Mies on saapunut sodan jälkeen Tampereen seudulle tyhjin taskuin. Hän on hankkinut itselleen hyvän ammatin, sitten toisen. Hän on vakiinnuttanut paikkansa rakennusliikkeen työmaamestarina ja asuu juuri valmistuneessa omakotitalossa omaksi ostetulla tontilla.

Mikä on miehen seuraava siirto?

Hän jättää vaimoa lukuun ottamatta kaiken saavuttamansa ja heittäytyy haaveilujensa valtaan. Pitää päästä takaisin Taivalkoskelle, vaikka sodan jälkeen tehdyt lomamatkat ovat jo todistaneet, ettei hänen muistojensa selkosta ole enää. Hän on vieraantunut kotiseudustaan tai sitten se on vieraantunut hänestä viimeistään rakennusmestariksi valmistumisen jälkeen. Kalleen suhtaudutaan kuin herraan. Luontevat puhumiset ovat hakusessa jopa HiltuJakin kanssa.

Paluun mahdollisuus avautuu, kun Kalle kuulee pääsiäisenä 1951 kuntaan haettavan uutta rakennusmestaria. Toisaalla jäyhä ja jämpti Kalle osoittautuu nopeitten lähtöjen mieheksi. Yllättävää on se, miten helposti Laina on puhuttavissa hankkeeseen mukaan. Kalle maalailee liiketalon rakentamista Neljäntien haaraan. Laina hoitaisi liikkeen ja loput tilat pantaisiin vuokralle. Olisi virka-aika ja aikaa kirjoittaa.

Lopullinen velan maksun aika

On viitisentoista vuotta siitä, kun Päätalot pääsivät pois kunnan leivältä ja alkoivat elää omillaan. Tuon muutaman vuoden köyhänä aikana syntyneen ”velan” yhteiskunnalle Kalle on maksanut takaisin viimeistään sodassa, mutta Kalle ei tietenkään ajattele näin. Nyt koittaisi lopullinen velan maksun aika, kun hän kunnan rakennusmestarina edesauttaisi merkittävästi synnyinmaisemiensa jälleen rakentamista ja uuden ajan aloittamista.

”Tuntisin saavani korvauksen isäni sairauden ja kunnanelättikautemme kärsimyksistä, jos saisin kasvu- ja sotakavereitteni kanssa jälleenrakentaa sodista kärsinyttä tekopitäjääni….”

Lomilla kohdatuista pettymyksistä Kalle ei ole ottanut opikseen. Vanhat kaveruussuhteet solmiutuvat kyllä luonnostaan takaisin, Kalle ajattelee optimistisesti – tai kevytmielisesti.

Elämän heittäminen kokonaan uusiin uomiin käy päätaloilta liukkaasti. Huhtikuun alussa Kalle saa K.A. Nevalalta kirjeen, jonka mukana on ilmoitus vapaana olevasta paikasta. Alle kahden kuukauden kuluttua Kallen ja Lainan muuttokuorma saapuu asutusalueen koululle. Iijoen kutsu on niin voimakas, että Kalle hakee paikkaa ja ottaa sen vastaan, vaikka palkka 36 tuhatta markkaa kuukaudessa, on pienempi kuin Kasperi Lehtimaalla Tampereella ja sitä oli vielä kesällä lupaus korottaa. Lisäksi perhe menettää Lainan palkan.

Pettymys heti vastassa

Asumisoloista on vain epämääräistä tietoa ja Kalle vielä vähättelee Lainalle Asutusalueen matkaa kirkonkylästä.

”Mutta täänhän sanosit olevan kirkonkylän lähellä? Ja Iijoen rantassa”, perää Laina selitystä, kun totuus on paljastunut.

”Minä sanon, ettei koulu ole ihan kirkonkylässä…” Kalle yrittää vielä, mutta joutuu sitten myöntämään:

”Pyöreät viisi kilometriä. Riippuu mihin kohtaan kirkonkylään on assiata”.

Sama matka kuin Messukylän kirkonmäestä Tampereen Keskustorille, valkenee Lainalle.

Messukylässä Kalle ja Laina olivat tottuneet siihen, että talossa on sähkö. Asutusalueen koululla sellaista ylellisyyttä ei ole, mutta onpa sentään lutikoita.

Vasta Asutusalueen koululla Kallelle itselleenkin valkenee, mikä pöljyys tuli tehdyksi. Jos ketään ei olisi näkemässä, hän istuisi kuusen kannolle itkemään.

”Että ihminen päästyään oman katon alle lähtee haavekuvien perään! Tavoittelemaan aikaa, yleensä elämää, joka on jäänyt menneisyyteen – lopullisesti”.

Mutta itku ei auta. Messukylän talo on vuokrattu vuodeksi. Paluuta ei ole.

Hyvä käänne lukijan kannalta

Kallen elämässä ratkaisu oli pöljä, mutta kirjallisena dramaturgisena ratkaisuna erinomainen käänne. Esikoisromaanin kirjoittamiseen on vielä vuosia aikaa.

Entä jos Kalle olisi jäänyt Tampereelle? Saisimme lukea 4-5 romaania rakennustyömaiden arkea. Tuskin ne kestäisivät kehuja edes Kallen kuvaamina. Nyt Iijoki-sarja on taas uudessa käännekohdassa. Se on ehkä virkistänyt Kalleakin, sillä tämä monien käänteiden romaani on sulavaa ja lupsakkaa luettavaa. Sen ilmestyessä Kalle täytti 71 vuotta, mutta oli kirjoitusvoimiltaan kuin nuori varsa.

Käänne ehkä innoitti Kallea kirjoittamaan murrettaan entistäkin rouheammin. Pitkänäperjantaina Kalle muistelee, mitä hänelle neuvottiin nuoruuden savotoissa:

”Elä, poejan kyrpä, tehä mäskeä nuin tolokuttomasti hukkatyötä! Käötä pikkusenkaa järkikultaasi!”

Kalle Päätalo: Iijoen kutsu. Gummerus 1990, 648 sivua.

Tiedätkö, muistatko

Vastaus: K.A. Nevalan etunimet olivat Kalle Alexander.

Kysymys: Miten Kallen mukaan savottakämpillä tapettiin luteita?