutettiin ”kolmen sukupolven häpeä”?