Kalle Päätalon omana aikanaan ilmiömäisen suosion salaisuus rakentui varmaankin monista tekijöistä. Jo miehen tie armottoman ruumiillisen työn, köyhyyden sekä lukemattomien vaikeuksien kautta menestyskirjailijaksi oli tyyppiä todellisuus on tarua ihmeellisempää. Sitä seurattiin kirja kerrallaan yli neljännesvuosisadan ajan.

Kallen valttina olivat myös aidot ihmiset, joista hän kertoi niin, että kun Iijoki-sarja päättyi 25 romaanin jälkeen, lukijat vaativat vielä lisäosan, jossa kerrotaan henkilöiden myöhemmät vaiheet.

Ehkä suurimpana selittäjänä jättipainoksille pidetään Iijoki-sarjan mahtavan värikästä kieltä. Omasta mielestään Kalle vietti lapsuutensa ja nuoruutensa yhdellä Suomen rikkaimmista murrealueista eikä tee mieli väittää vastaan. Kun Kalle vielä oli todella hyvä murteiden – muidenkin kuin omansa -kirjoittaja, olivat lukijat myytyjä.

Kesällä uutisoitiin, että Sofi Oksasen Kun kyyhkyset katosivat -romaanin 100.000:n ensipainos olisi ennätysmäinen. Kalle Päätalon 1983 ilmestynyttä Pohjalta ponnistaen -romaania painettiin kuitenkin 115.000 kappaletta vuonna 1983 ja 1980-luvulla kolme muutakin Päätaloa rikkoi saman rajan kuin Oksanen 2012.

Lukija soljui Kallen tarinaan

Iijoki-sarjasta väitöskirjaa kirjoittava Ritva Ylönen (http://blogit.kansanuutiset.fi/paatalon-matkassa/ritva-ylonen-valmistelee-vaitoskirjaa-kalle-paatalosta/) tarkasteli kielen merkitystä Päätalon lukijoille Kielikello-lehteen 3/2005 kirjoittamassaan artikkelissa. Materiaalina olivat muun muassa Kallen lukijoiltaan saamat kirjeet.

Ylönen kirjoitti monien samastuneen lukemaansa niin voimakkaasti, että he ottivat Kallen paikan kertomuksessa. Päätalon pikkutarkkaa asioiden ja tunteiden kuvausta on moitittu paljon, mutta hänen lukijoilleen se teki samastumisen mahdolliseksi. Lukijalla oli aikaa soljua tarinaan. Ylönen lainaa Kallen repliikkien kieltä tutkinutta Marsa Luukkosta, joka on todennut hänen ohjaavan lukijan mieltä ja käynnistävän lukijan pään sisällä elävän kuvan ja äänimaiseman.

Juuri näin se käy. Kallen parhaita kirjoja lukiessani oikea ympäristö katoaa ja uppoudun osaksi tarinaa. ”Näen” sen, missä milloinkin olen Kallen kanssa. Kyllä, tuntuu niin kuin olisin aivan kirjaimellisesti Päätalon matkassa.

Saman joku Kallen lukijoista on todennut näin kirjeessään Mestarille:

”Niissä kieli elää niin, että lukija ei halua jättää sanaakaan väliin ja saa suorastaan silmiensä eteen kuvaamanne tapahtumat”.

Toinen lukija ihasteli murteen ilmaisuvoimaa. On aivan eri asia sanoa jonkun ”kävellä väentävän” kuin kirjoittaa ensin jonkun kävelevän ja kuvata sitten kävelemisen tapaa monellakin lauseella.

Kallen kielellisen rikkauden merkityksestä kertoo lukijoiden tapa ottaa hänen sanontojaan osaksi omaa arkipuhetta, mistä todistavat oman kokemukseni lisäksi Kallen saamat lukijakirjeet. Näkkyypähän, suivauttaa, ruuperä otassa, pistää turmelukseen ja atimoida ovat siirtyneet yhteiseksi omaisuudeksi muuallakin kuin Koillismaalla.

Ritva Ylönen lainaa myös filosofi Reijo Wileniusta, jonka mukaan Päätalon kielestä tapaa aivan erityisen suomalaisen kielellisen huumorin. Huumori olikin voima vaikeiden aikojen voittamiseen. Jos ei selkosen kansa löytänyt apua Lestadiuksen opista tai huumorista, niin narun jatkoksi joutuminen oli lähellä.

Tiedätkö, muistatko

Vastaus: Hermanni suivaantui Vapun veätökseen, kun kävi ilmi, että Kallen tuomat tuliaistupakat olivat Vapulta. Näihin aikoihin Kalle kulki taajaan Oulun ja Taivalkosken väliä toipumislomien takia. Riitu lähetti rakkaitten terviisien lisäksi Vapulle runsaat tuliaiset, mikä pani Herkon puhaltelemaan paksuja.

Kysymys: Kalle ja Laina asuivat aluksi osuuskaupan yläkerrassa samassa huoneessa Lainan työtoverin Kertun kanssa. Mikä oli Kertun sukunimi?