Olo on kuin lottovoittajalla. Asun Helsingissä. Olen yksi niistä, joilla on asunto. Mikä siitä tekee lähes lottovoiton, on se, että olen onnistunut löytämään kohtuuhintaisen ja -kokoisen asunnon.

Mitä merkitystä sillä sitten on elämän kannalta. Aika paljonkin.

Vähän historiaa: 15 vuotta sitten asunnottomana onnistuin saamaan Sato:lta kohtuuhintaisen asunnon. Ajatuksena oli, että en siitä sitten mihinkään lähde. Vuokra oli sitä tasoa, että vähän pienemmilläkin tuloilla siitä selvisi. Jäi jopa hieman säästöön. Muutaman vuoden asumisen jälkeen asiat muuttuivat: alkoivat rajut vuokrankorotukset. Tulot riittivät juuri ja juuri pakollisiin menoihin, joiden jälkeen jäi muutaman kymmenen euroa yli toimeentulotuen rajan. Tulot eivät juurikaan vuosien saatossa nousseet, mutta vuokrien korotukset jatkuivat. Kesät menivät kotona kärvistellessä ja somesta muiden lomamatkoista lueskellessa. Kahdeksan vuoden aikana pystyin tekemään muutaman edullisen lomamatkan. Yhtenä kesänä sain tuetun viikon loman kotimaassa.

Kaupoissa kierteleminen on ollut minulle aina vastenmielistä – kun elelee minimituloilla, ei edes tarvitse kärvistellä uusien asioiden etsimisen takia. Eikä tarvitse käyttää energiaa maksullisten kulttuuri- ja liikuntatapahtumien löytämiseen. Onhan sekin helpotusta stressiin.

Yhdeksän vuotta etsin kohtuuhintaista ja -kokoista asuntoa: esimerkiksi tarjolla ollut 18 neliötä ja vuokra 720 € ei mielestäni ole kohtuullinen. Nyt, kun olen asunnon löytänyt, ei tarvitse jatkuvasti selailla asunnonvuokraussivustoja. Ei tarvitse muistaa kolmen kuukauden välein uusia kaupungin asuntohakemusta. Työttömänä, satunnaisia töitä tekevänä, ei tarvitse joka viikko laskea paljonko pitää vielä tulla rahaa seuraavaa vuokraa varten. Uusi vuokrani on alle puolet aikaisemmasta – nyt uskaltaa jo vähän käyttääkin viikoittaisesta palkasta, kun tietää, että palkka ja soviteltu päiväraha riittävät vuokran maksamiseen.

Kaupoissa juokseminen saa edelleenkin olla – kun en siitä pidä. Nyt on kuitenkin turvallinen tunne siitä, että saan laskuni maksettua, lääkkeet hankittua ja rahat riittävät ruokaan. Jos jotain satun tarvitsemaan, ehkä pystyn hankkimaan, vaikkei aivan pohjahintaan tarvitsemaani löytyisikään.

Henkisesti en voi sanoa voineeni erityisen huonosti – ajoittain energia ei vain ole riittänyt muuhun kuin taloudesta huolehtimiseen. Jo nyt tuntuu kuitenkin kuin myllynkivi olisi nostettu harteilta. Vielä muuton jäljiltä ei voi tietää mihin kaikkeen vapautunut energia purkautuu – ehkäpä taas paremmin jaksaa auttaa muita apua tarvitsevia.

Ja saattaa olla, että vuoden 2019 marraskuussa pääsen D-vitamiinin hakureissulle…

p.s. Tässä yhteydessä en voi olla kommentoimatta keskustelua lentojen haittaverosta. Vasemmistoliitonkin taholta on vastustettu veroa vedoten siihen, että pienituloisillakin olisi mahdollisuus tehdä edes yksi lomalento vuodessa. No ei ole ollut ilman haittaveroakaan. Varsinkin perheelliset säästävät monta vuotta lomamatkaa varten, että lapset pääsisivät edes kerran ulkomaille.

p.s.s. Todennäköisesti harva asunnoton tätä tekstiä lukee. Jos lukisi, ainakin jotkut niistä yli 3 500:sta helsinkiläisestä, joilla ei ole asuntoa lainkaan toteaisi minun kirjoittavan asian vierestä. He kun lentävät korkeintaan rappukäytävästä ulos. Oikeassa olisivat.

Asunnon menettäminen on yksi elämän suurimmista menetyksistä. Useille se on kuitenkin ainoa vaihtoehto ylisuureen vuokraan verrattuna. Asunnoton menettää helposti itsetunnon – kuin myös kohtuutonta vuokraa maksava. Kun elämä pyörii yhden asian – mistä vuokrarahat, ruoka, lääkkeet – ympärillä, oma persoona on vaarassa kuihtua. Ja pinnistelyistä huolimatta saattaa löytää itsensä kadulta.

https://irjaremeksela.home.blog/ -siellä enemmän elämänkokemuksestani