Sain Pirkko Sepiltä Akaasta mukavaa postia. Hän oli haastatellut Kallea Mielenterveys-lehden numeroon 3/ 1996 ja lähetti kopion jutustaan. Valitettavasti sitä ei ole sähköisessä muodossa, joten en pitkää juttua pysty kokonaan julkaisemaan tässä, mutta referaatin kylläkin. Haastattelu valottaa Kallen persoonaa ja ajattelua niiltä osin, joita on tässä 11 kuukauden ajan tullut itsekin pohdiskelluksi.
Jutussa ”Kunnan elätistä koko kansakunnan terapeutiksi” puhutaan paljon juuri Mielenterveys-lehteen sopivasti Herkon sairaudesta ja sen vaikutuksesta Kallen vaiheisiin. Kalle kertoo tuosta ajasta romaaneissa Täysi tuntiraha ja Kunnan jauhot.
”Ei ollut vaikea päätös kertoa lapsuuden rankoista kokemuksista. Minulle oli alusta asti selvää, että mieltä painamassa olleet asiat on joskus kirjoitettava julki. Uskoin sen olevan vapauttavaa niin itselleni kuin muillekin saman kokeneille. Sairauden tärkein sanoma oli mielestäni se, että ihminen ei välttämättä itse säätele elämänsä kulkua.”
Sosiaalinen kuntoutus onnistui
Keväällä 1936 Kummun Kalle sai Herkon savottaan ja sieltä palasi terve mies. Pirkko Seppi kirjoittaa, että Herkolle tapahtui sataprosenttinen sosiaalinen kuntoutus. Tuttu työ ja työtoverit vetivät takaisin yhteisöön. Ympäristö osoitti hyväksyntänsä eikä vaatinut heti liikoja.
Kalle tuntuu allekirjoittavan analyysin.
”Vaikka niillä savotoilla miehet eivät totisesti olleet mitään kädellesuutelijoita, niin heistä löytyi sydämen hienotunteisuutta. Vaikeuksissa olevaa autettiin ja vähävoimaisempikin työmies hyväksyttiin porukkaan.”
Elämänsä kamalimpana kokemuksena Kalle muistelee sitä, kun Hiltu-Iikka kieltätyi antamasta Riitulle jauholappua ja Riitu suuttui niin, että ”puoli pitäjää sen kuuli.”
Kallelle käsittämättömintä oli sen ajan kunnanpamppujen sydämetön ja julma käytös ahdinkoon joutunutta perhettä kohtaan ja viattomien ja avuttomien lasten nolaaminen ja häpäiseminen isän sairauden takia.
Pysyvä alakulo
Kostonhalun sijaan hänelle syntyi halu näyttää.
”Jos en olisi kokenut isän sairauden vuosia, tuskin minusta olisi kirjailijaa tullutkaan.”
Niistä ajoista oli peräisin Kallen perusalakulo, ”minkä vuoksi myöhemminkään elämässäni en ole täydesti kyennyt iloitsemaan mistään tai ainakin ilo katoaa nopeasti. Nyt kun asiat ovat hyvin, masennun maailman asioista enkä jaksa uskoa ihmisiin.”