Romaanin Juoksuhautojen jälkeen Kallelta ilmestyi vihoviimeinen Iijoki-sarjan osa Pölhönkanto Iijoen törmässä. Se oli hänen 39. ja myös viimeinen romaaninsa.

Vuonna 1999 toteutui yksi Kallen pitkäaikaisimmista haaveista, novellikokoelma. 1930-luvulta alkaen hän unelmoi oppivansa kirjoittamaan kaunokirjallista tekstiä niin, että saisi novellikokoelman julki. 40 kirjailijanvuoden jälkeen se toteutui kertomuskokoelmassa Mustan lumperin raito.

Sen jälkeen Kallelta ilmestyi vielä kaksi kertomuskokoelmaa, viimeinen hänen kuolemansa jälkeen.

Siitä on yli kymmenen kuukautta, kun siirryin tässä lukupäiväkirjassa Kallen matkassa Jokijärveltä alokkaaksi Korialle. Kyllä tuntui hyvältä palata nyt takaisin nuoruuden savotoille. 23 kertomuksen taso vaihtelee ”ihan hyvästä” erinomaiseen. Niminovelli ja puolet kirjasta haukkaava näytelmä Luponmakaajat ovat ennen julkaisemattomia. Aiemmin julkaistuista puuttuu julkaisuaika ja -paikka, mistä moitteet kustantajalle.

Kirja jakautuu kolmeen osaan. Ensimmäisessä tavataan selkosen kansaa vaihtelevissa tilanteissa. Mukana ovat muun muassa Tetlaus Loso ja Vikke Nilo, tutut nimet 1960-luvulla ilmestyneistä romaaneista.

Toinen on mielestäni paras, siinä kerrotaan Kalle Päätalo -nimisestä miehestä.

Näytelmässä Kalle osoittaa lahjansa dialogin kirjoittajana, mutta eihän näytelmäteksti oikein kirjasta luettuna toimi.

Jätkien moraalikoodi

Parasta kirjassa ovat kaikkien osien kuvaukset savotoilta ja savottamiesten elämästä. Tehdään työtä tai ollaan matkalla savottaan tai sieltä pois. Matkaa maalikyliin on aina monta neljännestä ja tietenkin huikonen päälle.

Luponmakaajissa Kalle kuvaa erinomaisesti savottamiesten moraalikoodia – korpilain luentaa ja sen täytäntöönpanoa. Iijoki-sarjan alkupuolellahan nuorelle Kallelle opetetaan hajanaisesti jätkien lakia.  Luponmakaajiin sisältyvä kohtaus olisi ehdottomasti kannattanut sisällyttää jo johonkin sarjan kuudesta ensimmäisestä kirjasta. Sillä olisi ollut jyly vaikutus, kun nuori Kalle näkee, miten luihuilijoita kohdellaan.

Valvokin jälkeen

Niminovellissa neljä miestä ja poikanen hoippuvat väsymyksestä pökiöinä eteenpäin. Eletään 1930-luvun pula-aikaa. Heidät on yllättäen tilitetty kesken uiton Sarakylässä ja nyt lähdetään pohjoiseen yrittämään Simojoen uittoon, jos vielä tienaisi jauhosäkin hinnan ennen heinäntekoa. Livojoen uitossa on tehty 20-tuntisia työpäiviä. Mustan Lumperin johtama miesraito hoippuu eteenpäin, mies vuorollaan nukahtaa kävellessään, törmäillään puihin ja kaadutaan rähmälleen. Poikanen näkee kävellessään unta. Hän on koskessa ja väistelee siksakkia veneitä.

Poikasen nimi ei ole Kalle Päätalo, vaan Pauli Säkkinen, mutta Kallen omat kokemukset nuoruuden savotoilta näkyvät kertomuksessa, jossa korostuu jätkän elämän ankaruuden lisäksi työn alituinen epävarmuus.

Kemijärven maisemissa jo 1930-luvulla?

Iijoki-sarjan kirjat ovat 500-700 -sivuisia, mutta Mustan lumperin raito todistaa, että jäi hyviä juttuja kahmalokaupalla vielä varastoonkin. Minulle aiemmin tuntematonta oli, että Kalle irtautui jo 1930-luvun puolivälin jälkeen ”kotiseuvun reissumiehen” maineesta ja lähti talvisavottaan Kemijärven maisemille. Siis jos tarina Pohjoisen savotasta kotisaunaan perustuu tositapahtumiin. Se on erityisen sykähdyttävä tarina siksikin, että mukana ovat myös Riitu ja Herkko.

Tämä ja muutama muukin tarina huipentuu jouluun eli Kalle osoittautuu myös lyhyiden joulutarinoiden taitajaksi.

Mustan lumperin raito jatkoi suurenmoisella tavalla sen ilmestyessä 80 vuotta täyttäneen Kallen kirjailijanuraa.

Kalle Päätalo: Mustan lumperin raito. 501 sivua, Gummerus 1999.