Olen 10-vuotias. Katselen isäni kanssa telkkarista eduskuntavaalien vaalivalvojaisia. Kokoomuksen kannatus on nousussa. Isäni on tyytyväinen. Päättelen sen hänen myhäilystään.
Menen äitini luokse. Hän on jo makuuhuoneessa peiton alla. Sanon hänelle.
– Äiti, mä kannatan Kokoomusta.
– Kun sä kasvat, alat kannattamaan vasemmistoa.
– Kuinka niin?
– Sä oot sen verran fiksu poika.
Hiljenen. Tavallaan tuntuu hyvältä, kun äiti kehuu fiksuksi. Toisaalta isä on olkkarissa tyytyväisenä, kun Kokoomuksen kannatus on nousussa.
Olen jotain kakskyt. Vanhempani ovat eronneet muutama vuosi sitten. Sanon äidilleni, että äänestin Claes Anderssonia.
– Mutta hänhän on kommunisti.
Hiljenen. En ajatellut häntä kommunistina vaan enemmänkin runoilijana, jalkapalloilijana ja psykiatrina. Äitini kannatti sosiaalidemokraatteja. Olinko hänen mielestään mennyt liian vasemmalle?
Ajelen pyörällä opiskelupaikkaani Helsingin kauppakorkeakouluun. Menen eduskuntatalon ohitse. Olen portaiden kohdalla. Näen siitä, että Claes Andersson on juuri valittuna kansanedustajana tupakalla muiden kanssa portaiden yläpäässä.
Innostun ja päätän heti, että menen sanomaan Anderssonille, että äänestin häntä. Jätän pyörän siihen. Lähden harppomaan portaita ylös. Kaksi tai kolme porrasta kerralla. Lähenen Claesia. Hän huomaa minut. Että joku tulee viivasuoraan häntä kohti.
Claes menee hieman takakenoon. Ei enää pidä savuketta suussa. Lähenen häntä. Vauhtini hidastuu. Olikohan tämä niin hyvä juttu, ajattelen. Claes ottaa pari taka-askelta. Olen jo niin lähellä ylätasannetta, että en halua enää perääntyä.
Pysähdyn portaiden yläpäähän. Claes on minusta muutaman metrin päässä parin muun edustajan lähellä. Sanon Claesille.
– Mä äänestin sua.
Claes katsoo mua typertyneenä. Ei sano mitään. Käännyn ympäri ja juoksen portaat alas. Olen pienessä paniikissa. Kiroan tyhmyyttäni. En osannut ennakoida yhtään mitään taaskaan. Otan pyörän ja lähden ajelemaan kauppikselle.