Alkukesällä 1952 Kalle pysäyttää moottoripyöränsä Korvuanjoen sillalle. Yläjuoksulta korviin kantautuu tukkilaisten haikea laulu. Aurinko on jo alhaalla.

Kalle imee tunnelmaa kaikin aistein. Kesäyö tuoksuu ja muistot omilta uittovuosilta palaavat mieleen niin voimakkaina, että Kalle haluaa vielä kerran nauttia uittomiesten herkkua jankkia Väinö Mannisen eli Pehko-Väinön vonkapaikassa samalla joella. Kalle leikkaa käristyskauhaan sipareita suolatusta silavasta. Ruskistuneitten läskinjytysten päälle otetaan vettä suoraan joesta ja jatketaan keittämistä. Rasvaisen veden sekaan palastellaan näkkileipää ja keitetään lisää. Puuroutuneen seoksen kruunaa paakku voita.

Mutta jankki ei maistu yhtä hyvältä kuin 1930-luvun omilla vonkapaikoilla. Mikään ei ole niin kuin ennen. Vain luonnon äänet ja tuoksut palauttavat Kallelle aika ajoin sen tunnelman, jota hän vuosi aiemmin lähti Tampereelta jälestämään.

Yhden haaveen hautajaiset

Romaanissa Iijoelta etelään heitetään koko kesän mittaiset jäähyväiset tekoselkoselle. Kalle tosin irtisanoutuu lopullisesti virastaan vasta 21. heinäkuuta, mutta romaani on yhtä tunteellista hyvästien jättöä alkaen muistojen hetkestä Korvuanjoella ja päättyen elokuun lopussa epäonnistuneeseen tuulastusretkeen sekä Martan ja Simosen Veikon ilottomiin kihlajaisiin Kallioniemessä.

Tämän 17.000-sivuisen romaanin varsinainen nimi on Juuret Iijoen törmässä. Kallen suo mielihyvin palaavan vielä kerran muistoissaan viimeiseen kesäänsä Taivalkosken asukkaana, sillä romaani on kaikessa haikeudessaan erityisen onnistunut kuvaus yhden haaveen ja ajanjakson lopullisesta hautaamisesta sekä lopullisesta varmuudesta loppuelämän kuluvan Tampereella.

”Olen kasvanu pois Taivalkoskelta, on pakko tunnustaa. Täällä en kehity ammattimiehenä ja minulla ei ole rääpyä ehki yrittää kirjottaa”.

Kallelle ominaista huumoria romaanissa edustaa lähinnä edellisessä kirjoituksessa kuvattu Kummun Kallen ajokortti ja sen koomisten osien onnistunut paisuttelu.

Kilpa Kemijärven kanssa sellutehtaasta

Romaanilla on myös mielenkiintoinen kytkös viime vuosien tapahtumiin. Vuonna 1952 Taivalkoski kävi Kemijärven kanssa kamppailua sellutehtaasta. Sen aikainen lobbaus oli niin sanottujen kasvalakkilähestystöjen lähettämistä Helsinkiin päättäjien pakeille ja tätä vaihetta Kalle kuvaa kirjassaan. Kemijärvi sen sellutehtaan sai, mutta enää ei ole  sitäkään. StoraEnson johto piti viisaana kannattavan tehtaan sulkemisen.

Taivalkoskella monet olivat sitä mieltä, että tehdas menee Kemijärvelle jo senkin takia, että metsähallitus oli omassa suuressa viisaudessaan toteuttanut jättiläismäiset avohakkuut ja koivikot oli pantu sileäksi vain lahoamaan.

”Soattapa nähä, että selluloosatehas mennöö Kemijärvelle. Ei sellutehtaan päänaatikat ole niin helevetin pölöjiä, että rustoavat tehtaan moakuntaan, josta on hakattu metät siluvei”, sanoi selkosen mies.

Ylimaasta Koillismaaksi

Nyt Kalle selvittää myös sen, mistä ennen ylimaana tunnettu alue (Kuusamo, Posio, Pudasjärvi ja Taivalkoski) sai nimen Koillismaa. Sen keksi Kuusamossa ilmestyvän Koillisanomien perustaja ja päätoimittaja Reino Rinne.

”Näehen kuntain nimen muuttaminen taitaa olla sammaa vouhotusta, mitä nehi Helsingin olumpialaiset”, epäili selkosen mies.

Kallella oli kiistaan käytännön läheinen näkökanta. Pitäjällä pitää olla korvaan tarttuva nimi, koska armeija-aikoinaan hänellä oli vaikeuksia selittää, missä sellainen Taivalkoski on.

Herkko kävi kaksi kertaa Tampereella

Taas tulee vastaan yksi uusi Kallen kirjoihin liittyvä mysteeri: miksei hän kirjoita sanaakaan Herkon vierailuista Tampereella? Niitä oli ainakin kaksi. Jälkimmäisestä on kuvakin syyskesältä 1961. Herkko vieraili yhdessä K.A. Nevalan kanssa Kirvestiellä.

Mutta Herkko on käynyt Tampereella, Kuusisella tai Kirvestiellä, jo ennen Kallen muuttoa Taivalkosken kunnanmestariksi. Tämä selviää kuin ohimennen. Kalle kummastelee, miksei Herkko ole käynyt kertaakaan atimassa Taivalkoskella ja Martta selittää:

”Isä pittää Lainan ja sinun huushollia liijan herraskaisena”.

Riitu jatkaa Herkon Tampereelta palattuaan sanoneen, että Kallella ja Lainalla on liian herraskaiset paikat. Häneltä kun tupakasta tipahteli tuhkia lattialle, niin Laina oli aina siivoamassa ja Kalle tuputtamassa tuhkakuppia.

Herkko ei toden totta ollut atimamies. Ja kuitenkin hän on käynyt Kallen luona Tampereella ainakin kaksi kertaa. Miksi tapahtumia muuten pikkutarkasti kuvaava Kalle on jättänyt tällaiset maankaatotapaukset kertomatta? Vai onko? Onko kuvaukset poistettu kirjojen toimitusvaiheessa? Jos on ja ne ovat vielä tallella jossain Gummeruksen arkistossa, on kertomukset saatava julkisuuteen.

Herkon juruus pettää hetkeksi

Herkkoon liittyy myös tämän romaanin ja koko Iijoki-sarjan vaikuttavimpiin kuuluva kohtaus. Pidetään Martan ja Simosen Veikon kihlajaisia kaikkea muuta kuin keveässä tunnelmassa.

”Jos köökiin tulisi joku syrjäinen, hän uskoisi mökin perheen istuvan suremassa jotakin ikuiselle matkalleen lähtenyttä perheenjäsentään”.

Tavoistaan poiketen Herkkokin ottaa viinaa ja humaltuu. Mielessä painavat raskaat ajatukset, että Martan mukana kodin jättävät myös hänen poikansa Antti ja Kalle, joille Ukko on kaikki kaikessa ja niin on myös toisin päin. Näin, vaikka Simoset ovat kallioniemeläisten henkiystäviä ja matkaa on vain pari kilometriä.

Tämän ainoan kerran terveen Herkon suojaus pettää ja tunteet pääsevät valloilleen.

”On olevinaan vain pikkusen aikaa… kun olin penska… Sitten parraillani oleva mies. Ja nyt olen, perkele, vanha ja vaivanen ukko… Eihän minusta… ennää olekkaa poikiin… mieheksi elättäjää. Rippikoulun alakukoulun sain käydä Päätalosta. Sitte isä-Ukkeli joutu penskasakin kansa… maalimalle. Minä oli vanhin. Olin Ahoniemessä… tätin talossa renkinä… kun kävin rippikoulun päästöosan. Voi perkele, että elämä piti olla… kovaa”, paljastaa itkua tyrskivä Herkko sisimmät tunteensa.

Seuraavana päivänä hän on jo ennallaan. Ukon itkun kuullut Antti on ihmeissään.

”Sinähän olet, ukko, ite sanonu, että miehet ei itke”.

Herkko vastaa, että hätätilanteessa mieskin saa itkeä.

”Jos on eksyny viinahommiin ja tulloo oikein tiukka paikka, annetaan semmonenhi häverikki miehelle anteeksi”.

Näin keitetään maalia

Kesän kääntyessä lopuilleen pidetään myös Kallioniemen maalaustalkoot. Näin maalit valmistettiin keittämällä järven rannassa:

Kalle kantaa vettä pataan ja tynnyrinpuolikkaaseen ja laittaa tulen niiden alle. Punainen maali seiniin valmistetaan padassa,  valkoinen nurkkiin, räystäisiin ja ikkunanpuitteisiin tynnyrissä.

Kun 60 litraa vettä on kuumana, Kalle kaataa pataan 2,5 kiloa rautavihtrilliä sekä sillinsuolavettä ja vielä ruisjauhoja.

Tynnyrissä olevan veden sekaan vispataan myös ruisjauhoja sekä alunaa ja keittosuolaa.

Kumpaakin seosta keitetään kaksi tuntia.

Kahden tunnin kuluttua sekaan pannaan väriaineet: pataan punamultaa, tynnyriin liitujauhoja sekä maaliöljyä.

Keitetään vielä puoli tuntia. Sitten maaliit ovat valmiit.

”Muuttuupa talo sieväksi! Tulloo ihan kun uusi rustinki. Voi ryökäle, miten muuttuu”, ihastelee Herkko.

Pensseleitä hän ei anna polttaa, kun vävy Hartikais-Veikko sitä kiusoitellen ehdottaa.

”Ei, helevetissä, rahanarvosta tavaraa polteta! Hyviä pensseliä. Ja kun pensselit ovat vielä pirun tyyriitä. Menen rantaan pesemään ja laitetaan talteen. Vanhat sano ennen, että aika tavaran kaupihtoo”.

Kirjat kannatti kirjoittaa

Mikä oli Kallen mielestä loppusaldo 15 kuukauden vauhtimutkasta Taivalkoskelle? Kiertäessään pitäjää jäähyväiskäynneillä hän ei tunne pelkkää helpotusta pois lähdöstä.

”Koin myös hienoista haikeutta, enkä pelkästään tutuiksi tulleita ihmisiä kohtaan vaan myös maisemien vuoksi. Elokuun loppupuolen aurinkoisina päivinä vaarojen rinteet hehkuivat alkavan ruskan väreissä. Unohdin silloin jopa syksyn ja talven kurjimmissa säissä polkupyörällä tekemäni työmatkat. Nyt tunsin tämän viidentoista kuukauden raskaan pestin synnyinpitäjäni rakennusmestarina olleen yksi elämäni rikkaimmista ajanjaksoista”.

Samat ovat omatkin tunnelmani Kallen ja Lainan asettuessa Kirvestien talonsa yläkertaan syyskuussa 1952. Kaksi kirjaa sitten olin hieman hapan ja pidin kunnanmestarikauden kolmen kirjan panostusta ylimitoitettuna. Ei se ollut. Kallen matkassa pääsimme nauttimaan 1950-luvun alun maalaismiljööstä ja monenlaisista tunnelmista rikkaalla ja hienovaraisella kuvauksella. Kalle kehittyi kirjoittajana vielä vanhoilla päivillään, teksti on aina vain sävykkäämpää ja murteen käyttö rohkeampaa kirja kirjalta.

Kalle Päätalo: Iijoelta etelään. Gummerus 1993. 693 sivua.

Tiedätkö, muistatko

Vastaus: Tupakkirulla.

Kysymys: Mikä oli Kallen nettopalkka Attilan vastaavana mestarina?

Selkosen sanontoja

Ei ole hiijen vissi vaikka tulenni. Ei mulla ole tässä hirsi säären päällä. => Voin vaikka tullakin. Ei minulla nyt ole isompia kiireitä.