Äsken luin Hyvästi Iijoesta, miten Ihmisiä telineillä syntyi. Nyt sitten luin Ihmisiä telineillä.

Ensimmäinen ajatus: Kalle oli aikamoinen lorsaaja ihmetellessään romaaninsa vastaanottoa Taivalkoskella joulun 1958 jälkeen. Sehän on romaani, joka kertoo Mauno Joensivusta eikä Kalle Päätalosta, hän selitti.

Hui, hai. Kyllä Kalle oli totuuden vanki heti alusta alkaen. Ihmisiä telineillä on kuin Pato murtuu -romaanin jälkipuoliskon harjoituskappale tai luonnos. Mauno Joensivu on siinä täsmälleen samassa tilanteessa kuin Kalle Päätalo sen jälkeen, kun hän oli tehnyt lapsen toiselle naiselle. Eletään viimeisiä aikoja vaimon  – Eilan, ei Lainan – kanssa yhteisessä talossa. Mauno toivoo anteeksi antoa, mutta joutuu muuttamaan omakotitalon yläkertaan. Vuokraemännällä ei ole nimeä, mutta ilmiselvä Elsa Köpänvuorihan hän on.

Tässä romaanissa Mauno muuten tapasi nuoren Leilan (=Raija) keskitalvella tupaantuliaisissa niin kuin sen asian saimme syksyllä lukea oikeastikin tapahtuneen.

Myös Maunon tausta on sama kuin Kallen: köyhä lapsuus ja heikko itsetunto paikattujen vaatteiden ja köyhyyden takia. Isän sairaus, uitot, savotat ja vähitellen karttuva maine ”aika karjuna” työhommissa.

Kalle kirjoitti jo esikoisromaaniinsa menneisyytensä ja nykyisyytensä. Kauneusvirheenä voi pitää sitä, että hän pisti Mauno Joensivun kuitenkin uhrautumaan ja antamaan talonsa Eilalle. Kyllä kritiikki Jokijärvellä oli oikeutettua, kun tästä huomauteltiin.

Näyttämö kuin sotaromaanissa

Rakennustyömaa romaanin miljöönä on loistava. Onko todella niin, ettei kukaan ollut sitä aiemmin keksinyt? Sehän mahdollisti romaanille aina suositun sotakirjan mallin: on tehtävä, joka on täytettävä, pysyvä ydinjoukko henkilöitä ja sitten sivuhenkilöt, joita tulee ja menee.

Kalle selvisi ensimmäisestä romaanistaan ihan kelvollisesti näin 2000-luvun silmälaseilla luettuna. Tarina etenee joutuisasti. Draamaa tuovat Kallen ja Eilan päättyvän suhteen lisäksi työmaan alkuvaiheen vaikeudet montun kaivuussa, pomojen ja esimiesten suhteet, nais- ja miesduunareiden suhteet sekä Maunon ja Liisa Lahden kehittyvä suhde.

Ei, tässäkään romaanissa ei ole kohtausta, jossa yhtä naulaa hakataan seinään 20 sivua. Mistä ihmeestä Kalle Päätalon tällainen maine on peräisin?

Dialogi kuin suomifilmissä

Varsinainen lukuelämys Ihmisiä telineillä ei ollut. Kerronnassa on kuitenkin kankeutta ja erityisesti dialogi on monin paikoin kiusallisen juhlavaa. Kirjoittaessaan Kalle mumisi vuorosanoja ääneen, mutta luontevuuden sijaan tulos muistuttaa enemmän vanhojen suomalaisten elokuvien replikointia.

Romaanin Mammonalinna muistuttaa lähinnä Kallen Tampereen keskustaan mestaroimaa rakennusmestarien taloa. Tuttuja Iijoki-sarjasta ovat myös monet sen rakentajat – toiset samoilla, toiset eri nimillä tässä romaanissa.  Esimerkiksi laudoitustyön erikoismies Heikki Auerlaakso oli tässä romaanissa Heikki Vuorinen. Olutravatti-Heinilä ja professori Lehtimäki taas kokivat kirjallisina henkilöinä noin 40 vuoden mittaisen kaaren.

Juoppo ja änkyrä luottamusmies

Työväenlehdiltä Kalle ei saanut kiitosta rakennustyömaan kuvaamisesta. Syynä olivat eritoten hänen romaaninsa luottamusmiehet Loponen ja Kaislalampi. Loponen tulee esiin heti kirjan alussa monttua kaivavana rettelöitsijänä  ja myöhemmin työmaajuoppona. Kaislalammen Kalle esittelee periaatteellisena työväenmiehenä, jonka kaikkea toimintaa säätelee vuodesta 1918 periytyvä viha porvareita kohtaan.

”Tiedän, että hän on henkisesti onneton ja yksinäinen ihminen ja hänen suurin intohimonsa on kiskoa porvareilta jokainen markka, minkä suinkin irti saa”, Mauno Joensivu kertoo mestarikaverilleen Kaislalammesta.

Lisäksi Kaislalampi on itse menestynyt taloudellisesti hyvin, mutta ei välitä työn laadusta, vaan on uhrannut ammattikunniansa ahneuden alttarille.

Istumalakkoja rakennustyömailla pidetään ilman mitään järjellistä syytä. ”Kuuluvat istuvan muillakin työmailla”, perustelee luottamusmies Loponen.

Häikäilemätöntä edunvalvontaa

Romaanin pääkonflikti on myöhempi viikon mittainen istumalakko, ”keppihevosin” perusteltu ”rettelöinti”, jossa ammattimiehet käyttävät kylmästi aputyöntekijöitä hyväkseen. Toisen työmaan luottamusmies kertoo Kaislalammelle, että aputyöntekijät pistettiin vaatimaan 15 prosentin korotusta tuntipalkkoihinsa. Vain he ovat lakossa. Ammattimiehet saavat myöhemmin palkan istumisesta, koska eivät voineet tehdä työtään ilman repsikoita.

Ovatko Kallen kuvaukset 1950-luvun lopun työmailta totuuden mukaisia vai ei? Sitä en tiedä. Ainakaan siitä kirjoittamista ei vasemmiston piirissä sulatettu, vaikka hänellä oli vastapainona yksi juoppo mestarikin.

Romaani päättyy Mammonalinnan valmistumiseen sekä Mauno Joensivun ja Liisa Lahden suhteen syvenemiseen. Ihan niin kuin Kalle Päätalon ja Leena Janakan kohdalla, ei heidän välilleen syttynyt roihuavaa rakkauden liekkiä, mutta he viihtyivät toistensa seurassa.

Kelpo alku amatööriltä

Ihmisiä telineillä on Kallen kirjaksi napakka suoritus. Puutteet ovat ymmärrettäviä, kun tietää, että kirjoittaja oli amatööri, joka puski romaania kasaan ilta- ja pyhätöinä leipätyön ohella, kirjoitti sen osittain kolmeen kertaan ja Ville Repo vielä muokkasi ilmeisen voimakkaasti käsikirjoitusta. Toisaalta, jos ei tuntisi taustaa, arvosana pelkälle romaanille jäisi kuutosen paikkeille.

Yhdessä kohtaa Kalle kuitenkin onnistuu mielestäni tässä romaanissa paremmin kuin Iijoki-sarjan rakennustyömaille sijoittuvissa. Naisten asema rakennustyömaiden raskaimmissa, terveyden syövissä ja huonoimmin palkatuissa tehtävissä tulee etenkin Aila Savimäen hahmossa koskettavasti esille. Ronski Iida Leppäviita taas on nainen, joka on joutunut kovettamaan itsensä miehisen ja karkeakielisen työmaan takia.

He, samoin kuin tuurijuoppo sementtimies Oskari Heinonen ovat ensimmäisiä siinä pitkässä ketjussa, jossa Kalle teki jokaisesta ihmisestä edes yhden romaanin muutaman kappaleen arvoisen.

Kalle Päätalo: Ihmisiä telineillä. Gummerus 1958. 491 sivua.